Skip to content

Hyvää iltaa, rakkaat vainajat

kesäkuu 23, 2013

J.Tapio:

Neuvostovirolaisista kuulemma sanottiin, että he olivat mestareita kirjoittamaan rivienvälejä ja  mestareita niitä myös lukemaan. Pihvi (tai veitsi) piti osata piilottaa – ja löytää.

Virolaisen kirjailijan ja teatteriohjaajan Mati Untin (1944-2005) monipuolinen ja arvostettu proosatuotanto (mm. 15 romaania, joista seitsemän suomennettu; näytelmiä ja esseitä) ajoittuu Neuvosto-Viron kolmelle viimeiselle vuosikymmenelle. Unt oli yksi noista taiten kirjoittaneista ja ahkerasti poliittisen korrektiuden rajoja kokeilleista.

Tyylitaiturin varhainen Sieppari-pastissi ravisti ensin sensoreita ja sitten yleisöä, eikä hänen surrealistisetkaan romaanikokeilunsa jättäneet lukijoita välinpitämättömiksi. Sillä jos romaani on sika joka syö kaiken, kuten sanotaan, mitä sitten syökään surrealistinen romaani? Vallitsevan järjestelmän? No, ainakin se häpeämättömästi näykkii.

Teatterikappaleessaan Vaimude tund Jannseni tänaval (1984; suomeksi Hyvää iltaa, rakkaat vainajat, 1986) Unt puolestaan lainaa Lydia Koidulan ja Aino Kallaksen tuotannosta, päiväkirjoista ja kirjeistä näiden ajatuksia ja sanoja, ja niitä yhdistelemällä saattaa nuo kaksi eri aikaan elänyttä runoilijatarta dialogiin keskenään.

Tietenkin Unt kirjoittaa joukkoon myös omiaan, esimerkiksi tuomalla mukaan vielä kolmannenkin hahmon, kuvitteellisen museonvalvojan, 80-luvun virolaisen nykyihmisen – itsensä oikeastaan.

Näytelmän tapahtumat sijoittuvat Lydia Koidulan kotimuseoon Pärnun Jannsenin kadulle, paikkaan jossa teos aikanaan sitten myös kantaesitettiin.

”Itse teksti ei ole muuta kuin lukijalle tarjottu johtolankojen sarja, joka kutsuu konstruoimaan kielellistä materiaalia merkityksiksi.”
(kirjallisuudentutkija Terry Eagleton)

Merkitykset syntyvät siis lukijan mielessä, rivien väleissä…

Eräässä kohtauksessa Kallas sanoo: ”Tämä nykyinen sota ei nostata tunteitani eikä puhdista sisäisesti. Päinvastoin. Aika ajoin häpeän kuulumistani ihmissukuun.”

Mitä sotaa Kallas tuossa tarkoittaa? I maailmansotaa, jonka aikoihin mm. hänen kiitelty ja kiistelty Koidula-monografiansa Tähdenlento (Otava 1915) ilmestyi? Vai II:sta, sitä Suurta Isänmaallista, kuten sitä Neuvosto-Virossa kuului nimittää? Viron vapaussotaa? Suomen?

Jos sanat tai ajatus todella ovat Kallaksen omia, niin ratkaisu tietenkin löytyisi lähteistä, lainauksen alkuperäisestä kirjoitusajankohdasta. Mutta sitä tietoa ei lukijalla/katsojalla välttämättä ole. Ja sen Unt tietää. Ehkä sota onkin vain Untin kiertoilmaus silloisen Viron nykypäivälle.

Entä mistä Kallas puhuu, kun hän puhuu Koidulan avioliitosta Kronstadtissa: ”Ei, minun ymmärtääkseni tuo avioliitto oli tietoinen itsemurha. Sillä vallien saartamasta linnoituksesta pääsi ulos vain yhtä tietä. Se tie oli kolme virstaa pitkä, kulki pohjoista rantaa pitkin ja johti virolaiselle hautausmaalle.”

Tai Kallas kyllä puhuu oikeasti Koidulasta, mutta mistä Unt puhuu? Eräästä 1939 solmitusta ”avioliitosta”, ja siitä kuinka morsian pystyi vain nyökkäämään myöntymisen merkiksi? Yhden pienen kansan murheellisesta kohtalosta sodan keskellä? Ja sen jälkeenkin.

Koidulan ja Kallaksen haamut (vaim, mon. vaimud = henki, sielu, haamu, kummitus) puhuivat mitä puhuivat, eivät ne tienneet vallinneesta nykypäivästä yhtään mitään.

Mutta sen sijaan valvoja itse kyllä elää tukevasti 80-luvun virolaisessa todellisuudessa – ja hän puhuttelee yleisöä seuraavin sanoin: ”[–] Luuletteko että minulla on helppoa? Asettukaa itse minun asemaani. Ette haluaisi viettää täällä yhtäkään yötä. Uni ei tule. Autojen valot liukuvat seinien yli, mutta ne eivät pysähdy. Vielä hirvittävämpää olisi, jos ne pysähtyisivät. Miksi pysähtyä täällä yöaikaan, ketä tulla noutamaan, mitä sanomaa tuomaan? Kello seisoo, sen mekanismi on ruosteessa, sitä ei voi enää korjata.[–]”

Noutamaan? Tosin eihän nyt enää 80-luvulla… Vai? Entäpä kello? Eufemismi sanalle ”aika” – tai ”järjestelmä”?

”Lohdutonta elämää”, museonvalvoja vielä lisää.

Mutta Unt ei päätä valvojan monologia vielä tähänkään, vaan antaa hahmonsa jatkaa:

”Tiedän, että elämä kohisee tuolla toisella rannalla. Mutta me täällä, mekin olemme ihmisiä.”

Millä toisella rannalla? Jos Unt olisikin sijoittanut näytelmänsä Koidulan myöhempään Tartonkotiin, silloin kyse olisi tietysti Emajoen vastarannasta. Tosin näytteleminen ei tietenkään olisi siinä talossa enää onnistunut, koska neuvostoarmeijan pommituksissa se, samoin kuin lähikorttelissa sijainnut Aino Kallaksen Tarton-vuosien koti, olivat tuhoutuneet. Ja lisäksi: jos elämä Tartossa jossakin kuhisi, niin juuri sillä rannalla jolla Koidula ja Kallas omina aikoinaan itse asuivat. Mutta niin tai näin, Tartossa ilmaisulla ”toinen ranta” ei voisi olla kuin yksi merkitys.

Pärnussa tilanne on houkuttavasti eri. Unt saattoi tietenkin tarkoittaa joen vastarantaa. Ja Pärnun Jannseni tänav kulkee juuri Pärnujoen väärällä, hiljaisemmalla puolen; kaunis ja vilkas keskusta jää joen taa. Mutta kuinka rohkeaa täällä rannikkokaupungissa on tulkita tarkoitettavan jotakin merentakaista rantaa? Että kaivattu elämä kohisee juuri jossain aavan meren tuolla puolen? Muissa Pohjolan maissa?

”[–] me täällä, mekin olemme ihmisiä.”

Nuo edellä mainitut esimerkit ovat lopulta kuitenkin vain maustetta itse tarinaan. Ne tuovat oman pienen ja selittämään haastavan lisänsä näytelmän hieman unenomaiseen tunnelmaan. Ja voimme vain kuvitella, millaisella intensiteetillä ensi-ilta aikoinaan vedettiin: Unt oli paitsi kirjoittanut käsikirjoituksen ja tuonut näytelmän tapahtumapaikalleen, myös suunnitellut sen juuri tiettyä kolmea näyttelijää varten. Ja lisäksi hän tietenkin itse myös ohjasi sen. Kun yleisöäkin esitystä varten rakennettuun katsomontapaiseen mahtui vain joitakin kymmeniä, on tunnelman täytynyt olla hyvin intiimi.

Suomalaisen ensi-iltansa Hyvää iltaa, rakkaat vainajat sai jo pari vuotta myöhemmin, 1986, Tampereen Pikkuteatterin näyttämöllä. Ja viimeisin näyttämöllepano tapahtui reilu kuukausi sitten Mikkelissä, jossa paikallinen Teatteri Tuikku oli ottanut teoksen ohjelmistoonsa.

Tuikun tiliin menee myös Untin näytelmän tuorein esitys Virossa: ryhmä nimittäin vei Rakkaat vainajansa näytelmän juurille, esitti sen Pärnun Koidula-museossa pari viikkoa sitten (7.6.).

Se oli kulttuuriteko, ja kunnianosoitus myös Mati Untille, jonka syntymän 70-vuotisjuhlavuotta vietetään ensi vuonna.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: