Skip to content

Kuinka kissoja haukutaan

helmikuu 15, 2010

Veera Antsalo:

Ennenkuin ehdin päättää mistä kirjoittaisin, muusani päätti puolestani. ”Voisit haukkua vähän kissoja”, se ehdotti kiepistään, joka sijaitsee pöydän alla. Tai siis määräsi – tässä vaiheessa on varmaan hyvä kertoa, että muusani on koira, Canis lupus familiaris, ja se osaa naamioida despoottiset pyrkimyksensä ehdotuksiksi.

Kyllä, se oli kuullut, että Särön blogissa joku ”kirjailija” oli taannoin haukkunut koiria. (Laitoin kirjailijan lainausmerkkeihin koirani vaatimuksesta, koska se kelpuuttaa oikeiksi kirjailijoiksi vain Veikko Huovisen, ja kaikki muut kirjoja kirjoittaneet henkilöt voidaan lukea vale- tai mukakirjailijoiksi.) En tiedä miten koirani oli kuullut koirienhaukkumisesta, koska en yleensä lue Särön blogia ääneen, mutta jotenkin tällaiset jutut vain pääsevät leviämään koirapiireissä nopeasti ja laajalle. Koirathan jättävät kaikenlaisia hajumerkkejä toisilleen, ja harjoittavat varmasti paljon monivivahteisempaa ja älyllisempää viestintää kuin me ihmiset uskallamme kuvitella.

No, yritin vähän vänkätä vastaan tässä kissojenhaukkumisasiassa, vaikka tiesinkin, ettei se auta; koirani tekee meillä monia päätöksiä puolestani, esim. ostanko ruokakaupasta camembertia vai emmentalia. Sanoin ettei kissojen haukkuminen kuulosta hyvältä ajatukselta, koska minulla ei ole mitään kissoja vastaan. Olen tavannut monta oikein mukavaa Felis silvestris catus-lajin edustajaa. Yksi niistä tosin pissasi matkalaukkuuni, mutta olen antanut sille anteeksi. Sellaista sattuu. Sitäpaitsi, lisäsin, Särön tekijöissä ja lukijoissa saattaa olla monia kissojen ystäviä, joten pahimmassa tapauksessa voin saada potkut blogista heti kättelyssä. Kulttuuriväki tuppaa olemaan pullollaan temperamenttisia kissaihmisiä.

Koirani ei antanut periksi; kissat on haukuttava. Se on vanhan koulukunnan koira, sellainen maatiaispystykorva, jolle kissojen haukkuminen puuhun on kunnia-asia ja lähes elämäntehtävä. Koirani on käynyt Porvoossa asti haukkumassa kissoja, tai ainakin yhden. Olimme viime kesänä matkalla Isnäsiin ja pysähdyimme Porvoossa. Teimme pienen kävelylenkin sillä aikaa kun meidät Porvoosta hakenut ystävämme oli ruokaostoksilla. Oli kaunis ja leppoisa kesäpäivä, ja koko Porvoo vaikutti rauhan tyyssijalta. Pieni tuulenvire, hääpareja kuvattavina joenrannassa. Saatoin melkein kuulla kuinka Brunbergin tehtaassa lakupötköt putosivat lakukoneesta plop plop plop ja miten suukot huokailivat vaahdotettua makeuttaan foliokääreiden alla.

Porvoon idylli kuitenkin särkyi äkillisesti koirani äkätessä kadulla kulkevan kissan, joka täysin hävyttömästi näytti kieltä, taisipa vielä irvistää koiralleni. Sellaista koirani ei tietenkään voinut suvaita vaan nosti kaikki karvansa pystyyn ja kauhean äläkän. Haukkua louskutti kissan siihen paikkaan. Luulen, että pari suukkoa särkyi Brunbergin tehtaassa.

En todellakaan tiedä, miten kissoja haukutaan, joten kysyin neuvoa koiraltani. Koira näytti mallia, mutta se teki sen niin koiramaisesti, etten onnistunut tekemään samalla tavalla perässä. Olisin tarvinnut ensinnäkin pitkän kuonon ja ihan erilaiset äänijänteet, ehkä myös jonkin alkukantaisen vietin, joka toisi haukkumiseen tarvittavaa pontta ja canis-uskottavuutta. Homosapiensmaisen lauhkeasti yritin: kissat on…ihan taukkeja, mutta se aiheutti koirassani vain naurunpyrskähdyksen. Tiesin kuulostavani amatööriltä.

Koira meni jääkaapille, otti sieltä ison kimpaleen camembertiä, hotkaisi sen kitaansa ja käski minun harjoitella enemmän. Sillä aikaa se ottaisi tirsat, sellaiset koiranunitirsat, valvoen toisella silmällä edistymistäni kissojenhaukkumisessa. Tehtävää vaikeutti se, ettei näkösällä ollut yhtään kissaa, jota olisin voinut haukkua.

Tässä vaiheessa voin vain todeta, että kissojen haukkuminen ei ole ihmisen heiniä. Koirani tiirasi minua koiranunensa raosta ja teki saman johtopäätöksen: ihmiset eivät ole koirien väärtejä. Ainakaan kissojen haukkumisessa. Kysyin koiraltani, mitä voisin sitten sanoa kun kerran kissojen haukkuminen ei luonnistu. Sano vaikka, se murahti koirankuonostaan ennen lopullista nukahtamistaan, että Veikko Huovinen elää.

Oolraittii. Veikko Huovinen elää.

Älkää hyvät ihmiset ikinä koskaan antako koiran ryhtyä muusaksi.

Mainokset
13 kommenttia leave one →
  1. helmikuu 16, 2010 09:41

    Varo kun menette seuraavaksi Porvooseen. Se kissa on takuulla hankkinut itselleen joko paljon lihaksia tai henkivartijan tai molemmat ja kun se bongaa teidät niin tiedät mitä siitä seuraa. Se kissa haukkuu niin että ne suukot taas särkyvät!

    Mutta jees. Veikko Huovinen elää. Jutta Grahnin mies elää! Se asuu jokaisen itseään tärkeänä pitävän tyypin sohvan alla ja huutelee hävyttömyyksiä. Tai ainakin sen pitäisi asua.

  2. Veera permalink
    helmikuu 16, 2010 11:32

    Me ei ikinä mennä Porvooseen. Tai ehkä jääkiekkovarusteissa. Ehkä.

  3. Veera permalink
    helmikuu 16, 2010 11:37

    Ai niin ja onnea, sinultahan ilmestyy tänään joku ”kirja”.

  4. sarolehti permalink*
    helmikuu 16, 2010 19:55

    Minulta vai?
    (M)

  5. sarolehti permalink*
    helmikuu 16, 2010 19:57

    Tiedoksi muuten Veeralle, että kannattaa rajoittaa lainausmerkkien viljelyä. Ne kun pitää joskus palauttaa. (M)

  6. helmikuu 16, 2010 22:40

    Sinäpä Veera, se varsinaisen tarinan rakensit !

    Luin sen ääneen kissalle joka rakastaa ehkä enemmän koiria kuin omia lajitovereitaan, muttei myöskään pidä siitä että kissoja haukutaan, eikäpä se voisi niitä haukkuakaan kun on itse kissa. Kissoja voi kyllä toisinaan nuuskaista, etäisyyden päästä ilmasta, ja katsoa suoraan silmiin, se auttaa useimmiten, ainakin sen seikan tunnistamisessa, että onko tuo yhdenkään äänähdyksen väärtti.

    Kiitos kovasti Veeralle ja hänen Muusalleen !

  7. helmikuu 16, 2010 22:59

    Felix domesticus pyysi esittämään kiitoksensa myös.

  8. sarolehti permalink*
    helmikuu 17, 2010 00:16

    Kuulin muuten tänään Särön kokouksessa, että seuraavan Tiedesärön teemaksi on tulossa koira! (Mark)

  9. Veera permalink
    helmikuu 17, 2010 12:12

    Onnea sinullekin, Mark! Onnea kaikille joilta ilmestyy ”kirja” (en palauta lainausmerkkejä). Onnittelin tuota erikeeperiä, eli Sirkiän Ollia, jolta ilmestyi eilen runoteos nimeltä Seuraavana Pasila (Like).

    Hirlii, ymmärtäisipä koirani sietää kissoja edes kilometrin säteellä itsestään, hyvin menisi…

    Hienoa jos seuraavan tiedesärön teema on koira. Vaikka en ole biologi seuraan koiratutkimusta – se itse asiassa sattuu olemaan intohimoni.

  10. sarolehti permalink*
    helmikuu 17, 2010 20:42

    Nyt on pakko tuottaa koiraihmisille pettymys. Teema vaihtui: emme käsittele koiria, vaan molekyylibiologian historiaa. Voisiko sanoa, että teema kutistui merkittävästi. (Mark)

  11. helmikuu 17, 2010 21:08

    Koirateema on tulossa johonkin ensi vuoden, siis tämän vuoden, siis vuoden 2010 lehteen.

  12. Veera permalink
    helmikuu 17, 2010 21:56

    Koirani otti vähän nokkiinsa tuosta teemanvaihdoksesta; se alkoi haukkua molekyylejä aivan vimmatusti. Nyt kaikki molekyylit istuvat puussa ja minun on kai soitettava palokunta hätiin.

  13. sarolehti permalink*
    helmikuu 18, 2010 01:35

    Sano koirallesi että molekyylejä ei ole olemassakaan, muualla kuin kissojen päiväunissa. (M.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: