Mark Mallon:
Viime päivät tai oikeastaan viikot ovat olleet Säröllä niin byrokratian täyteisiä, että yleville ajatuksille kulttuuri- ja ihmiselämästä ylipäätään ole juuri jäänyt sijaa.
Lokakuu on ollut apurahahakujen, selvitysten, raporttien ja budjettilaadintojen kultakautta, ja jonkin verran olemme myös panostaneet uuden ilmoitusmyyjän etsintään. Aiempi ilmoitusmyyjämme kun muutti kesällä Naantaliin, eikä sieltä käsin ole niin helppoa repiä suuren maailman mainostajia hihasta.
Onhan se ristiriitaista, että kun tuntee vetoa taiteen tekemiseen ja taiteen esitysfoorumin luomiseen, vähitellen huomaa lilluvansa suonsilmäkkeessä, ja kaukaisuudessa vaeltavat pelastajat eivät ymmärrä muuta kuin eurojen kutsua.
Mutta eihän tämä silmäkkeessä heiluminen kuitenkaan mitään yksinäistä tuskaa ole, koska vähintään kerran päivässä joku runoilijapoika, -tyttö, -rouva tai -herra tulee tänne minulle sikermiään kainosti esittämään, ja esityksen jälkeen pyytää, voisitko ottaa ne silmän pinnalle muitten nähtäviksi killumaan.
“Katsotaan, katsotaan, ystäväiseni”, sanon hänelle, “mutta meilaa ensin Markku Aallolle. Aalto päättää minkä ottaa, koska hän on runovastaavamme.”
Sitten toivotan runoilijalle kaunista päivänjatkoa, ja yritän olla kuin en silmäkkeessä olisikaan. Muutenhan runoilijapoloinen joutuisi kiusaukseen pelastaa minut kädellään, ei sielullaan. Se olisi väärin. Potentiaalisiksi pelastajiksi kun ovat jo ilmoittautuneet kasvottomat valtion elimet, ja raapustelen numeroita yön pimeyksiin.
Eräänä päivänä, kun täältä nousen, kävelen Porvoon handeliin ja ostan jotain suovettä raikkaampaa ja kuplivampaa, ja sytytän tupakan, ja jatkan rukouksia: Opm, sinä siellä Helsingissä, armoitettu olkoon tahtosi nähdä suonsilmäkkeiden vienoja säröjä, ja annathan runoilijoiden vielä huomennakin jaloitella aaltojen otsilla…
Tiina Lehikoinen
JA SlTTEN ME LUIMME HESSEÄ
Kuten radion ja tv:n kirjallisuusohjelmissa ja kirjamessujen mainoksissa usein toistellaan, kirjojen maailmat kasvavat kiinni lukijaan. Lukija ei vain seuraa ulkopuolelta tapahtumia ja naureskele sivuilla hypähteleville henkilöhahmoille, vaan pureutuessaan tarinaan hän hengittää tekstin kanssa samaan tahtiin.
Kirjat kirjoittautuvat muistoihimme ja muuttuvat kollektiiviseksi muistiksemme. Jos meiltä kysytään, miltä suomalainen yhteiskunta näytti sodan jälkeen, hakeudumme mitä luultavimmin Linnan, Kilven, Haavikon ja Meren kirjoihin. Tai jos tehtäväksemme annetaan pohtia, miten 60-luvun kulttuurinen murros vaikutti aikalaisiin, kenties ajatuksiamme sävyttyvät Sinkkosen, Kirstinän, Salaman ja Kihlmanin tekstien hahmot ja tapahtumat.
Suurten linjojen tapahtumien ohella kirjat tekevät kollektiivisia myös subjektiivisista kokemuksistamme, kuten nuoruudesta. Ne sosiaalistavat kasvukipuja ja tarjoavat erilaisia roolimalleja, kuinka harhailla kolkkojen teinivuosien läpi. 2000-luvulla on vaikea löytää nuoria, jotka eivät olisi lukeneet J. K. Rowlingin tai Philip Pullmanin teoksia. Useille sanataideoppilaistani Tylypahka on tutumpi paikka kuin takapiha ja eri ulottuvuuksia leikkaavat tikarit yhtä todellisia kuin luokkakavereilleni 90-luvun alussa olivat Viisikon lasten eväskorit sekä Sören Olssonin & Anders Jacobssonin finninaamainen Bert.
Useiden nuortenkirjojen erityispiirteenä voidaan pitää niiden sarjallista luonnetta ja sarjallisuuden takaamaa tuttavuuden jatkumista lukijan ja henkilöhahmojen välillä. Sarjallisuus mahdollistaa lukijan varttumisen päähenkilön rinnalla. Esimerkiksi sarjallisista kasvutarinoista käyvät Harry Potterien ohella lukuisten tyttökirjasarjojen sukukavalkadit sekä Narnia-sarja. Jokainen C. S. Lewisin luomiin maailmoihin ajautunut tunnistaa fantasiamaailman staattisuudesta huolimatta ajan vääjäämättömän kulumisen, ja sen, kuinka henkilöt muuttuvat kirjasarjan aikana.
Berliinin muurin sortumisen ja Neuvostoliiton romahtamisen ohella minun lapsuuttani värittivät Sue Townsendin Hadrianuksen kurjista teinivuosista kertovat kirjat. Hadrianus oli minulle enemmän kuin henkilöhahmo, kirjasarjan myötä hänestä tuli ystäväni, joka sitten myöhemmin katosi, niin kuin lapsuudenystäville joskus käy. Viime syksynä tapasin Hadrianuksen uudelleen. Ja että meillä oli hauskaa! Me päähänpotkitut tollot, joiden runojen arvoa BBC ei ymmärtänyt, me Maailman murjomat poloiset, joiden sydäntä kalvoivat lemmenhuolet, levottomuus ja tokarin keskiarvo, Mikä julma tsäkä, että meistä tuli tällaisia. Mutta onneksi meillä oli toisemme.
