Skip to content

Julmat, kyynikot ja paholaiset haarukassa

maaliskuu 14, 2013

Jasper Kaarna:

Taannoin luin Juha Seppälän Paholaisen haarukan. Sattumoisin samoihin aikoihin palailin vuosien tauon jälkeen Julma-Henrin ensimmäiseen levyyn Al-Qaida Finlandiin.  Huomasin että hemmetti, Julma ja Seppälä ovat kuin kaksi marjaa!

Julma-Henrin debyyttialbumi Al-Qaida Finland oli aikoinaan sellainen kuuntelukokemus, että hyvä jos pystyin sen jälkeen kuukauteen muuta kuuntelemaankaan.

Elettiin talvea 2008. Olin 19, herkässä iässä ja elämänvaiheessa. Henri osui häiriintyneellä nasaalillaan naulan kantaan asiassa kuin asiassa. Naula upposi kuin veitsi voihin ja laittoi suhtautumiseni suomiräppiin, elämään ja maailmaan uusiksi. Tai oikeammin – suhtautumiseni suomiräppiin, elämään ja maailmaan oli melkoisessa murrosvaiheessa, ja vain Henri pystyi enää pukemaan ympärillä ja itsessäni kiehuvia asioita sanoiksi (saattoi siinä olla ripaus teinille ominaista identiteetin hakuakin). Suomiräpin saralla kaikenlainen normien mukainen Babylonin vastustaminen ja multiriimikikkailut eivät Julman jälkeen tuntuneet enää miltään.

Viime aikoina Juha Seppälä on saanut aikaan saman suuntaisen reaktion teksteillään. Seppälä vetoaa tiiviillä ja täsmällisellä ilmaisulla, kyvyllä hypätä käden (tai sivun) käänteessä lämpimän ymmärtävästä kovaan, aggressiivisestä herkkään ja yksityisestä yleiseen.

Seppälän rivit eivät säihky silmille yhtä häikäisevinä kuin Henrin lyhyet kaiken kiteyttävät huudahdukset viisi vuotta sitten – yritin muuten lähteä kokoamaan Henrin puhuttelevimpia laineja, ja kirjoitus oli hajota käsiin – mutta innostus on ollut melkein lapsenomainen.

Eikä se ole sattumaa. Jos tarkemmin ja aivan hitusen valikoiden kuuntelee ja lukee, Julma ja Seppälä ovat kuin kaksi marjaa. Ainakin mikäli vertailemme Al-Qaida Finlandia ja Paholaisen haarukkaa.

Molemmat tarkastelevat yhteiskunnan ja maailman tilaa yksittäisten, syrjään jääneiden ja/tai avuttomien pienten ihmisten silmin.  Molemmissa poreilee sama globaalin kapitalismin kyljikkeenä tuleva yksilötason vieraantuminen, turhautuminen ja raivo, yllättävän väkivallan uhka, kaipuu siihen, että olisi jokin korkeampi taho – edes Jumala – joka laittaisi ihmisten mielettömälle ja mielettömän ahneelle voitontavoitelulle ja järjestäytyneelle, vallankäytön välineeksi valjastetulle hedonismille stopin. Molemmissa luetellaan mielialalääkkeitä, mainitaan rikkinäiset peilit ja se että ihminen on alkanut leikkiä jumalaa.

Nämä pikaisina esimerkkeinä. Lisääkin löytyisi.

Tajusin sen, kun luin junassa Paholaisen haarukkaa, ja junasta noustuani soitin muistelun vuoksi Henrin debyyttialbumia. Tajusin, että Al-Qaida Finland on mitä suurimmilta osin kuin Paholaisen haarukan Jumalan Kyyneleen puheenvuoro. Jumalan Kyyneleen, joka on ulkoistettu toiseuteen kuin pääoma napin painalluksella, ja jolla on lääkkeet työpaikan tilalla. Jos kiinnitämme huomiota pelkkään sisältöön emmekä muotoon, seuraava Julman pätkä on kuin suoraan Paholaisen haarukasta:

eikö me ennen tultu paljon paremmin toimeen
ennen digitaalisaatiota, globaalisaatiota
koneita, kuoleman pakenemista
luonnon muokkaamista, sen osana olemisen kieltämistä
lapset puistoissa pelailemassa
nyt netissä toisiaan selailemassa (MIKS?!)
kytkettynä verkkoon
rahalla saat kaiken tämän!
systeemin orjia, ei paikkaa mihin paeta
ha-ha-haa, sä oot mun mailla!
omakuva rikkinäisistä peileistä
tavoitteet teeveestä
firmoja ei johda ihmiset vaan raha
mieti miks menetit työpaikkas (raha! raha!)
(Julma-Henri, 240107)

Jumalan Kyyneleen ajatukset eivät kylläkään nouse aivan samoihin sfääreihin kuin Al-Qaida Finlandin kertojan – onhan Jumalan Kyynel elokuvaohjaajan luoma hahmo, jota tarkkaillaan kauempaa. Jumalan Kyynel ei purkaudu sanoin, vaan teoin. Al-Qaida Finlandin kertoja lienee ikään kuin yhdistelmä Paholaisen haarukan kaikkitietävää kertojaa ja Jumalan Kyyneltä.

Romaanimuoto tietysti antaa Seppälälle mahdollisuuden ristivalotukseen, syvällisempään tulkintaan, kuvakulman vaihtamiseen ja moniäänisyyteen. Elokuvaohjaaja Laura Laine ja varallisuudenhoitaja Lari Laine eivät pääse Julma-Henrin kautta ääneen. Ei myöskään Jumalan Kyyneleen uhriksi päätyvä kelloseppä, ei taksikuski-Klaus, eikä vieraantunutta keskiluokkaa edustava Lehtosen pariskunta.

Mutta pääpiirteittäin hyvin samoissa vesissä mennään:

mä tulin pyytämään
sä et haluu jakaa omastas! (ei haluu!)
mikä on sellanen jätkä
joka syö oman mahan täyteen
eikä anna jämiä nälkäselle
vaan ottaa itelleen talteen tähteet
(Julma-Henri: 240107)

vrt.

Minä en luovu mistään.
Minä syön ja ostan lisää.
Me ostamme lisää.
(Paholaisen haarukka, s. 124)

Palataan vielä lyhyesti vuoteen 2008, siihen kiihkeimpään Julma-Henri -vuoteeni. (Paholaisen haarukka julkaistiin sattumoisin samana vuonna. Harmi, etten osannut löytää sitä vielä silloin.)

Kun ilta toisensa jälkeen tulin metrolla kotiin rättiväsyneenä raskaasta, rasvankäryisestä iltavuorosta, Julma-Henri huusi nappikuulokkeissa vuorotellen ja ristiin omasta ahdingosta ja ihmiskunnan yleisestä alennustilasta. Se oli todellisempaa kuin mikään. Epäkohdat eivät olleet toisella pallonpuoliskolla, vaan käsin kosketeltavissa. Ken ei tätä huomannut tai siitä yhtä voimakkaasti ahdistunut, oli kulttuuriteollisuuden aivopesemä (ei saa valittaa Afrikas on pahemmin / pitää olla vahvempi – Julma-Henri: 240306).

Jos olisin osannut ajatella ja kirjoittaa yhtä selkeästi ja linjakkaasti kuin Seppälän luoma kaikkitietävä kertoja, olisi varmasti syntynyt jotain tämän suuntaista:

Todelliset epäkohdat sivuutettiin, koska ne olivat liian suuria ja koska taiteentekijät eivät tienneet niistä hevonpaskaa. Joka hetki miljoona suomalaista naista teki työtä jaksamisensa äärirajoilla firmoissa, jotka keräsivät yrityspalkintoja samaan aikaan kun naiset kävivät vessassa itkemässä ja napsimassa masennuslääkkeitä. Heistä ei ollut taiteen aiheeksi, koska heidän ongelmansa olivat liian arkisia, tappavan harmaita ja jokapäiväisiä. Taiteessa yhteiskunnallisen ongelman edellytys oli, että sen ympärille oli rakennettavissa hype, markkinoitava tuote.
(Paholaisen haarukka, s. 115)

Jos joku, niin Julma-Henri oli ajankohtaista ja yhteiskunnallista taidetta. Se kertoi juuri siitä, mikä on totta tässä ja nyt:

ei köyhiä, ei sun Suomessa
ei työttömiä, ei sun Suomessa
voisko ne sun roboottis myös elää tän mun elämän
juossu ku hullu, elävä kuollu
(Julma-Henri: 240107)

Muistan ajatelleeni Al-Qaida Finlandista jotain sen suuntaista, että jos kaikki oikeasti kuuntelisivat tämän levyn ajatuksella läpi, yhteiskuntamme voisi ehkä sittenkin muuttua. (Ei se tietenkään ihan niin menisi, mutta kuitenkin…)

Kuitenkaan kukaan ei edes voinut kuulla Julma-Henriä, koska kulttuuriteollisuus peitti sen tyhjyyttä kumisevalla, yleisöä alistavalla, aliarvioivalla ja manipuloivalla turrutushälinällään. Avoimen yliopiston luennolla Frankfurtin koulukunnan Theodore Adorno, Max Horkheimer ja kumppanit antoivat sadan vuoden takaa vastaukset siihen, miksi Asteella ja Cheekillä oli enemmän kuuntelijoita kuin Julma-Henrillä.

Erityisesti koin massiivista ahdistusta siitä, että media ja populaarikulttuuri tartuttivat ihmisiin taipumuksen harhautua epäolennaisuuksiin. Kuten Erich Fromm kuulemma aikapäivää totesi, markkinakoneiston alistamana olemisesta aiheutuva kärsimys on usein torjuttua. Jostain raosta se kuitenkin tuppaa aina purskahtamaan:

Verkkokeskustelu oli median keino ohjata peli kulmiin, joista ei maaleja tehty.
[…]
Blogeissa ja keskustelupalstoilla piili totuus.
Niissä haiskahti kärsimys, epävarmuus, onnettomuus ja häviö. Tekniikan läpäisemä tyhjyys. Onnellinen ihminen ei postannut.
Ne oli kirjoitettu yksin, vailla elävää yhteyttä menestykseen, huomioon tai rakastavaan ihmiseen.
Jos kone oli lähellä ihminen ei ollut.
Kirjoitukset olivat täynnä tyydyttämättömiä tarpeita, katkeruutta, inhimillistä puutetta; niiden kirjoittajat istuivat koneillaan silloin kun heidän olisi pitänyt tehdä muuta, sitä mihin elämä oli tarkoitettu.
Verkon piti saattaa ihmiset yhteyteen toistensa kanssa, mutta todellisuudessa se teki heistä yksinäisiä olentoja.
(Paholaisen haarukka, s.159-160)

Ja sitten kuitenkin, kaikesta tästä hälinästä, riehumisesta ja sekaisin olosta – ollaanpa sitten sekaisin rahasta, lääkkeistä tai mistä ikinä sälästä, ollaanpa sitten koukussa blogikommentteihin tai piriin – kaikesta tästä huolimatta kuitenkin:

Kokonaisiksi ihmiset haluavat tulla ja palautua, kokonaisiksi ja kokoaisuuden osiksi, se pyrkimys ja tahto on rakennettu heidän sisäänsä.
[…]
Sillä raskaalla taipaleella he tarvitsevat muita vajavaisia, toisia ihmisiä. Heidän on kerättävä toisistaan voimaa jotta he jaksaisivat hajota , saatava ja annettava rakkautta, jotta kaikki voisi päättyä.
(Paholaisen haarukka, s. 171)

vrt.

se on niin yksinkertaista
mutta vaikeeta tajuta, kaivaa paskan olon alta
sä tukisit mua ku mä murrun
mä tukisin sua ku sä murrut
ja meillä ei ois mitään hätää
(Julma-Henri: 120107)

tai

ei ehjää lapsuutta kellään
koska täydellistä vanhempaa ei ole olemassa
täydellistä ihmistä ei ole olemassa
jokainen meistä särkyneitä
[…]
keskeneräisiä, epätäydellisiä
sama matka edessä
erilaisia, samanlaisia
ääni syvällä sisimmässä
(Julma-Henri: 201206)

Romaanin ja punk-henkiseksikin luonnehditun suomiräp-debyytin vertaileminen näin saattaa olla melko mielivaltaista, ja – niin paljon kuin tämä sana minua ärsyttääkin – banaalia. Huomauttaisin kuitenkin, että Julman (varhaistuotannon) ja Paholaisen haarukan yhtäläisyydet eivät jää vain teemoihin, vaan tulevat monin paikoin ilmaisunkin tasolle.

Jos taas siirrämme katseen teoksista tekijöihin, on helppoa huomata, että molempien suhtautuminen mediaan ja haastatteluihin on ollut hyvin samanlainen – penseä, välttelevä, yksityisyyttä varjeleva, hiukan irvaileva, kaikenlaiselle teosten ulkopuoliselle poseeraamiselle, hoseeraamiselle ja huomiohuoraamiselle vastakohtainen. Olkoon se asia itse teoksessa. Niin sen mennä pitää.

Lopuksi vielä muutama sana kyynisyydestä. Sekä Julma-Henriä että Juha Seppälää olen kuullut tai nähnyt sätittävät ”synkästä maailmankuvasta”, ”negatiivisuudesta”  ja ”kyynisyydestä”.

Se lähentelee inhottavaa ajattelumallia, johon olen toistuvasti joutunut törmäämään. Ajattelumalliin kuuluu, että se joka kokee epäkohdista avoimesti ahdistusta, leimataan kyynikoksi.

Älä ny viitti hei, ku meil on täs kivaa, on se ihan jees, pakko sen on olla… Älä viitti pilata tätä, ilonpilaaja, tosikko, kyynikko…

Katsotaanpa piruuttain, mitä sanoo sivistyssanakirja sanasta kyyninen:

kyyninen

pilkallinen, välinpitämätön, kylmä, epäuskoinen, tunteeton, nihilisti.
http://suomisanakirja.fi/kyyninen

Epäuskoisuutta ja pilkallisuutta löytyy Julman ja Seppälän teoksista roppakaupalla, se on pakko myöntää.

Kuitenkin molempien sanailijoiden kaikista ronskeimpien ja raivokkaimpien rivien välissä tuppaa elämään jonkinlainen toivomus, pyyntö ja kaipuu, että ihmiset olisivat toisenlaisia. Että ihmiset huomaisivat mitä tekevät. Itselleen, toisilleen ja maailmalle.

Nihilistiksi heittäytyminen on seurausta muiden nihilismistä. Surullinen pohjavire, synkkyys, ahdistus ja epäusko versovat molemmilla sanailijoilla siitä (herkän mielen) kokemasta tunteesta, että ihmiset eivät huomaa. Halua huomata. Suostu huomaamaan, suostu myöntämään, pysty muuttamaan toimintaansa, kohtaamaan totuutta, itseään ja toisiaan.

Minusta se on edelleen kaikkea muuta kuin välinpitämätöntä. Itse asiassa se kielii välinpitämättömyyden täydellisestä vastakohdasta.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: