Kuinka kissoja haukutaan

Veera Antsalo:

Ennenkuin ehdin päättää mistä kirjoittaisin, muusani päätti puolestani. ”Voisit haukkua vähän kissoja”, se ehdotti kiepistään, joka sijaitsee pöydän alla. Tai siis määräsi – tässä vaiheessa on varmaan hyvä kertoa, että muusani on koira, Canis lupus familiaris, ja se osaa naamioida despoottiset pyrkimyksensä ehdotuksiksi.

Kyllä, se oli kuullut, että Särön blogissa joku ”kirjailija” oli taannoin haukkunut koiria. (Laitoin kirjailijan lainausmerkkeihin koirani vaatimuksesta, koska se kelpuuttaa oikeiksi kirjailijoiksi vain Veikko Huovisen, ja kaikki muut kirjoja kirjoittaneet henkilöt voidaan lukea vale- tai mukakirjailijoiksi.) En tiedä miten koirani oli kuullut koirienhaukkumisesta, koska en yleensä lue Särön blogia ääneen, mutta jotenkin tällaiset jutut vain pääsevät leviämään koirapiireissä nopeasti ja laajalle. Koirathan jättävät kaikenlaisia hajumerkkejä toisilleen, ja harjoittavat varmasti paljon monivivahteisempaa ja älyllisempää viestintää kuin me ihmiset uskallamme kuvitella.

No, yritin vähän vänkätä vastaan tässä kissojenhaukkumisasiassa, vaikka tiesinkin, ettei se auta; koirani tekee meillä monia päätöksiä puolestani, esim. ostanko ruokakaupasta camembertia vai emmentalia. Sanoin ettei kissojen haukkuminen kuulosta hyvältä ajatukselta, koska minulla ei ole mitään kissoja vastaan. Olen tavannut monta oikein mukavaa Felis silvestris catus-lajin edustajaa. Yksi niistä tosin pissasi matkalaukkuuni, mutta olen antanut sille anteeksi. Sellaista sattuu. Sitäpaitsi, lisäsin, Särön tekijöissä ja lukijoissa saattaa olla monia kissojen ystäviä, joten pahimmassa tapauksessa voin saada potkut blogista heti kättelyssä. Kulttuuriväki tuppaa olemaan pullollaan temperamenttisia kissaihmisiä.

Koirani ei antanut periksi; kissat on haukuttava. Se on vanhan koulukunnan koira, sellainen maatiaispystykorva, jolle kissojen haukkuminen puuhun on kunnia-asia ja lähes elämäntehtävä. Koirani on käynyt Porvoossa asti haukkumassa kissoja, tai ainakin yhden. Olimme viime kesänä matkalla Isnäsiin ja pysähdyimme Porvoossa. Teimme pienen kävelylenkin sillä aikaa kun meidät Porvoosta hakenut ystävämme oli ruokaostoksilla. Oli kaunis ja leppoisa kesäpäivä, ja koko Porvoo vaikutti rauhan tyyssijalta. Pieni tuulenvire, hääpareja kuvattavina joenrannassa. Saatoin melkein kuulla kuinka Brunbergin tehtaassa lakupötköt putosivat lakukoneesta plop plop plop ja miten suukot huokailivat vaahdotettua makeuttaan foliokääreiden alla.

Porvoon idylli kuitenkin särkyi äkillisesti koirani äkätessä kadulla kulkevan kissan, joka täysin hävyttömästi näytti kieltä, taisipa vielä irvistää koiralleni. Sellaista koirani ei tietenkään voinut suvaita vaan nosti kaikki karvansa pystyyn ja kauhean äläkän. Haukkua louskutti kissan siihen paikkaan. Luulen, että pari suukkoa särkyi Brunbergin tehtaassa.

En todellakaan tiedä, miten kissoja haukutaan, joten kysyin neuvoa koiraltani. Koira näytti mallia, mutta se teki sen niin koiramaisesti, etten onnistunut tekemään samalla tavalla perässä. Olisin tarvinnut ensinnäkin pitkän kuonon ja ihan erilaiset äänijänteet, ehkä myös jonkin alkukantaisen vietin, joka toisi haukkumiseen tarvittavaa pontta ja canis-uskottavuutta. Homosapiensmaisen lauhkeasti yritin: kissat on…ihan taukkeja, mutta se aiheutti koirassani vain naurunpyrskähdyksen. Tiesin kuulostavani amatööriltä.

Koira meni jääkaapille, otti sieltä ison kimpaleen camembertiä, hotkaisi sen kitaansa ja käski minun harjoitella enemmän. Sillä aikaa se ottaisi tirsat, sellaiset koiranunitirsat, valvoen toisella silmällä edistymistäni kissojenhaukkumisessa. Tehtävää vaikeutti se, ettei näkösällä ollut yhtään kissaa, jota olisin voinut haukkua.

Tässä vaiheessa voin vain todeta, että kissojen haukkuminen ei ole ihmisen heiniä. Koirani tiirasi minua koiranunensa raosta ja teki saman johtopäätöksen: ihmiset eivät ole koirien väärtejä. Ainakaan kissojen haukkumisessa. Kysyin koiraltani, mitä voisin sitten sanoa kun kerran kissojen haukkuminen ei luonnistu. Sano vaikka, se murahti koirankuonostaan ennen lopullista nukahtamistaan, että Veikko Huovinen elää.

Oolraittii. Veikko Huovinen elää.

Älkää hyvät ihmiset ikinä koskaan antako koiran ryhtyä muusaksi.