Koirien haukkuminen

Jouko Sirola:

Nyt aion haukkua koiria. Onko kukaan täällä ennen haukkunut koiria? Ei. Ei kukaan. Koirat kyllä haukkuvat kaikkea mikä liikkuu tai mikä ei liiku. Aivan kaikkea. Erityisesti ihmisiä.

Sikoja sen sijaan en aio haukkua. En tunne yhtään täydellistä sikaa. Vain psykopaatteja ja muita, joita on potkittu päähän pienenä. He potkivat nyt päähän muita. Purevat epätäydellisten sikojen saparot poikki. Tai täydellistenkin, jos sattuvat sellaisen kohtaamaan. Televisiossa joulun alla sianhoitaja sanoi suurin piirtein, että ”katso sikaa silmiin. Se on siitä jännä eläin, että se on sun tasalla. Siinä on suuri ero, vaikka lehmään.”

En tiedä oliko tämän lempeältä vaikuttavan sianhoijan tarkoitus vittuilla televisiostudiossa itseään vastapäätä istuville eläinsuojelijoille, jotka sattuivat olemaan naisia. Kaikki tietävät, että miehet ovat sikoja ja kaikki tietävät senkin, mitä naiset ovat. Sianhoitaja siis sanoi, että miehet ovat ihmisiä tai ainakin ihmisen tasalla, mutta lehmät eivät ole. – Törkeää, ja kaikki tämä muhevan isäntämiehen sikaempaattisen hymyilevän naamarin takaa ammuttuna!

Mutta koiria tässä oli tarkoitus haukkua eikä isäntiä. Ensinnäkin: nykykoirat rappeuttavat kulttuuria. Ne ovat tehneet tyhjäksi, etten sanoisi, raiskanneet useita itseään koskevia arvokkaita sanontoja. Enää ei voi sanoa ”onpas tosiaan aikamoinen koiranilma” tai ”se oli varsinaista koiranelämää se”. Ei enää tai ei vielä. Sillä pian kenties näillekin sanonnoille tulee uusi elävä sisältö. Silloin ”koiranilma” tarkoittaa päivänpaistetta tai tasalämpöistä sisäilmaa. Eiväthän koirat enää juuri vietä aikaa ulkona vahtihommissa. Ne käyvät ulkona vain ulostamassa ja toisten kohdalla – harrastamassa passiivista, mutta ulkoilmassa toki varsin tehotonta tupakointia.

Vanha ”ei ole koiraa karvoihin katsominen” on muuttunut tyystin. Nykyisin sanotaan: ”Kyllä sen karvasta heti näkee, jos koiraa hoidetaan huonosti.” Siis vähän niin kuin että ”kyllä ihmisen asusteista ja koruista heti näkee onko se onnellinen eli hoitaako itseään hyvin vai ei.” Ja edelleen, ettei ajatus pysähtyisi: pitäisikö nykyihmistä varten kirjoittaa erityinen hoito-opas, siis itsehoito-opas, ettei kukaan vain erehtyisi tosissaan luulemaan, että sliipattu ulkomuoto on onnen tae? – Ehkä ei, pysytään koirien haukkumisessa. Tai ehkä siirrytään suoraan lehmien ammuntaan ja rottien järsimiseen.

Tai sitten puhutaan ihmisten syömisestä. Harva ihminen syö enää omia jälkeläisiään, mutta vielä harvempi syö omaa koiraansa, vaikka se olisi kuollut. Syömisprosentti nousee vain hiuksenhienosti, vaikka lautaselle nostettaisiin naapurin koira. Tästä hiilijalanjäljet lompsivat ajatuksiin hirvittävän raskaina. Mutta pitää muistaa, että ihmiset ja koirat myös sitovat hiiltä ennätykselliset määrät. Koskaan kumpaakaan lajia ei ole ollut maapallolla yhtä paljon.

Jos yhdistetystä syvään symbioosiin vajonneesta koiraihmiskunnasta piirrettäisiin kattava hiilipiirustus, se ei enää mahtuisi Inarinjärven jäälle, vaikka sen laittaisi rullalle. Mutta vaikka kyseinen hiilipiirustusrulla ei mahdu oikein minnekään, se kuitenkin paljastaa tämän blogikirjoituksen ytimen. Ydin on se sama – niin kuin jo arvasittekin – kuin missä tahansa paperirullassa.

(toivon kuitenkin, pienellä ja vaatimattomasti, että koirat vastaisuudessa keskittyisivät haukkumaan päättömiä pässejä, jotka tekevät alleviivauksia kirjaston kirjoihin)