Lupus in fabula
Veera Antsalo:
Viime aikoina kirjallisuusblogeissa on käyty keskustelua nk. kokeellisesta proosasta. On kysytty, miksi Suomessa kokeillaan proosan alueella niin vähän, miksi on jämähdetty tuttuun ja turvalliseen koivuklapiproosaan vaikka samaan aikaan runoudessa kokeilu kukkii. Jotkut ovat kyseenalaistaneet koko väitteen suomalaisen proosan konservatiivisuudesta tuomalla esiin esimerkkejä suomalaisista, valtavirrasta poikkevista proosakokeilijoista. Siis kyllä heitäkin on. Muutama.
Minua tässä keskustelussa hiukan häiritsee tämä jo runouden alueella sangen ongelmalliseksi todettu kokeellisuus-(tai kokeilevuus-)termi. Mikä ihmeen kokeellisuus? Kuka voi tosissaan väittää voivansa jaotella kirjat kokeellisiin ja ei-kokeellisiin? Ja kuka kirjailija ryhtyy kirjoittamaan kirjaa asenteella: kirjoitanpa nyt kokeellisen romaanin/novellikokoelman/runoteoksen?
Saan näppylöitä kun puhutaan proosan, tai runouden, kirjallisuuden ylipäänsä, kokeellisuudesta. Kokeellisuus on mielestäni kovin tekninen termi. Ihan totta, minusta kuulostaa, kuin rakenteilla olisi talo. Haluaisin korvata kokeilevuus-termin jollain muulla, esim. fabuloimisella. Voitaisiinko kysyä miksi suomenkielinen proosa ei fabuloi? Tai jos niin tekee, syrjäytyy automaattisesti marginaaliin, vähälevikkiseksi kirjallisuudeksi, kummajaiseksi, kokeelliseksi kirjallisuudeksi – ja miksi näin?
Fabulointi johtuu latinan kielen sanasta fabula, kertomus, joka puolestaan johtuu sanasta fari, puhua. Englanninkielen verbi to fabulate tarkoittaa, Wiktionaryn mukaan: To tell invented stories, often those that involve fantasy, such as fables. Ja to fable: To compose fables; hence to write or speak fiction; to write or utter what is not true.
Fabulointi tuo meidät sen kirjallisuuden ytimeen: tarinankerronnan, valehtelun, jonkin sellaisen kertomisen äärelle, mikä ei ole totta. Minun mielestäni valehtelu on sangen yksinkertaista. Siihen ei tarvita mitään kokeiluja.
Fabula-sanan perilliset elävät englanninkielen lisäksi ranskassa, espanjassa ja italiassa sekä – kummallista kyllä – islanninkielessä (fábúla). Kummallista siksi, että islanti on, vielä enemmässä määrin kuin suomi, vierasperäisiä lainoja hylkivä arkaainen kieli, jossa televisiokin on sjónvarp, näköheitin. Toisaalta, jotenkin fabula-sanan ujuttautuminen islanninkieleen tuntuu mitä sopivimmalta, kun otetaan huomioon, miten vahva ja luonteva kirjallisuuden, tarinankerronnan ja fabuloimisen perinne Islannissa on.
Iceland is one of the poorest countries in Europe. Severe weather, hardship and isolation mark the life of the tiny population. Urban development is slow and the culture is undiversified.
(Fictitious Island)
Olen asunut Islannissa muutamaan otteeseen ja käsitykseni islantilaisista on, että he ovat sydämellisiä, kohtalaisen kyvyttömiä suunnitelmallisuuteen, impulsiivisia, pahimmillaan öykkärimäisiä ja hyviä valehtelijoita. Samainen mentaliteetti, joka ikävä kyllä romahdutti maan talouden, on erittäin hyvä maaperä kunnolliselle fabuloinnille. Suomessa taas, hmm, fabuloiminen on jotain niin kummallista, että siihen uskaltautumista pitää ensin kokeilla, mieluusti akateemisten teorioiden turvin. Mutta ensin suunnitellaan, miten kokeilu toteutetaan.
Fictitious Island – A guide to alternative literature
Anita Konkan puheenvuoro suomalaisen kirjallisuuden tilasta
Tommi Melenderin postaus suomalaisesta proosasta
Lupus in fabula tarkoittaa suunnilleen Siinä paha missä mainitaan.
SÄRÖ 
Joo, mä kans mietin tuota kokeellisuuden määritelmää, ja miten sitä voinee soveltaa ihan mihin tahansa. Tai olla soveltamatta. Eli mitä se on? Onko se valtavirrasta poikkeavaa, ts. onko silloin liukastuttu paskaan ja venäytetty selkä ja unohduttu sohvaan? Vai miten se menee? Avantgarde?
Sitten, kun kaikki ovat liukastuneet paskaan ja satuttaneet selkänsä ja makaavat sohvalla, joku pysyykin pystyssä ja on yhtäkkiä kokeellinen?
Tai pysynyt vaan pystyssä.
Tai sitten asian voi nähdä toisinkin päin ja paskaan liukastelu on kokeellista.
Tulisiko se kokeellisuuden vaatimus siitä, että kirjallisuuden pitäisi nykyisessa mediailmastossa tuottaa uutisia ollakseen kiinnostavaa? Kun kokeillaan jotain mitä ei ole ennen kokeiltu, niin siitähän syntyy uutinen. Esim Twitter-romaani pääsi heti kaikkiin valtakunnan uutislähetyksiin, eikä kukaan miettinyt onko kirja hyvä, tai millainen romaani se on. Rakenteellinen kokeilu on helppo nähdä uutuutena, kun taas sisällön kokeellisuus on vaikeampi osoittaa, koska jokainen kirja on ainutkertainen luomus silloinkin, kun se nirson kulttuuritoimittajan mielestä vain uusintaa vanhoja ajatusmalleja tms.
Ja fabuloinnista: Mielestäni suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa on pitkään (kenties aina) vaikuttanut megatrendi, joka pitää kirjan parissa viihtymistä kyseenalaisena asiana. Lukemisen pitäisi mieluummin olla osa yksilön itsensäkehittämisprosessia, ei ajanvietettä. Tämä näkyy vaikeudessa nähdä ajanvietekirjallisuudella mitään myönteistä roolia, ja tämän tästä putkahtelee esiin ihmisiä, joiden mielestä ajanvietekynäilijöillä tms. pitäisi olla oma kynäilijäliitto, eikä heitä pitäisi huolia Kirjailijaliittoon. Fabulointi taas on vaarallisen lähellä aluetta, jossa kirjallisuus alkaa viihdyttää, ja siis joudutaan viettävälle pinnalle. Voi olla, että sosiaalisesti herkät kirjailijat ovat ymmärtäneet vieroksua fabulointia, etteivät vahingossa luiskahtaisi paarialuokkaan.
Kiitokset Teemu ja Kirsti hyvistä huomioista. En tiedä teenkö itse niin selvää eroa ajanvietteen tai viihtymisen ja itsensäkehittämisen kanssa. Pitääkö niiden olla toisensa poissulkevia asioita? Itse haluaisin aina kyllä viihtyä kirjan kanssa, ja mielellään myös vähän ”kehittyä” tai saada ajateltavaa. Jos olen niin väsynyt, etten jaksa ”ajatella” tai ”kehittyä”, olen sitten liian väsynyt lukemaan yhtään mitään. En tunne Kirjailijaliiton käytäntöjä, mutta onhan se outoa, jos siellä halutaan vetää rajoja ”oikean” ja viihdekirjallisuuden välille. Eikö liiton tarkoitus ole ajaa kirjailijoiden etuja eikä määritellä taiteellisuuden ja ei-taiteellisuuden rajoja?
-Veera A
Niin, en tarkoittanut, että Kirjailijaliitto organisaationa tällaista esittäisi, mutta jäsenethän lausuvat omia mielipiteitään siellä sun täällä, niin kuin minäkin nyt.
Ai niin, ja unohtu vielä, että kyllähän proosassa tosiaan fabuloidaan vaikka kuinka paljon, mutta se tapahtuu lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Mikä taitaa olla juuri tuota mainitsemaasi marginalisoitumista, vaikka merkittävyydeltään lasten ja nuortenkirjat varmaan hakevat vertaistaan.
Joo, näin on. Siksi minäkin pidän lastenkirjojen lukemisesta. Nuortenkirjoja en niin tunne.