Hadrianus suisti minut nostalgiakierteeseen.Varhaisten murkkuiän muistojen tonkimisen jälkeen siirryin kirjastossa varttuneempien teinien lukunurkkaan. Kahlasin uudelleen läpi lukiovuosieni pakolliset Södegranit, Orwellit, Pessoat, Nabokovit ja niin edelleen. Viimein päädyin Hesseen.
Kävellessämme taannoin sienimetsässä tiedustelin ystäviltäni kirjavinkkejä. En tiedä, vaikuttiko vastausten laatuun syksyinen ajankohta, ikäkriisi vai piiloromanttinen luonne, mutta myös heistä neljä viidestä oli päätynyt viimeisen vuoden aikana takaisin Hessen kirjojen äärelle. Yritin udella, kuinka ystävieni nykyiset lukukokemukset erosivat vuosien takaisista ensikohtaamisista teosten kanssa, ja lukivatko he nyt kirjoista enemmän juonta, vai tekstikerrostumien taustalla sykähtelevää omaa aiempaa lukukokemustaan.
Väitän nimittäin, että lukiessamme me emme vain hengitä tekstin kanssa samaan tahtiin, vaan talletamme itsemme riviväleihin. Lukeminen on ruumiillinen akti, jossa lukija peilaa, piilottaa, torjuu, nauttii, häpeää, itkee, nauraa ja hikoilee sanojen äärellä. Samoin kuin ruumis tunnistaa liikeratoja liikkuessamme tutussa maastossa, lukeminen aktivoi hermosoluja, joiden väliset synapsit morsettavat kirjoitettujen maisemien tuttuutta läpi kehon. Menneisyyden kokemuksemme heijastuvat meille lukemisen kautta: suoritamme aikamatkoja tavaamalla esiin meille merkityksellisistä kertomuksista eilisten kokemuksiamme.
Ajallisen välimatkan päästä on turvallista tirkistellä jopa omaa kömpelyttään ja kellon ympäri jännittynyttä olemustaan, niin, että aiemmat tuskat näyttäytyvät suorastaan kirpeän suloisina. Kurkistakaamme vaikkapa Hadrianuksen arkeen 18 vuoden taakse:
Vuosi 1991. Perjantai, marraskuun 1.
Koska kauppaan jatkuvalla menestyksellä turvallisuusvimpaimia, rouva Bellingham päätti korottaa tuntipalkkani 3.14 punnasta huimaavaan 3.25 puntaan! Myyntitykki! Ampukaa kunnialaukaus! Päästäkää ilmapallot irti! Avatkaa Bollinger-pullo! Jakakaa lehdistötiedote! Ilmoittakaa Red Arrowsin muodostelmalentäjille!
Tai Herman Hessen varhaisromaanin Muuan nuoruus päähenkilön Hans Giebenrathin elämään:
“Kun nuoret viilarit seisoivat Schulerin talon edessä rauhallisina ja itsetietoisina, nyökkäilivät ohikulkijoille ja juttelivat keskenään, saattoi hyvin nähdä, että he muodostivat kiinteän yhteisön eivätkä tarvinneet ulkopuolisia, eivät edes sunnuntaihuvitteluun.
Myös Hans tunsi sen ja oli iloinen että kuului heihin. Silti hän hiukan pelkäsi suunniteltua huviretkeä, koska jo tiesi että tässä ammattikunnassa nautittiin elämästä tukevasti ja ylenpalttisesti. Ehkäpä ne suorastaan tanssisivatkin. Sitä Hans ei osannut mutta aikoi muuten tehdä parhaansa, äärimmäisessä tapauksessa vaikka pikku kohmelon uhalla. Hän ei ollut tottunut juomaan paljon olutta, ja tupakoinnissa hän oli päässyt vaivoin niin pitkälle, että saattoi varovasti polttaa yhden sikarin ilman pahoinvointia ja häpeää.”
Oi ylitsevuotava, liioitteleva & järjetön nuoruus! Materiaalisten yksityiskohtien ja yhteiskunnallisille epäoikeudenmukaisuuksille kiljuva nuoruus, teemukillinen inkiväärijuomaa sinulle tänä sunnuntaisena alkutalven iltana!
Anne Dougan:
Runouden kääntämisen ylistyslaulu
Häpeäkseni minun on tunnustettava, etten takavuosina uhrannut montakaan ajatusta intohimoisesti ahmimieni proosa- ja runoklassikoiden suomentajille. En edes aina tiedostanut, etteivät esimerkiksi Dostojevskin tai Baudelairen käsissäni kuluneet teokset olleet näiden herrojen alkuperäistekstejä.
Kääntämisopintojani edeltävänä aikana en siis pahemmin vaivautunut pohdiskelemaan lukunautintoni mahdolliseksi tehneen suomentajan arvokasta työtä. Tänä päivänä osaan tuntea suunnatonta kiitollisuutta niitä kääntäjiä kohtaan, jotka ovat tarjonneet kaltaisilleni varsin rajoitetulla kielitaidolla varustetulle lukijalle lukemattomia ikimuistoisia lukuelämyksiä. Erityisen suurta ihailua saavat osaltani osakseen kirjallisuuden kuninkuuslajin, runouden, suomentajat.
Viimeksi mainittujen tehtävä ei todellakaan ole helppo, sillä ei ole olemassa mitään yhtenäistä kantaa siitä miten, ja keiden toimesta, runoutta tulisi kääntää. Kaikkein radikaalimmat ovat sitä mieltä, että runouden kääntäminen on kutakuinkin mahdotonta. Heidän joukkoonsa kuului mm. Voltaire, jonka totesi runouden kääntämisestä seuraavaa: ”Runouden kääntäminen on mahdotonta; vai voiko muka musiikkia kääntää?”.
Useat taas ovat sitä mieltä, että jos runoutta ryhdytään kääntämään, tulee sen kääntäjän itsensäkin olla runoilija. Itse ole taipuvainen yhtymään tähän mielipiteeseen, vaikka on niitäkin, jotka suhtautuvat skeptisesti runoilija-kääntäjän kykyyn pitää oma runoilijan äänensä kurissa toisen tekstiä kääntäessään. Esimerkiksi runojen suomentajana varsin mittavan elämäntyön tehnyt Aale Tynni-Haavio esitti aikoinaan omana kantanaan, ettei kääntäjä ole varsinaisesti uutta luova runoilija vaan eräänlainen välittäjä, joka oman kielensä keinoin pyrkii tarjoamaan lukijalle alkuperäisen runoilijan kirjoittamaa runotaidetta.
Kiistelyä käydään myös siitä, tulisiko runokäännöksen välittää lukijalle mahdollisimman tarkkaan runon merkityssisältö vai olisiko tärkeämpää pyrkiä säilyttämään runon tekniset seikat, kuten esimerkiksi sen rytmitys alkuperäisen kaltaisena. Ihanteellista olisi tietysti pyrkiä pitämään kiinni molemmista, mutta käytännössä tämä on useimmiten äärimmäisen hankalaa ja joidenkin kieliparien kohdalla lähes mahdotonta.
Runokäännösten arvottaminen ei sekään ole mikään yksinkertainen tehtävä. ”Hyvälle” runokäännökselle löytyy kääntämisen teoreetikkojen teksteistä jos jonkinlaisia, usein jo itsessään melko tulkinnanvaraisia määritelmiä, joista esimerkkinä voisi mainita vaikka Jacques Derridan näkemyksen hyvästä runokäännöksestä:
”Hyvä runokäännös on sellainen, joka kykenee välittämään runon olemuksen, sen musikaalisuuden ja soinnin.”
Kirjallisuuden kääntämistä paljon tutkinut Susan Bassnett-McGuire puolestaan on todennut:
”Ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa tapaa kääntää runo, aivan kuten ei ole ainoaa oikeaa tapaa kirjoittaa sellaista.”
Oma asiantuntemukseni ei riitä edes oman kieliparini, espanjan ja suomen, ammattimaisen runonkääntämisarvioinnin esittämiseen. Lienee kuitenkin sallittua, ihan vain tavallisen lukijan suulla, esittää ylistyslaulu omasta mielestäni ― olen kuullut asiasta eriäviäkin mielipiteitä― erittäin onnistuneelle suomennostyölle.Kehujeni kohteena on Federico García Lorcan runokokoelman Romancero Gitano jo vuosikymmeniä sitten ilmestynyt Kirsi Kunnaan suomennos ”Mustalaisromansseja”.
Perustelen mieltymystäni Kunnaan suomennokseen (kokoelman yksittäisiä runoja on suomennettu muidenkin kääntäjien toimesta) sillä, että Kunnas on mielestäni onnistunut pääsemään aika lähelle ihannetta, jossa sekä runojen merkityssisältö että Lorcan runoudelle ominainen musikaalisuus pääsevät oikeuksiinsa.
Itselläni oli mahdollisuus jokin aika sitten osallistua kuulijana täällä Lorcan kotikaupungissa, Granadassa, erittäin nautinnolliseen ”Mustalaisromanssien” lausunta-, tai pikemminkin laulantatilaisuuteen, jossa kokoelman runoja tulkittiin flamencomusiikin säestyksellä. Tapailin esitystä kuunnellessani Kunnaan suomentamia säkeitä mielessäni ja havaitsin, että Kunnaan ansiosta Lorcaa voisi vallan mainiosti, hänen runoutensa alkuperäisen musikaalisuuden siitä kärsimättä, laulaa myös suomeksi.
Kunnaan onnistuneen suomennostyön puolesta puhuu ainakin kokoelman runojen soinnin osalta myös granadalaisen runoilijan, kirjallisuuden professorin ja Lorca -asiantuntijan Luis García Monteron sanat luettuani hänelle ääneen näytteeksi yhden kokoelman runoista, ”Unissakävijäromanssin”:
”En luonnollisestikaan ymmärtänyt sanaakaan, mutta kyllä tuo Lorcalta kuulostaa.”
Erityisen ansiokkaana Kunnaan suomennostyössä pidän hänen kielellistä herkkyyttään, hänen kykyään valita Lorcan aikaiseen kulttuurikontekstiin sopivat sanat suomennokseensa. En tiedä, onko Kunnas henkilökohtaisesti samoillut näitä Granadan vuosisatoja vanhoja kujia ja katuja, mutta jos hän ei ole sitä tehnyt, on suorastaan hämmästyttävää, kuinka hyvin Kunnas on onnistunut säilyttämään suomennostyössään Lorcan luomisvoiman moottorina toimineen Andalusian hengen.
Sanna Saastamoinen:
Vastikään olen kohdannut ongelman, johon lähes jokainen luovaa työtä tekevä joutuu aina silloin tällöin törmäämään — tukoksen. Alkoiko se älyn jumittumisesta, käden velttoudesta, ikävästä kritiikistä vai ihan vain yleisestä uupumisesta? Tiedä häntä.
Näin jälkeenpäin katsottuna tukkeutuminen kehittyi pikkuhiljaa: tekosyitä, välttelyä, häpeää, vähättelyä… Tämän kaltainen nihkeily vaikuttaa ajattelun ja työkyvyn lisäksi myös ruumiiseen, fysiikkaan. Niinpä vähitellen menivät tukkoon myös hengitystiet, ja kunnon flunssa iski päälle. Oli pakko jäädä kotiin ja siirtää työt tulevaan.
Sairaana kuitenkin huomasin — ruumiini kärvistellessä tautia vastaan — että nyt tuntuisi olevan käyttämätöntä aivokapasiteettia tarjolla. Niinpä luin, katsoin elokuvia, kuuntelin radiota ja ajattelin. Jotain lähti liikkeelle, ei nyt mitään ihmeellistä, mutta pöpöistä päästyäni mielessä heräsi etsintä ja halu saada lisää vaikutteita, purtavaa, käsiteltävää ja ennen kaikkea innoitusta aivoille.
Viime lauantaina päätin siis viettää Picasso-päivän: Ensin katsoin näyttelyn Ateneumissa ja sitten Orionissa ruotsalaisen elokuvan Picasson seikkailut (1978), joka muuten esitetään myös tänään 28.10. klo 21. Sitä voin kyllä lämpimästi suositella; elokuva on hervottoman hauska fiktiivinen kertomus Picasson elämästä.
Ateneumin näyttelyn jälkeen ajattelin tietenkin, että kirjoittaisin tämän blogi-tekstini Picassosta, mutta tulinkin toisiin aatoksiin. Ei siitä ukkelista minun tarvitse mitään kirjoittaa. Menkäähän itse katsomaan ja kokemaan teoksista välittyvä taito, voima ja röyhkeys. Mahtavaa kerrassaan. Ei jätä kylmäksi.
Erityisen hyvin Picasso toimii tukosten poistajana. Siksipä menenkin taas torstaina 29.10. kello 19, Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatteriin, Orioniin katsomaan dokumentin Picasso-arvoitus (1956). Olen elokuvan toki aiemmin nähnyt, mutta sen innoittavuutta ei voi vähätellä. Dokumentissa näytetään miten Picasson maalaukset syntyvät; ne suorastaan maalautuvat silmien eteen. Katsoja pääsee seuraamaan vierestä supertaiteilijaa työssään. Jos sillä ei lähde kanavat aukeamaan, niin ei sitten millään!
Odottamista ja odotuksia — Encyclopedia Idiotican toimittajan havaintoja kirjan valmistumisen ajoilta:
Astuin messulavalle, missä oli täyttymys? Messuilta Musen keikalle. Rahahuolia. Pohdintoja suosion merkityksestä. “En halua olla toimittaja!” Kun kirjoitan runoja, odotan, että voin lopettaa kirjoittamisen, ja kun en kirjoita, odotan, milloin pääsen taas aloittamaan.
Tuukka Hämäläinen:
Toimitin keväällä kirjan, jonka julkaisua odotin puolisen vuotta. Ei sinänsä mitenkään kummallinen aika, projektissa oli monia osallisia ja kässäri oli paksu. Lokakuun toisena päivänä saimme ensimmäiset kappaleet painosta, päivää ennen Turun Kirjamessuja. Esiinnyimme Turussa, mutta tuntui etten osannut sanoa vielä yhtään mitään. En ollut niinkään hämmentynyt siitä, että nimelläni varustettu kirja nyt oli käsissäni, vaan siitä ettei se tuntunutkaan miltään erityiseltä täyttymykseltä.
Aika kummallista tyypiltä, joka päätti 10-vuotiaana alkavansa kirjailijaksi?
Jäin odottamaan Helsingin Kirjamessuja. Nehän ovat isommat kuin Turun messut, ja kuvittelin, että kirjan mahdollinen suosio ja julkaisusta kulunut aika tekisivät tehtävänsä – odotin siis yhä täyttymystä. Messujen väliin jäävän parin viikon aikana käväisin YleX:n ja Kymenlaakson radion haastatteluissa. Jälkimmäinen herätti sukulaisissa aika merkillisiä reaktiota, minä kun en uskonut että he saisivat edes tietää kirjasta tai kuittaisivat koko jutun olankohautuksella.
Helsingin Kirjamessut tulivat. Yksi esiintyminen monistui äkkiä kolmeksi ja vielä nimmaritilaisuudeksi, josta tosin olisi kannattanut jotenkin tiedottaa, sillä nimmarinhakijoita oli vain kaksi. Tämä ei sinänsä ollut ongelma, sillä niin Turussa kuin Helsingissäkin yleisöä riitti. Senhän takasi jo se, että toimittamani kirja liittyi CMX-yhtyeeseen ja paikalla oli bändin nokkamies A. W. Yrjänä sekä kitaristi Janne Halmkrona.
Kipusin siis lavalle muusikko-runoilija-kirjailijan ja kenties Suomen parhaimman kitaristin ja tuottajan kanssa. Ihmiset taputtivat. Perheenjäsenet ja kaverit onnittelivat. Avovaimoni sanoi, että sehän meni hyvin.
Mutta missä on täyttymys?
Messujen jälkeen raahauduimme kuolemanväsyneinä brittiläisen Muse-yhtyeen keikalle Hartwall Areenalle. Matkalla satoi ja kuljimme väärään suuntaan. Istuin sitten uupuneena mainiolle katsomopaikalle, mutta jo muutaman biisin jälkeen vaivuin melankoliseen pohdiskeluun.
Mitä ihmettä minä odotin? Suosiota ja julkisuutta? — Hyi, saakeli! Sitäpaitsi kirjahan oli suosittu ja tuntemattomat ihmiset tulivat heittämään kummallisia juttuja. Jotain meriittiä, kenties? Mahdollisuutta julkaista joskus omaakin tekstiäni? Olin tyytyväinen kirjaan ja olen vieläkin, mutta en tiedä onko kukaan lukenut sitä. En tiedä edes kannattaako sitä lukea.
Olen ammattinimikkeeltäni opiskelija ja opintotuki on välttämätön paha. Päivää ennen tuota kohtalokasta Kirjamessupäivää sain opintotukilautakunnalta kirjeen, etten ollut suorittanut tarpeeksi opintopisteitä viime keväänä ja nyt olin vaarassa menettää loppuvuoden tuet. Mitä minä teinkään keväällä?
Niin, toimitin sitä kirjaa. Ei millään pahalla, mutta kompensaatio ei ollut riittävä. Ymmärtäähän sen; olen nuori ”toimittaja” jolla ei tuolloin ollut muutamaa lehtijuttua kummempaa näyttöä osaamisestaan. Mutta olinko nyt siis mielenrauhan ja opintojen lisäksi paskonut vielä taloudellisenkin tilanteen?
Ja vielä minä odotan! Mitä helvettiä me täällä odotamme?
Muse soitti keikallaan Guiding Light -kappaleen uudelta albumiltaan. Siinä laulun minähenkilö on menettänyt jonkinlaisen oppaansa, eikä enää tiedä mitä tehdä tai minne mennä. Tuntui samalta.
Keikan jälkeen painuimme kavereiden kanssa Ravintola Kannakseen. Siideri oli hyvää ja tyhmänhauskoja juttuja riitti. Olin melkein tyytyväinen.
*
Henkilökohtaiset jutut kiinnostavat ihmisiä. Ei siksi, että olisi todella mielenkiintoista mitä se-ja-se henkilö nyt on kokenut ja ajatellut, vaan siksi että aidot (tai aidonkuuloiset) inhimilliset tuntemukset heijastuvat helposti omaan kokemusmaailmaan. Siksi kai kukaan lukisi toisen ihmisen päiväkirjaa – niin luulen.
Nyt istuksin yhdeksän maissa aamulla juomassa kahvia Muse-kupista ja kuuntelen YUP:n Normaalien maihinnousu -albumia. Olen tyytyväinen tuolla hyllyssä jököttävään kirjaan, vaikken yhäkään tiedä miksi toimitin sen. En edes halua olla toimittaja! Isäni on päätoimittaja Viikko Eteenpäin -lehdessä ja äitini on opettaja. Murrosikäisenä päätin, ettei minusta tulisi toimittajaa tai opettajaa.
Olen kuitenkin kirjoittanut kolmisenkymmentä lehtijuttua. Arvosteluja, artikkeleita ja kolumneja. Sellaisten tekstien tuottaminen on aina tuntunut aika helpolta ja hetkittäin jopa pidän asiakirjoittamisesta.
Olen kuitenkin eniten kotonani fiktiossa ja runoudessa. Niiden kirjoittaminen ei ole nautinnollista, odotan joka hetki milloin voin lopettaa. Sitten kun marssin jossain tavaratalon ale-kylttien välissä, odotan pääseväni taas kirjoittamaan.
Taas se sana: Odottaminen! Mitä täällä odotetaan?
Musen keikan jälkeen menimme perjantaina lenkille avovaimoni kanssa. Hän puhui surumieliseen sävyyn siitä, että nyt se puoli vuotta odotettu keikka on ohi, eikä ole muuta kuin ikävää odotettavaa. Pari päivää mielessäni pyörinyt odottamisen käsite nousi taas esiin.
Olisipa kovin hedelmällistä, jos joku kansantajuinen filosofi ryhtyisi tutkimaan odottamista. (Vaikka Terry Eagleton, joka kirjoitti mainion The Meaning of Life -kirjan.) Haluan tietää miksi meillä ihmisotuksilla (Röllin ilmausta käyttääkseni) on tapana vain odottaa ja odottaa ja odottaa, niinkuin tulevaisuudessa olisi oikeasti jotakin odotettavaa.
Eksistentialismi on karu filosofia. Siinä kaikki palaa aina siihen, että elämä on rajallista ja sellaisenaan epätyydyttävää. Odottamis-kysymyksessä on sama perusjuonne: Lopulta odotamme kuolemaa. Jossain Kotiteollisuuden kappaleessa todettiin, että:
”On kiire niin omiin hautajaisiin
ei jaksa panna vastaan.”
Ihan totta, vaikka Jouni Hynysen sanoituksissa on useammin huteja kuin osumia.
Vastaus sen sijaan löytyy, kuten aina, progesta. Marillion julistaa 2008 ilmestyneellä megalomaanisella tuplalevyllään:
”Happiness ain’t at the end of the road,
happiness is the road.”
Yksinkertaista, mutta valitettavan totta. Elämän ainoa täyttymys vaikuttaisi olevan sen eläminen, eikä niinkään mikään yksittäinen, odotettavissa oleva tapahtuma. Paljon hankalampaa on sanoa, kuinka nykyhetkestä sitten nautitaan.
Kerron kaikille olevani teoreettisen filosofian opiskelija, jotta joku näsäviisas erehtyisi kysymään elämän tarkoitusta. Voi sitä raukkaa, joka sen joskus vielä kysyy! Siitä keskustelusta ei pääse kuin kuolemalla.
särötiedote:
Aivan uusi säröläinen Kirsti Karhu on edustamassa Säröä Helsingin Kirjamessuilla Rosebudin osastolla (6d73). Käykäähän jututtamassa ja kertomassa terveisenne. Innokkaimmat saattavat saada Iltasatu-Särön tai Myytti-Särön kotimatkalukemisiksi. Uutukainen on sen sijaan kaupan erittäin edullisesti.
Maija Väisänen:
Poikani on ensimmäisellä luokalla ja opettelee lukemaan. Tai oikeastaan hän jo osaa lukea. Koulussa pitää opetella kirjoittamaan kirjaimia ja tavaamaan sanoja. Poika vaan on sitä mieltä, ettei tarvitse. Miksi pitää harjoitella t-kirjainta, kaikkihan sen osaa!
Itse rakastuin sanoihin jo kuusivuotiaana. Vuotta nuorempi sisareni oppi ensin lukemaan, ja se otti päähän. Katsoin kirjaa, kirjaimia ja sanoja niin kauan, kunnes ymmärsin, mitä ne tarkoittavat. Ja opin lukemaan! Pikkukakkosessa tuli tuolloin Lasse Pöystin iltasatuja. Niitä kuuntelin ja kirjoitin pieneen kirjaan omia satuja kettukeikurasta ja siilistä.
Niin tekee ekaluokkalaisenikin: Äiti, lue tämä kirja. Ja hän ojentaa epämääräisen muotoisen kasan lappuja, jotka on niitannut yhteen ja joihin on harakanvarpain kirjoittanut sadun.
Sanat. Ne ovat meille kaikille samat. Tänä viikonloppuna on taas Helsingissä kirjamessut, ja siellä on miljoonia sanoja. Isoja sanoja. Pieniä sanoja. Kaikissa kirjoissa on samoja sanoja. Samoja sanoja eri järjestyksessä.
Kieliopillisesti sanat jakaantuvat morfeemeihin ja siitä edelleen foneemeihin, äänteisiin. Näitä äänteitä lapsi toistaa ja toistaa, kunnes äänteistä tulee sana, sanoista lause. Ja lopulta tulet ymmärretyksi. Tai sitten et.
Kuka vastaanottaa sanat?
Tähän blogiin saa kirjoittaa, sanoista ja kirjoittamisesta. Minä kirjoitan sanoja. Sanat kirjoittavat minua. Minun sanani tulevat sinuun. Kuka sanoittaa kenet.
Laulutunnilla opin laulamaan puhtaasti A:n. Sielläkin piti aloittaa alusta. Kirjain kirjaimelta. Kuin opettelisi lukemaan. Ja kun se A sitten tulee kauniisti ulos, voi sitä riemua.
Ja voi sitä pienten riemua, kun osaavat yhdistää kirjaimet oikein peräjälkeen, ja heille aukeaa sanojen maailma, kirjojen maailma. Miljoonien sanojen maailma. Mitkä ovat niistä tärkeimmät?
särötiedote:
LUKULEIKKIKUUN HAASTE: RUNO- JA LORUKYLPYJÄ VAUVOILLE!
Vauvasanataide on viime vuosina lisännyt suosiotaan lapsiperheiden
keskuudessa eri puolilla Suomea. Helsingin kaupungin erityissuunnittelija
Nina Gran kertoo Lukuleikkikuun vihjemateriaalissa pienten lasten
sanataidemenetelmistä sekä Helsingissä toimivista vauvojen runokylpylöistä.
Lukuleikkikuuta vietetään vuosittain Sadun päivästä isänpäivään
18.10.-8.11.2009. Tänä vuonna Lukukeskuksen sivuilla on Nina Granin
artikkelin ohella runsaasti vinkkejä pienten lasten runo- ja lorukirjoista,
vauvasanataidejärjestäjistä eri puolella Suomea sekä linkkejä lorusivuille
ja aihetta käsitteleviin artikkeleihin. Vihjemateriaali on ilmestynyt
osoitteessa: www.lukukeskus.fi/lukukampanjat/lukuleikkikuu/
Lukukeskus haastaa nyt kirjastot ja päiväkodit eri puolella Suomea
suunnittelemaan sanataidetoimintaa kaikkein pienimmille!
Anne Leinonen:
Siitä on varmaan pari tai kolme vuotta, kun Mark Mallon otti minuun yhteyttä Särö-lehden tiimoilta kysyäkseen kontakteja Mikkelin seudulta. Itäinen Uusimaa kun on hyvin laaja käsite, ja kattaa laveasti ajateltuna puolet Savostakin. Mistä lienee Mark oivaltanut, että minulle voi soittaa? Tuosta puhelinsoitosta alkoi hyvin hedelmällinen yhteistyö, joka kulminoitui Särö-akatemiassa. Täytyy olla markmaisella tavalla vinksahtanut (=positiivista luovaa hulluutta) jotta ottaa tavoitteekseen ateljeekritiikkiin perustuvan koulutuksen järjestämisen ilman ison taustaorganisaation aukotonta tukea. Vieläpä sillä tähtäimellä, että kurssitettavat ovat lähellä julkaisukynnystä, ja tuota kynnystä lähestytään tosissaan tavoitteet korkealla pitäen.
Olen itse saanut paljon ateljeekritiikkiä ja pidän sitä yhtenä parhaimpana kirjoittamisen oppimisen muotona. Paljon keskustellaan siitä, voiko kirjoittamista opettaa ja oppia, mielestäni turhaan: kaikki lukeminen ja kirjoittaminen kehittävät kirjoittajaa, ja on mielestäni selvää, että jonkun ulkopuolisen näkemys joko vahvistaa omaa valittua tietä tai etsii sille uusia purkautumiskeinoja. Kirjoittaja on usein sokea omille töilleen, ja on kerrassaan jukuripäistä hakata päätään samaan seinään, jos seinän voi oppaan avulla kiertää tai halkaista kahtia. Omassa kammiossa murjottamalla löytynyt oivallus omaäänisyydestä ei ole sen vaikuttavampi tai parempi kuin yhdessä pohdittu esilletulo – jokainen löytää oman tapansa kirjoittaa ja ajatella, ja erilaisia menetelmiä on hyvä kokeilla.
Rahoitus kuitenkin löytyi, ja kurssille saatiin haku auki. Kurssille otettavien valinta oli itsessään jännittävä prosessi, koska valinta tehtiin kirjallisten hakemusten ja tekstinäytteiden perusteella, ilman henkilökohtaista kontaktia hakijoihin. Odotin enemmän kokonaisiksi kirjoitetuilla käsikirjoituksilla hakijoita (ts. kässäreitä, jotka olisivat jo kustantamossa käyneet), mutta yllättävän moni olikin mukana vasta aihiolla tai repaleisella työllä – tosin repaleisuuden taustalla saattoi olla kustantamoiden ristiriitaiset palautteet. Hakemuksista piti bongata ne kirjoittajat, joilla arveli olevan vuorovaikutukselle soveliain ja kehityskelpoisin teksti (paremmuus on edellisiäkin suhteellisempi, siksi en sano että parhain teksti). Joukkio muodostui ja jakaantui pienryhmiin, joita minä, Jyrki Kiiskinen ja Jouko Sirola vedimme. Seurasi ryhmäluentoja, ryhmäistuntoja ja pääosin henkilökohtaisia palautetuokioita, joiden aikana tyyliin ja tekstiin pureuduttin.
Ateljeekritiikki on oppimista myös antajalleen. Toisen kirjoittama proosa pureutuu syvälle omaan sisimpään, ja tekstin rakenteisiin ja merkityksiin paneudutaan. On itse asiassa etuoikeutettua päästä näkemään tekstin hioutumisen prosessi läheltä, sen miten kirjoittajan sisimmässä yhtäkkiä syntyy oivalluksia, miten sanat ja lauseet muokkaantuvat, miten sanottava kiteytyy ja tihenee. Luin puolentoista vuoden aikana neljän ryhmäläiseni tekstejä jopa kuuteen, seitsemään kertaan läpi. Uniin saakka ne eivät tulleet, mutta hyvin tutuiksi muodostuivat kyllä Itse asiassa luin niitä enemmän kuin mitään julkaistua kirjaa koskaan, vain omat käsikirjoitukset ovat saaneet suurempaa huomiota osakseen.
Onkohan Porvoossa täysin ymmärretty nyt päättyneen koulutuksen todellinen arvo? Miten tärkeää verkostoituminen ja tuki on kirjoittajalle, tutustuminen eri paikkakunnalta kotoisin oleviin kirjoittajiin ja heidän töihinsä? On merkittävää päästä kurkistamaan toisen kirjoittajan teksteihin, sillä monet puurtavat oman tekstinsä kanssa laput silmillä, ja sivusta tulevat vaikutteet ovat merkittäviä kielen ja näkemyksen kehittäjiä.
Kuka tai ketkä osallistujista julkaisevat valtakunnallisesti esikoisteoksensa ja milloin, se jää nähtäväksi, mutta ei ole koulutuksen kannalta kuitenkaan oleellisinta. Tärkeintä on yhteisen voiman, yhteisöllisyyden löytyminen. Jossakin tuolla on nyt minunkin heimoani olevia ihmisiä, kirjoittajia, koteihinsa tekstien ääreen eristäytyviä ihmisiä, jotka sulkevat muun maailman pois mielestään keskittyessään itselleen pyhään asiaan. Luomiseen, sanoihin, ajatteluun.
Kiitän Särö-akatemiaa, kollegoja opetustyössä, koulutukseen osallistuneita ja kaikkia rahoittajia, jotka tekivät tämän mahdolliseksi. Toivottavasti Mark jatkaa vastaavien vetojen suunnittelua ja tempaisee taas!
Matti Mäkelän kritiikkiteesejä. Pieni luettelo teilauksista. Entä miksi kritiikki ei tapa?
Mark Mallon:
Särön tekstihautomon (2008–2009) loppuhuipennuksen viimeinen yleisöluennoitsija oli kirjailija-kriitikko Matti Mäkelä, joka Porvoon kansalaisopistossa viime lauantaina luennoi ja keskustelutti yleisöä kirjallisuuskriitikon työstä. Mäkelä ei yrittänyt opettaa kritiikin kirjoittamista, vaan valmensi kirjailijaehdokkaita vastaanottamaan ja tulkitsemaan, tai oikeastaan sietämään kritiikkejä. Kritiikin sulattamista edesauttanee kriitikon toimintatavan tunteminen. Tässä tiivistetysti luennon sisältöä:
1.) Kritiikin olemus koostuu kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavista osiosta, mainitussa tai muussa järjestyksessä, tai vailla mitään järjestystä: a.) teoksen esittely b.) teoksen tulkinta c.) teoksen arvotus. Tulkinnan merkitys kasvaa silloin, kun teos edustaa jotain uutta ismiä.
2.) Arvottava kritiikki on väistämätön osa taiteen vastaanoton järjestelmää. Jos kritiikki muuttuu uutisoinniksi, kuten monissa päivälehdissä näyttää käyvän, arvotus ja samalla sisällön käsittely tippuu pois, eikä tällöin kyse enää ole kritiikistä. Mäkelän mukaan hänen nykyinen työnantajansa Helsingin Sanomat antaa vielä hyvin tilaa arvottaville kritiikeille, toisin kuin hänen entinen työnantajansa Aamulehti, joka alkoi keskittyä kirjaesittelyissä lähinnä uutiskärkien etsimiseen.
3.) Teilaavan kritiikin osuus on viime vuosina vähentynyt, ja tämä johtuu mm. seuraavista seikoista: a) kritiikkien palstatilan vähennyttyä kriitikosta ei tunnu enää mielekkäältä käyttää palstatilaa negatiivisten virtausten purkamiselle, b) kiukun jalostaminen kritiikiksi ei ole enää [kriitikon? -- tähän kohtaan tarvitaan täsmennystä!] uran edellytys, päinvastoin kuin aikaisemmin ja c) kun kyse on isosta lehdestä, arvioitavien teosten listan tekee lehden kulttuuritoimitus, ja kriitikot valitsevat näistä kirjoista nimenomaan ne, jotka heitä kiinnostavat.
4.) Ilkeää kritiikkiä syntyy todennäköisemmin silloin, kun kriitiikko odottaa kirjailijilta hyvää teosta, mutta odotukset eivät täyty.
5.) Kriitikon vaikeneminen on todennäköisempää ja kirjailijalle masentavampaa kuin teilatuksi tuleminen. Päivälehdissä huomioidaan noin 20 % julkaistuista nimikkeistä [eipä tullut mieleen kysyä, tarkoittaako tämä 20% kaikkien lehtien julkaisemia kritiikkejä yhteensä].
6.) Kriitikon työ on jatkuvaa erehtymistä ja väärässä olemista, muuta mahdollisuutta ei ole. Kriitikon tärkeimpiä ominaisuuksia on kyky sietää omia virheitään.
Sitten pari ajatusta teilaamisesta. Jukka Petäjä niputti Helsingin Sanomien kritiikissään (19.10.2009) viisi esikoisrunoteosta (Kristian Blomberg: Puhekuplia. Tuukka Terho: Huulilla, nolo tuuli. V.S.Luoma-aho: Ruumiita. Teemu Helle: sorta vala. Timo Harju: Kastelimme heitä runsaasti kahvilla), ja mätki nippua kuin steroidien kyllästämä, nyrkkeilyharrastuksena hylkäämä portsari. Hesarin omilla sivuilla sekä yhdessä jos toisessakin blogissa ja facebookissa poke sai, ja saa edelleen, maistaa asiakkaiden monoa.
Antaas vaan katsoa, mitä ravintolapäällikkö tähän sanoo, ja vaikuttaako portsarin ja asiakaskunnan nujakointi kokin sydämen kulkuun.
Petäjän kritiikin kaltaista teilausta en muista viime vuosina lukeneeni lehtien sivuilta kovinkaan monta kertaa. Pahimmat, ja nyt minun on ehdottomasti tähdennettävä muistini subjektiivisuutta ja haurautta, siis muistaakseni pahimmat teilaukset olen saanut viime vuosina lukea Helsingin Sanomista, jossa kai pariinkiin kertaan ilkeästi kutiteltiin Arno Kotron runotuotantoa, ja kerran Tuli&Savusta, jossa mätkien kidutettiin taiteilija Teemu Mäen runokirjaa Kuolevainen varmaan ainakin kahdenkymmentuhannen lyönnin voimin, välilyönnit vielä erikseen. Viriileinä miehinä Kotro ja Mäki olivat astuneet väärään diskoon, silloin kun muitten mielestä olisi pitänyt jo mennä nukkumaan tai minne tahansa muualle, vaikka naisiin. Ja siitäs saivat.
Nyt olen kirjoittanut tarpeeksi muista kuin itsestäni, joten mennääs asiaan. Minun tekeleitäni ja taidettakin on teilattu aika montaa kertaa, enkä voi välttää kiusausta paljastaa näitä tapauksia.
Debytointini amatöörirunoilijana tapahtui Savonlinnassa 1980-luvun lopussa, kun pidin Galleria Puikkarissa runonäyttelyä. Kirjoittamani, kehystämäni ja ripustamani runot keräsivät vieraskirjaan seuraavanlaisia huomioita: “Jee, runot on ihan jees”. “Ei huonompia”. “Kivat runot, joo”. Paljon muita kommentteja ei sitten avajaispäivän jälkeen tullutkaan, paitsi näyttelyn sulkemispäivänä, jolloin joku paikallinen tyttö, johon olin ehkä vähän ihastunut, kirjoitti vieraskirjaan kommentin:
“Tylsää. Kertakaikkiaan tylsää. Sanoisinpa, että teennäistä, mutta kun en kehtaa, hehheh.”
Kymmenisen vuotta myöhemmin lähetin mielestäni täydellisen runokokoelman WSOY:lle. Eräänä päivänä kustantamolta tuli Eila Kostamon kirjoittama kirje, joka alkoi näin:
“Teknisesti taitavaa, mutta tekniikalla ei voi peittää substanssin puutetta.”
Kokoelmaa ei julkaistu, mutta sen sijaan sama kustantamo julkaisi puoli sukupolvea myöhemmin käsikirjoittamani, taidemaalari Petri Hytösen kuvittaman sarjakuvakirjan Fillarijuttu, jonka teilaukseen voi tutustua esimerkiksi Kvaakissa. Yritin selitellä itselleni Kvaakin tuomiota yhdellä jos toisellakin tavalla, mutta kun selittely alkoi väsyttää, ryhdyin kehittelemään uutta sarjakuvakässäriä, ja jatkoin runojen kirjoittamista, luultavasti entistäkin keskittyneemmin.
1990-luvulla tapanani oli ottaa runoprinttejä mukaan kapakoihin, joissa pyysin saada palautetta ihmisiltä, joiden luulin tai ainakin toivoin käsittävän hengentuotteitani. Saamistani kritiikeistä haluan luetella nämä:
“Paskaa, paskaa, tuo ei ole edes tekotaiteellista. Sinussa ei ole muuta hyvää kuin vitun hyvännäköinen siskosi.”
(Porvoolainen entinen paikallislehden toimittaja ja kirjailija).
“Teatterisi on kuollut. Siinä on liikaa värejä.”
(Porvoolainen ev.lut. pappi)
Teeskentelemättömimmän palautteen sain 1990-luvun lopussa Nevada-yökerhossa, jossa luetutin surrealistishenkistä ihmissuhderunoa Suomalaisen kirjakaupan paikallispäälliköllä. Päällikkö, nainen, luki runon alusta loppuun, puoliääneen, sitten katse jäi tuijottamaan paperia. Yks kaks hänen silmänsä muljahtivat ylösalaisin, ja samalla hän ryöpsäytti oksennusta tuoppiinsa ja pöydälle, mutta runon ehdin pelastaa. Tämän eritellympää palautetta hän ei ehtinyt minulle antaa, sillä portsari tuli ja nosti naisen pois pöydän äärestä ja raahasi hänet vessaan.
Tuskallisimman kritiikin sain 2000-luvun alussa eräältä Porvoossa vierailleelta kirjallisuustutkijalta, jonka seurueeseen päädyin kantakapakassani. Tutkija luennoi kavereilleen siitä, mikä tai mitä on hyvä runous, tai jotain sinne päin. Kapakan sulkeuduttua kävelin seurueen mukana läheiseen kerrostalohuoneistoon jatkoille. Pariin tuntiin en ollut lausunut sanaakaan. Tutkijan luento ei ottanut tauotakseen, ja sitä kesti aamutunneille. Kukaan muu meisporukasta (naisia ei ollut) ei juurikaan virkannut mitään. Olin juuri edellisellä viikolla kirjoittanut mielestäni vahvan proosarunon, ja koska halusin tutkijan luoman olotilan oheen viimein luoda toistakin olotilaa runoaiheiseen istuntoomme, luin kirjoitukseni ääneen. Tutkija ei malttanut kuunnella kolmeminuuttista runoa loppuun, vaan veti miekkansa esiin. Viillot olivat syviä, enkä muista mitä ne tarkoittivat. Lähdin kotia ja koetin miettiä, mitä muita tajuntoja runouteen voisi löytää kuin äskeisessä tilaisuudessa kuulemani. Mietin ja mietin, mietin pääni puhki.
Löytyihän niitä, varsinkin kirjoittamalla.
Sairasta hommaa, tämä kritiikin ja luomisen olemuksen tonkiminen, enpä voi muuta sanoa, paitsi vielä sen, että kielteiset kritiikit ovat sorvanneet päänuppiani kivuliaammin kuin positiiviset ovat tehneet. Teräs puuta vasten saa säleet sinkoamaan. Hyvältähän tuo tuntuu, jälkikäteen ajatellen.
Yksikään vittuilu, yksikään nyrkinheilahdus saati yrjönilmestys tai teräksen viilto ei ole minua kuollettavasti loukannut, päinvastoin. Kriitikot, te teette hyvää työtä.
