Skip to content

Kustannustoimittaja, kirjailija ja sankarimyytti

joulukuu 8, 2012

Johanna Paaso:

”She takes malicious pleasure in correcting other people’s mistakes.”
– sanan vahingonilo esimerkkilause sanakirjassa (suomi–englanti)

Kukahan sanakirjatoimittajalla oli mielessään, kun valitsi tämän esimerkkilauseen? Voisiko se olla toimittajan omaelämäkerrallista ainesta, ympyröitävissä puhekuplaan?

Kirjojen sivuille jättää moni ihminen jälkiä, vaikka kannessa ei lukisi ainuttakaan nimeä. Jos päätyy kustannustoimittajaksi, kuten minä, valitsee samalla tämän positiivisen näkymättömyyden.

Usein kun kustannustoimittaja lähtee puhumaan työstään median välityksellä, jutussa käsitellään arvostusta eikä varsinaista työtä eli tekstien työstämistä kirjoiksi. Kirjallisuuteen liittyy lähinnä tiedollista ja esteettistä arvoa, joten on vaarallista antaa ajatusten lipsua sosiaalisen ja egologisen arvon puolelle – sillä tiellä eksyy.

Tästä syystä vähän sävähdän joka kerta kun kustannustoimittajasta tehdään julkinen numero tai sankaritarina. Esimerkiksi kun Harri Haanpäästä tehtiin henkilökuva (SK 51/2011). Toimittaja kirjoitti sankaritarinaa, mutta Haanpää puhui haastattelussa arkisesta toimitustyöstä, mitä arvostin. Seuraavan kerran sävähdin, kun Jyri Hänninen kirjoitti kolumnissaan (Journalisti 9/2012), ettei pistäisi pahakseen, vaikka kustannustoimittajat nostaisivat arvostustaan. Niin. Aitoa arvostustahan ei saa pyytämällä. Kun hoitaa hommansa hyvin, sitä saa kirjailijalta ja suomentajalta joka toimituksen jälkeen. Sen tulisi riittää. Tämä työ on lähempänä rakkaussuhdetta kuin työsuhdetta.

Julkinen arvostus on puolestaan näkyvyyskupla. Joka julkista kiitosta kaipaa, kirjoittakoon omia tekstejä. Hänninenhän esimerkiksi kirjoittaa tietokirjoja, ja Haanpäällä on suunnitteilla muistelmateos.

Kun kustannustoimittajan työtä tekee pitkään, alkaa olla niin täynnä tietoa ja estetiikkaa, että sitä alkaa helposti ryöpsähdellä omina sanoina paperille. Silloin herää kiinnostus roolinvaihtoon. Minä olen kehittynyt tässä työssä vuoropuhelussa tekijöiden kanssa ja antamalla jonkun toisen editoida omia tekstejäni. Menemällä sille paljon puhutulle epämukavuusalueelle, jossa kustannustoimittajan egolle on hyvin vähän tilaa.

Mainokset
2 kommenttia leave one →
  1. Jasper permalink
    joulukuu 8, 2012 19:14

    Kiintoisa merkintä. Olen tässä viime vuosina (välillä ehkä hysteerisyydenkin rajoille) tarkkaillut, miten ammattiin kuin ammattiin näyttäisi rantautuvan tämä henkilöbrändäys ja ns. uusromanttinen sankari- ja tuhkimotarinapakko. Kustannustoimittajan näkökulmaa tähän ilmiöön en ole aikaisemmin kuullut, kiitoksia siitä.

    Minua erityisesti risoo jos/kun toimittaja, sen sijaan että tutkisi, millaisen tarinan kirjailija on tehnyt, lähteekin tekemään itse kirjailijasta uutta tarinaa. Kaikista pahimmillaan toimittaja saattaa alkaa luoda juttujensa avulla tarinaa samalla itsestään esim. kirjoittamalla perusteettomasti minä-muotoon ja mainitsemalla itsestään sivumennen asioita jotka eivät jutussa käsiteltävän asian kannalta ole mitenkään olennaisia (”minä tutustuin haastateltavaan silloin siellä, tämä asia jonka hän mainitsee on minullekin tuttu, tästä tulee mieleeni”).

    Toivon syvästi, ettei tämä ”tauti” tule vaivaamaan kustannustoimittajuutta samalla tavalla kuin se on alkanut vaivata toimittajuutta. Kun ”laittaa itsensä peliin”, niin siinä pitäisi – kutsumusammatissakin – olla kyse taidosta ja tekemisestä, ei persoonasta. Tämä näin mun mielestä -tason julistuksena.

    ”Usein kun kustannustoimittaja lähtee puhumaan työstään median välityksellä, jutussa käsitellään arvostusta eikä varsinaista työtä eli tekstien työstämistä kirjoiksi.”

    Jälkimmäisen käsittelemisessä ensimmäisen sijaan olisi sekin hyvä puoli, että kustannustoimitusta kaipaavan (joita on kuulemma paljon, riesaksikin asti) olisi helpompi jo käsikirjoitusta lähetellessään tietää paremmin, millaiseen ruljanssiin on hakeutumassa.

  2. j.r-ahde permalink
    kesäkuu 4, 2013 14:41

    Jaaha, minulla on kokemusta kustannustoimittajista viimeksi parisenkymmentä vuotta sitten. Sain kolmannen palkinnon Aamulehden nuortenliitteen kilpailusta 1985. Sitten julkaistiin sci-fi -tarinani Atlantis -nimisessä lehdessä seuraavana vuonna. Koska kumpikin syntyi ex tempore -pohjalta, se nousi kyllä nuorella päähän. Luoden luuloja omasta ylittämättömyydestä.
    Illuusiot kylläkin kuihtuivat ja sain huomata kuolevaisuuteni. Siitä huolimatta en koskaan kohdannut näitä kannustavia kustannustoimittajia ja ihmettelen vieläkin nettiylistyksiä lukiessani, että missä moiset ovat. Ainakin silloiset – en siis tiedä kustannusyhtiöiden nykytilanteesta – eivät sulattaneet lainkaan suomalaista kirjoittamassa muuta kuin sosiaalista realismia. Pidin sitä silloin ja pidän edelleen vain yhtenä tyylilajina muitten joukossa. Eikä se ole edes nimenomaan suomalaisten keksimä. Jos kustannustoimittajalle sanoi takaisin, niin sitten vedottiin kyseisen ammattikunnan tyypillisellä ylimielisellä hölynpölyllä akateemiseen titteliin. Valitettavasti se mielestäni alleviivasi kyseisen henkilön laput -silmällä asenteen.
    Onnekseni koitui Pahkasian avustaminen. Vaikka lehden maine oli mitä oli ennen nykyistä julkkisten ”Minun Pahkasikani” -kokoelmia, se opetti kirjoittamisesta melkoisesti. Sekä syvensi ymmärrystä sen osalta, että humorismi on todella totista. Sellaista, että se pitää kokea itse, selittämiseen eivät sanat riitä. Ainakin se opetti paljon enemmän kuin yksikään kustannustoimittajan ylimielinen sanelukirje.
    Kyseistä lehteä lukuunottamatta kirjoittamiseni olikin sitten pysähdyksissä 2000-luvun puoliväliin saakka. Onnekkaan sattumuksen kautta sain opiston opettajan kertomaan tarinani vahvuudet ja heikkoudet. Myöhemmin tiimiini tuli kaksi muuta henkilöä lisää.
    Joten olen saavuttanut netin eri foorumeilla arvostetun jääkiekon nettisivun sekä muutamalla novellilla kansainvälistäkin arvostusta pienissä puitteissa. Jos haluaa saavuttaa jotakin omilla ehdoillaan ja arvostus on rahaa tärkeämpää, sen voi tehdä näinkin.
    Ehkä minulla oli huonoa onneakin kustannustoimittajien suhteen, mutta toistaiseksi mieluummin ”tuhlaan lahjojani” – eräitten tuttujeni mukaan – nettifoorumeilla kuin lähestyn kustannustoimittajia. Oman kustannustiimini myötä voi ainakin toteuttaa juuri niitä ideoita joita haluaa. Eikä tarvitse olla kustannustoimittajan peilikuva!
    Mutta jos joku kustannustoimittaja osoittaa, että toisessa kappaleessa mainittu kannustava kustannustoimittaja ei ole taruolento, mieleni saattaa toki muuttua!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: