Skip to content

Ei mikään marionetti!

Ei mikään marionetti! -juttu on julkaistu Särö-lehdessä nro 2-3/2007.
Copyright © 2007, 2010 Eija Mäkinen

Sarkasmi, parodia, ironia ja komedia ovat näyttelijä Iikka Forssin aseet niin näyttämöllä kuin yksityiselämässäkin. Teksteihin hän kaipaa rikasta kieltä, meheviä puhetyylejä, murteita ja gangstereita.

Välähdys marraskuulta 2002: Lahden kaupunginteatterin suurella näyttämöllä kirmaa seitsemän vimmaista veljestä tähtäimessään metsien kohtu, jonne he aikovat rakentaa itselleen uuden, vapaan maailman. Joukon kuopusta, Jukolan tiuskeaa rakkia näyttelee 185-senttinen Iikka Forss, jonka notkea tulkinta on yksi esityksen riemastuttavimmista ja saa katsojan täysin unohtamaan, että teräviä sutkautuksia viskova Eero on tosiasiassa veljessarjan pienikokoisin.

Puolitoista vuotta myöhemmin Forss pokkaa itselleen Iivarin, Lahden Teatterikerhon vuosittain myöntämän palkinnon merkittävästä roolityöstään Hamletina. Maailman kuuluisin näytelmä tuo katsojien eteen kostoa janoavan ja elämän merkitystä peräävän prinssin, eikä William Shakespearen tarvitse pyöriä haudassaan suomalaisen näyttelijän tulkinnan tähden. Tanskanmaan mädännäisyyden jälkeen Forss on solahtanut mm. Oscar Wilden, Martin McDonaghin, Peter Schafferin ja Jukka Parkkisen luomiin maailmoihin. Nyt nahan alla on McMurphy, mielisairaalaan joutunut pelimies, jonka kapinointi auktoriteetteja vastaan saa karvaan lopun.

Iikka Forss istuu 1960-luvun tyyliin sisustetun baarin ikkunapöydässä, silmät verestävät hiukan edellisillan jäljiltä, mutta ajatuksenjuoksua ilonpito nuoruudenkavereiden kanssa ei ole hidastanut. Se käy ilmi jo keskustelun alkuminuuteilla, kun Forss muistelee lapsuuttaan Kaarinassa ja perkaa ensimmäisiä muistikuviaan eläytymisestä, faktan ja fiktion yhdistymisestä, radiouutisten luomasta draamasta.

Juridiikan opintoja ja diplomaatin uraa kaavaillut Iikka Forss, 30, on yksi sukupolvensa taitavimmista näyttelijöistä, mutta suurelle yleisölle jokseenkin tuntematon, kiitos median, jonka tutka ei enää yllä pääkaupungin teatteritarjontaa ja kotimaisia televisiosarjoja edemmäksi.

”Olisin voinut jäädä freelanceriksi Helsinkiin, mutta halusin näytellä ja kehittää ammattitaitoani. Siksi vastasin myöntävästi, kun Lahden kaupunginteatterin johtaja Kari Rentola esitti kutsun. En koe sääliä niitä kohtaan, jotka ovat valinneet freelanceruuden ja saaneet sen vuoksi tehdä vähemmän töitä. Olen vain hiukan murheellinen, koska tiedän, että freelance-kentällä on hyviä tyyppejä, jotka voisivat näyttelijöinä olla vielä parempia.”

Hyvä teksti on kaiken a ja o

Kirjailija Pirkko Saisio on sanonut, että kyky puhua tarkasti kunkin kirjailijan kieltä ja ottaa se haltuunsa on kokeneen ja kunnianhimoisen näyttelijän merkki. Erilaisten puhetyylien ja kielellisten nyanssien omaksuminen on myös Forssin tavaramerkki.

”Hyvä teksti on kaiken a ja o. Mitä parempi teksti on, sitä helpompi näyttelijän on näytellä ja sitä paremmin näyttelijä näyttelee, koska hänen on helppo näytellä”, hän sanoo.

Ensikuulemalta väite vaikuttaa järkevältä, mutta sen mukaan suomalaisissa teattereissa koettaisiin huikeita hetkiä aina, kun ohjelmistossa pyörisi maailman näytelmäkirjallisuuden huippujen kuten Anton Tshehovin, Harold Pinterin, Samuel Beckettin tai Shakespearen teoksia. Näinhän ei todellisuudessa ole. Mutta on kuvaavaa, että Forssin omat näyttävimmät onnistumiset ovat tapahtuneet näytelmissä, joiden tekstit ovat kuningasluokkaa.

Seitsemän veljestä on mielestäni Aleksis Kiven teoksista paras. Jo aloitus on vastaansanomaton: jämäkkä, ehdoton ja myös maalauksellinen, mutta silti teksti hengittää jo ensimmäisestä lauseesta. Puhumattakaan itse tarinasta, joka on syvällinen kuvaus suomalaisesta mielen ja luonteen laadusta. Kiven kieli on herkullista, ja se luo nopeasti vahvoja mielikuvia. Veljesten kehitystarina on samalla hyvää runoutta, joka soi. Voisin kuvitella, että joku neropatti tekee siitä vielä oopperan, ellei sitä ole jo tehty.”

”Tekstinä Kiven näytelmät ovat helppoja ottaa haltuun, mutta on vaikeaa löytää tapa ilmaista asiat niin, että kaikki tekstiin kirjoitetut hienoudet tulisivat esiin. Esimerkiksi Eeron sutkautukset avautuvat lukiessa helposti, mutta niiden hauskuuden ilmentäminen lavalla onkin jo vaikeampaa, koska suurin osa näyttelemisestä tapahtuu repliikin ulkopuolella. Vaikeuskertoimia lisäsi myös se, että Eeron pääasiallinen vastanäyttelijä on Juhani, ja meidän versiossamme häntä näytteli Pekka Räty, joka sopi rooliin kuin nyrkki silmään tai suolet suuhun. Pekan tapa näytellä on äärimmäisen voimallinen ja hän saa helposti tuotettua valtavasta kehostaan noin 120 desibeliä ääntä. Eeron nopeiden sutkautusten heittäminen repliikkien väliin on äärimmäisen vaikeata, kun kaveri huutaa vieressä täysillä. Silloin myös oma tekeminen pitää kalibroida vähän ylemmäksi ja kovemmaksi.”

Maailmankirjallisuudessa riittää kusipäitä

To be or not to be”, ”olla vai ei”, kuten Leo Kontula on suomentanut maailman kuuluisimman monologin tunnetuimman kohdan.

”Kuuluisin monologi, joo, mutta 98 prosenttia ihmisistä ei tiedä, miten mietelmä jatkuu. Kyse voi olla keksitystä historiasta, mutta Shakespearen poika, Hamnet nimeltään, kuoli niihin aikoihin, kun kirjailijan väitetään kirjoittaneen Hamletin. Jos se pitää paikkansa, Shakespeare on varmasti kysynyt itseltään tätä kysymystä. Se auttoi minua ratkaisemaan lähestymistavan. Minua on joskus luonnehdittu riehujanäyttelijäksi ja osaan kieltämättä pistää lavalla haisemaan, mutta tässä kohdassa päätin vain keskittyä sanoihin. On tilanteita, joissa riittää, että asian ilmaisee rauhallisesti ja ymmärrettävästi; yleisö luo kyllä itse omat assosiaationsa.”

Forss kertoo roolia harjoitellessaan törmänneensä useisiin Hamletia määritteleviin mielikuviin.

”Moni esimerkiksi kuvittelee, että Hamlet pitää kädessään pääkalloa pohtiessaan elämän ja kuoleman kysymystä. Kyse on tosiasiassa yksittäisestä mainoskuvasta, jonka pohjalta mielikuva on syntynyt. Näytelmässä on toki pääkallo, mutta se nousee esiin vasta myöhemmin haudankaivajien löytäessä Yorick-nimisen hovinarrin jäänteet vanhasta haudasta.”

Iikka Forss sanoo tiedostaneensa Hamletin rooliin liittyvät paineet, mutta ohittaneensa ne äkkiä.

”Jos saan haasteen, otan sen vastaan ja useimmiten selviydyn voittajana. Mikäli roolista ei tule maailman mahtavinta, en ota siitä stressiä, sillä se on vain elämää. Hamletin teksti ei ollut helppo, mutta sen työstämisessä auttoi, että olin lukenut Yrjö Jylhän 1900-luvun alkupuolella tekemät suomennokset Teatterikorkeakoulun tentteihin. Kun luin vanhaa suomennosta, minun piti ruveta laulamaan sitä päässäni saadakseni tekstistä paremman otteen. Leo Kontula, joka teki Lahden kaupunginteatterin esitystä varten uuden suomennoksen ja sovituksen, päivitti näytelmän lauserakenteen. Ehkä siksi se oli Jylhän versiota helpompi omaksua. Rooli sinänsä oli kuin minulle tehty. Tiesin, että kyseessä oli esityksen ohjaajalta Kari Rentolalta kädenojennus: ole hyvä ja näytä. Sen mielestäni myös tein.”

Mitä sankarirooleihin tulee, niiden osalta Forss sanoo heittäneensä jo kirveen kaivoon. Hänen kohtalonsa on uida vastavirtaan ja tulkita antisankareita, anarkisteja ja muita mesojia, jotka ovat konfliktissa joko itsensä tai ympäröivän maailman kanssa.

”Ehkä se johtuu siitä, että olen itse sellainen”, hän hymähtää.

”Ja mikäs siinä, hyviä roolejahan ne ovat. Kyllä maailmankirjallisuudessa kusipäitä riittää. Niitä on paitsi hauska näytellä, myös helppo omaksua. En ymmärrä ihmisiä, jotka väittävät, etteivät he koskaan voisi tehdä joitakin tiettyjä asioita. Jokainen meistä kykenee ihan mihin tahansa, sen on todistanut historia ja sen tulee todistamaan tulevaisuus. Kyllä minä omat pimeät paikkani tunnen ja osaan ammentaa niistä näyttämölle tarvittavissa määrin.”

Aina on tilaa pienelle improlle

Mielikuva teatterintekijöiden työstä on Suomessa perinteinen, mutta tosiasiassa näyttelijöiden työnkuva on viime vuosina laventunut rajusti. Siihen kannustaa myös Teatterikorkeakoulussa annettava opetus, joka painottaa näyttelijöiden monipuolisuutta, itseohjautuvuutta sekä kykyä tuottaa ja käsitellä tekstejä.

Myös Forss osallistui opiskeluaikanaan improvisaationäytelmien tekemiseen, ja samaa metodia on käytetty helmikuussa ensi-iltansa saaneen Miko Kivisen näytelmässä Koko perhe maitohapoilla, jonka esitykset jatkuvat Lahden kaupunginteatterissa.

”Tekstin työstämiseen osallistui koko työryhmä: näyttelijät, lavastaja, pukusuunnittelija, järjestäjät, tarpeistonhoitajat. Se on metodina helvetin raskas, mutta lopputulos on useimmiten hyvä. Käytin häikäilemättömästi hyväkseni mahdollisuuden sovittaa näytelmäteksti suuhuni sopivaksi, lisäsin omia juttujani ja improvisoin. Improvisoitaessa kaikki on hetkestä kiinni, ja on vaikeaa saada syntymään sama tilanne ja tunne uudelleen. Sen tavoittamiseksi täytyy tehdä kaksinkertainen työ”, sanoo Forss, jonka mielestä aina on tilaa pienelle improlle.

”Myös Hamletissa on kohtia, joissa näyttelijän on mahdollista improvisoida. Tekstin tasolla sitä ei kannata tehdä, silloin ollaan heti metsässä. Mutta persoonan suhteen voi ottaa vapauksia. Kun on ensin yhdessä sovittu esityksen tavoitteesta, reitti, miten siihen kulloisessakin esityksessä päästään, voi vaihtua – mutta annetuissa rajoissa. Toki joskus käy niin, etteivät kaikki esitykset olekaan niin timantteja, vaan näyttelijänä huomaan valinneeni väärän tien.”

Laiskuus pakottaa toimimaan

Muiden ammattilaisten tapaan Iikka Forss pitää repliikkien ulkoa oppimista työn helpoimpana vaiheena.

”Se, löytyykö tekstistä punainen lanka, on asia erikseen. Olennaista on ymmärtäminen. Olen aina karsastanut sitä, että ihmiset opettelevat asioita ulkoa. Tiedostin sen jo koulussa: Pähkinäsaaren, Täyssinän ja muiden rauhojen solmimispäivät on hyvä tietää, mutta loppupeleissä kyse on turhasta tiedosta, jos se on omaksuttu hauki on kala -menetelmällä mutta ihminen ei kykene hahmottamaan kokonaisuuksia.”

Vaikka tekstien sisäistäminen on näyttelijäntyön perusduunia, eikä ensi-illoissa koskaan nähdä näyttelijöitä plari kädessä, kaiken sovitun muistaminen esityksissä ei ole itsestäänselvyys, ei edes Forssille, jonka muisti ja omaksumiskyky ovat poikkeuksellisen hyviä. Sen paljastaa hänen valmistautumisensa taiteelliseen lopputyöhön, Juha Lehtolan Mielen kieli -näytelmään, jossa Forss näytteli kosmonautti Sergei Krikaljovia.

”Näytelmän keskimmäinen näytös koostuu Krikaljovin pitkästä monologista. Hän on yksin avaruudessa, mikä käy hänelle henkisesti liian raskaaksi, ja niinpä hän alkaa näytellä itselleen. Kun ohjaaja sanoi, että seuraavana päivänä käydään läpi monologi, opettelin tekstin kahden 20 minuutin junamatkan aikana. Ei ole mitään järkeä kulkea näyttämöllä plari kädessä, kun monologin aikana pitää näytellä 13 eri ihmistä. Tekemiseni primus motorina on tosiasiassa laiskuus, jolla pakotan itseni tekemään töitä. Pääni toimii sitä paremmin, mitä lähempänä dead line on.”

Rooleihin liittyvät analyysit Forss kertoo tekevänsä työmatkoilla ja television ääressä.

”Minulla on kaksi lasta, mutta en kotiin mennessäni komenna heitä olemaan hiljaa vain siksi, että isin täytyy tehdä töitä. Odotan, kunnes muu perhe menee nukkumaan, ja istun tv-ruudun ääreen. En välttämättä edes katso ohjelmia, minä vain tuijotan televisiota ja huomaan miettiväni näytelmään liittyviä asioita ja jollakin tiedostamattomalla tavalla tekeväni päätöksiä.”

Forss vertaa muistia tietokoneeseen: kovalevylle tallentuu kaikki, mutta kysymys onkin siitä, miten palauttaa tietyt asiat tarvittaessa näytölle. Muistamista vaikeuttaa se, että harjoituksissa ja lavalla näyttelijä ei näe itseään vaan hän katselee vastanäyttelijöitä.

”Näyttelijä pyrkii työssään siihen, ettei hän tarkkailisi itseään. Siksi muistot omasta roolista ovat usein hataria. Muistan eri näytelmistä joitakin suuria linjoja ja suunnan, johon olen pyrkinyt, mutta muistikuvaa siitä, mistä tietyt asiat ovat saaneet alkunsa, minulla ei ole. Tällä hetkellä en muista Seitsemästä veljeksestä mitään tarkkoja kokonaisuuksia tai repliikkejä, mutta jos Markku Hakuri nyt pystyttäisi saman lavastuksen ja alkumusiikki alkaisi soida, olen varma, että pystyisimme koko porukka vetämään esityksen aika hyvin. Jostakin selkäytimestä se vain tulee.”

Riittää kun jokin liikahtaa

Kysymys työn perimmäisistä motiiveista saa Forssin muistelemaan lukioaikaista Kissat-musikaalia, jonka Kaarinan nuorisoteatteri toteutti yhdessä Kaarinan lukion musiikkiryhmien kanssa.

”Ystäväni ja nykyinen kollegani Tuomas Uusitalo kysyi ruokalan ruokajonossa, tulisinko mukaan esitykseen. Olin Mr. Mistoffelees, ja ensi-illan jälkeen isäni totesi, että voisin itse asiassa vaihtaa oppikirjat näyttelemiseen. Nautin lavalla olemisesta ja tajusin, että yleisö tykkäsi katsoa minua. Löysin lavalta kodin. Voisin toki haluta jäädä sinne ikuisen hauskan kotiin, adrenaliinin ja endorfiinin stimuloivaan maailmaan, mutta kyse ei ole siitä, vaan mahdollisuudesta antaa ihmisille jotakin. Heidän ei tarvitse itkeä, ei nauraa, riittää kun jokin liikahtaa. Ehkä olen siinä määrin hippi, että haluan syleillä maailmaa ja kertoa, ettei tämä ole niin paha paikka, jos me vähän skarpataan.”

Forssin näkemys katsojien tykkäämisestä ei ole vain narsistista egoismia, toisin kuin uran alussa, jolloin kiittävä kritiikki kihahti nuoren näyttelijän helttaan ja sai hänet kuvittelemaan itsestään liikoja. Maan pinnalle Forssin palautti Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorina toiminut Raila Leppäkoski.

”Hän teki sen hyvin, ei haukkumalla vaan esittämällä pari tarkoin harkittua kysymystä. Hän näytti minulle tavallaan henkistä peiliä, ja syystä. Jos olisin jatkanut valitsemallani tiellä, saattaisin nyt olla Helsingissä freelancerina, tienata ihan hyvin ja paistatella enemmän lehtien palstoilla, mutta kyllä minusta olisi ihmisenä kasvanut täysi hirviö.”

Kutsumusammatista puhuminen nostaa Forssin kasvoille vinon ilmeen ja keskusteluun syntyy pieni mutta tehokas taidepaussi, ennen kuin hän ryhtyy perkaamaan käsitteen merkitystä itselleen ja muille taidealan ammattilaisille. Hän huomauttaa, että kunnallisella sektorilla koulutetun näyttelijän vähimmäisperuspalkka on 1905,06 euroa kuukaudessa.

”Kun valmistuin, tein Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Mikko Kivisen kanssa 13-osaisen Korkeajännitystä eli sähköä kotiin kuljetettuna -tv-sarjan, joka esitettiin MTV3:lla vuonna 2001. Tienasin freelancerina puolessa vuodessa enemmän kuin seuraavan vuoden aikana kiinnitettynä. Odotankin innolla syksyn palkkaneuvottelujen tuloksia. Kunta-alalla näyttelijöiden palkat ovat kymmenen viime vuoden aikana nousseet noin neljänneksen vähemmän kuin kunta-alan muut palkat. Mitä tulee kutsumusammattiin, kiva kun muistutit. Otankin illalla säkin mukaan teatterille, täytän sen aplodeilla ja vien lapsille aamupalapöytään syötäväksi.”

Keitä olemme, mistä tulemme?

Forssilla ei ole erityisiä rituaaleja esitykseen valmistautuessaan, mutta hän pyrkii saapumaan teatterille ajoissa, jotta kiire ei kostautuisi näyttämöllä. Lieneekö syynä ollut päähenkilön kokema vahva kostonhalu vai tietoisuus tehtävän haasteellisuudesta, mutta Hamlet synnytti Forssissa tietyn määrätietoisuuden ja toimintatavan, joka toistui aina ennen esityksen alkua hänen keskittyessä rooliinsa.

”Kaikki näyttelijät olivat esityksen alussa yleensä samalla puolella näyttämöä, tupakkalämpiön puolella. Itse asetuin näyttämön toiselle puolelle, venyttelin ja siirryin istumaan eräälle korokkeelle, laitoin kädet ristiin, painoin pääni alas ja totesin itselleni: kyllä se menee, on se ennenkin mennyt. Ennen kuin oma iskuni tuli, olin noussut ylös ja tehnyt päätökseni: nyt mennään loppuun asti! On täysin tekopyhää väittää, että aina tekee mieli – näytellä. Mutta kun astun lavalle, kaikki epäröinti unohtuu ja syntyy koti-efekti.”

Näytelmäkirjoittajilta Forss perää uskallusta ja rikasta kieltä, ohjaajilta uskollisuutta ja avoimuutta. Kysymystä toiveteksteistä hän lähestyy nimenomaan kielen kautta.

”Tahtoisin näytelmiä, joissa suomen kieltä ja murteita käytettäisiin rohkeammin hyväksi. Meillä on monipuolinen ja fantastinen kieli, mutta miksi se ei näy uusissa teksteissä? Esimerkkiä voisi ottaa vaikkapa irlantilaisesta kirjailijasta Martin McDonaghista, jonka näytelmissä englannin kieli soi, hersyy ja ryöppyää. Hän myös käsittelee tärkeitä ja koskettavia aiheita, vaikka ne tuodaankin usein esiin huumorin kautta. Miksi Suomessa ei kirjoiteta mitään gangsterijuttuja? Enemmän rohkeutta tarinoihin!”

”Haluaisin myös joskus kokea sellaisen onnen hetken, että kirjailijan oma visio lavastuksineen, puvustuksineen ja ohjauksineen toteutettaisiin sellaisena kuin se näyttäytyy alkuperäisessä tekstissä. Ettei aina tarvitsisi katsella näitä saatanan tekotaiteellisia pahvikulisseja ja ohjaajan muka-neroutta! En ymmärrä, miksi niin monet ohjaajat antavat tietoa vain tipoittain, ikään kuin se edistäisi prosessia saati hyödyntäisi työryhmän työskentelyä. Näyttelijä ei ole mikään marionetti! En vihaa Salattuja elämiä tai muita sen kaltaisia tv-sarjoja sen takia, että niissä on ihmisiä, jotka väittävät olevansa näyttelijöitä tai sen vuoksi, että ne ovat huonosti tehtyjä. Vihaan niitä siksi, että niissä näytellään näyttelemistä. Näyttelijäntyössä on olennaista uskottavuus, pyrkimys olla roolihenkilö eikä vain esittää häntä.”

Forssin mukaan näyttelijä, joka hallitsee komedian, hallitsee myös draaman.

”Kaava ei kuitenkaan päde toisinpäin: hyvä draamanäyttelijä ei välttämättä onnistu komediantajua ja -taitoja vaativissa rooleissa. Komedia, parodia, ironia ja sarkasmi ovat keinoja, joita käytän myös omassa elämässäni. Onneksi olen saanut tehdä myös rooleja, joissa ei ole selkeää komediallista viritystä. Hyvä esimerkki on uusin roolini McMurphy Yksi lensi yli käenpesän -näytelmässä. Joku voisi ajatella, että hullun esittäminen on hauskaa, mutta tosiasiassa kyse on vakavista asioista. McMurphyn kohtalo pakottaa kysymään, miksi ihminen tekee näin. Minua on aina kiinnostanut se, keitä me olemme, mistä tulemme ja mihin menemme. Ja loppujen lopuksi: onko sillä mitään väliä?”

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: