Niin kutsuttu päätoimittajan blogini on jäänyt hunningolle jo ties kuinka moneksi viikoksi, ja minun osaltani näköjään myös tämä blogi. Mitäpä tässä muuta selittelemään kuin että elämäni on viime aikoina ollut niin tapahtumaintäyteistä, että aikaa pysähtymiselle ei ole ollut: minun mielestäni tällainen päiväkirjatyyppinen kirjoittaminen on nimenomaan pysähtymistä, ja pysähtyminen vaatii enemmän voimaa kuin liikkeellä pysyminen.
Mutta olen kaivannut lukijoita, ja kaipaaminen on totisesti laimea ilmaisu: siitä lähtien, kun tiesin mahdollisuudesta kirjoittaa ajatukseni julki, ajatteluni on muuttunut julkiseksi. Epämääräisetkin ajatukseni ovat välittömästi jonkun epämääräisen satapäisen joukon testattavina, ja tuomio lankeaa parissa sekunnissa. Viikkokausia olen vaeltanut Ruoveden soilla ja Helsingin hämärillä kujilla ajatellen asioita, jotka jonkun kieroutuneen mekanismin kautta ovat välittömästi siirtyneet koko kansan epäilevien silmien syyniin.
Mitä sanallisemmiksi ajatukseni muuttuvat, sitä julkisemmiksi ne muuttuvat, ja sitä pelottavampaa on niiden kirjaaminen koneeseen. Olkoon tämä nyt siis eräänlainen prologi blogimaailmaani.
Sitten asiaan. Asun Porvoossa ja teen siellä ainoastaan töitä. Naapurikaupunki Helsinki on ei-mikään-paikka, jossa kykenen olemaan ajattelematta mitään. Kävelen, kävelen ja kävelen. Juon kahvia ja
luen, sitten kävelen lisää ja juon lisää kahvia. Oleskellessani toivon, että kukaan ei soita minulle. Jollain telepaattisella keinolla toive useimmiten toteutuu. Päivän kruunaa olut savuisessa pubissa. Megakaupunki Helsingistä on muodostumassa meditaatiokeskukseni. Ei sen puoleen, että Helsingissä olisi jotain kummallista muihin samankokoisiin kaupunkeihin nähden. Tai onhan täällä: paljon tuntemattomia vastaantulijoita, joiden kanssa voi tarvittaessa puhua suomea. Tämä on maailmalla harvinaista.
Helsingissä asunut ystäväni totesi takavuosina, että Helsinki on vasen aivopuolisko ja Porvoo oikea - siis se tuntemattomuutta hallitseva puolikas. Minustakin tuntui tältä vielä vuosikausia Porvooseen muuton jälkeen, mutta sitten kaupunki alkoi käydä niin tutuksi, että vastaantulevat talojen kulmat ja ihmiset niiden takana aiheuttivat minussa pelkästään ennakoitavia reaktioita. Kun viihtyisät kapakat alkoivat kadota Porvoosta, läntinen kaupunki painoi vapaa-ajan vaakakupissa kotikaupunkia enemmän.
Saapuessani tänä aamuna Helsinkiin junalla Järvenpään kautta (en nyt jaksa selittää reittivalintaani) mietin, missä haluan tänään kohdata kävelykokemukseni. Hämärillä kujilla, vastasin itselleni. Ympäristössä jossa on jotain outoa, käsittelemätöntä, hyödyntämätöntä. Siis missä? Menenkö kirkkoon? Ei, ei kirkkoon. Maisemassa pitää myös olla jotain hylättyä ja halveksittua. Jotain mille kuuluu ummistaa silmät, jotain
jonka olemassaololla kukaan ei voi ylpeillä. Pimeitä nurkkia, joissa eivät viihdy edes boheemit taikka pultsarit. No mistä sellaista löytyy Helsingissä. No ei mistään. Eikö mistään? No ei, paitsi kaikkialla
siellä, missä ihmisiä tulee vastaan.
Hyödyntämätöntä, käsittelemätöntä, hylättyä. Joutomaata. Sitä minä haluan. Onneksi vastaantulijoilla on silmät - jopa sillä Stockmannin herkkuosaston mummolla, joka oli niin kumarainen, että pää miltei laahasi maata. Osuimme kassalle samanaikaisesti. Hän osti pullonpalautuskuitilla punaisen omenan. Taivutin niskaani nähdäkseni hänen silmänsä. Hänellä tosiaankin oli silmät. Tiesin että hän ajatteli minusta samoin. Kun tajusin että hän ei ole sitä miltä hän näyttää, siis kumara ja köyhä, vaan että hän näyttelee, iltani oli pelastettu. Poistuessani kuulin kun kassaneiti tokaisi mummolle: Tie tuntemattomaan on suorin tie. Tämä on pakko saada blogiin, ajattelin, ja häivyin paikalta.
[...]
ja ihanuus käy yhä lähemmäksi
surkeita, romahtaneita taloja.
Eikä kukaan, ei kukaan tiedä miksi,
vaan tätä toivoimme jo vuosisatoja.
(Anna Ahmatova, kesäkuu 1921; viimeinen sikermä kolmiosaisesta runosta. Suom. Marja-Leena Mikkola)
Mark Mallon
