Skip to content

August Annist, virolainen fennofiili eräin suomalaissilmin

helmikuu 21, 2013

J.Tapio:

Tohtori August Anni(st) (1899-1972), virolainen kansanrunoustieteilijä, kääntäjä ja kirjailija lienee enää harvalle suomalaiselle tuttu. Tartossa aikoinaan vaikuttaneen kulttuurihenkilön yhteydet Suomeen ovat kuitenkin olleet moninaiset eivätkä aivan vailla mielenkiintoakaan.

Kotimaassaan Annist tunnetaan mm. Kantelettaren, Leinon ja Sillanpään virontajana. Eräs hänen omista teoksistaan oli WSOY:n vuonna 1942 julkaisema Viro Neuvostokurimuksessa. Tuon Viron lähihistoriaa ja ikiaikaista idänuhkaa kuvaavan teoksen Annist kirjoitti salanimellä Jaan Siiras ja julkaisi siis varmuuden vuoksi ulkomailla – hyvin samaan tapaan kuin edellisvuonna Mika Waltari omansa Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta, jonka painopaikka oli Ruotsi ja tekijäksi merkitty nimimerkki Nauticus. Kummankin teoksen neuvostovastaisuus ja isänmaallinen paatos ovat huomattavia (ja ymmärrettäviä) – maisteri tosin malttoi olla vetämättä yhtäläisyysmerkkejä kommunistin ja juutalaisen väliin. Tohtorille ne olivat synonyymejä.

WSOY yritti salata Siirasin todellisen henkilöyden, mutta tieto pääsi kuitenkin vuotamaan kassakaapista myöhemmin ja päätyi tietysti myös neuvostoliittolaisille. Tosin Annistin onneksi tämä tapahtui vasta Stalinin kauden jälkeen. Hän oli saanut virua jo kuusi vuotta Viron vankiloissa muista neuvostovastaisiksi katsotuista tekosistaan. Siirasin syntien sovittaminen olisi vienyt hänet Siperiaan.

Akateemisen Karjala-Seuran pääideologi, Viron-ystävä ja heimoaatteen innoittunut levittäjä Niilo Kärki (1897-1931) kirjoitti keväällä 1922 kansanrunouden tutkija Martti Haaviolle (1899-1973) – siis runoilija P. Mustapäälle – kerrassaan liikuttuneensa Viron-vierailullaan siitä hartaudesta, jolla August Anni kumppaneineen teki työtä ”yhteissuomalaisuuden aatteen (lähinnä Suomen ja Viron lähentämisen) hyväksi”.

”[–] ja taisipa minuun tarttua kappale heidän innostuksestaan”, Kärki lisää.

Vuotta myöhemmin Haavio itse luonnehtii tuolloin vasta 24-vuotiaan maisterismiehen olentoa:

”Hän muistuttaa ulkoiselta hahmoltaan mongolia, korealaista tai uzbekkia, mutta hengeltään hän on kreikkalainen filosofi, italialainen humanisti, ranskalainen runoilija ja ennen kaikkea fennofiili ja estomaani.”

Kirjailija Tatu Vaaskivi (1912-1942) puolestaan kuvailee kesällä 1937 Tartossa tapaamaansa Annistia ”pirteäksi” ja ”japanilaisen näköiseksi”, ja kertoo viettäneensä tämän seurassa monia mukavia rupatteluhetkiä, jonkun ikimuistoisen illanvietonkin tohtorin ”funkishuvilassa”.

Mutta laajimman ja persoonallisimman kuvauksen August Annistin henkilöstä saamme kuitenkin lukea juuri tänä vuonna kovin ajankohtaisen runoilija Saima Harmajan (1913-1937) kirjeistä ja päiväkirjojen lehdiltä.

19-vuotias hermoherkkä ja sairaalloinen Saima vietti syyslukukauden 1933 Tartossa opiskellen ja kirjoittaen. Tuona aikana hän sai tutustua suureen joukkoon tarttolaista älymystöä, myös tuolloin 34-vuotiaaseen tohtori August Anniin.

Jo seuraavana iltana Annist soittaa ja pyytää Saimaa kanssaan ”kunstnikude ja kirjanikude” klubin illanviettoon, Saima raportoi kotiin myöhemmin. Ja jo pian, että hän lähdössä lähiaikoina Annistin kanssa teatteriin ja – edelleen ilahtuneena – että tämä oli tutustuttanut Saiman myös johonkin mukavaan ja tyylikkääseen virolaiseen ylioppilastyttöön. Itse tohtorista Saima toteaa, että ”tämä on muuten hauska ja älykäs, paitsi että puhuu halveksivasti uskonnosta ja naisen järjestä ja lapualaisista rintamamiehistä”.

Lokakuun puolimaissa Saima kirjoittaa kotiin käyneensä Annistin kanssa juuri teatterissa katsomassa huvinäytelmää ”Neitsyt [p.o. Neitsid] lampidega”.

”Anni oli niin kohtelias, että antoi kerrankin minun maksaa, oman lippuni nimittäin”, Saima toteaa hilpeästi.

Tosin hän näkee asemansa ”vähän kierona”: toisaalta hän ”pitää seuraa rintamamiesten kiukkuisen vastataistelijan kanssa”, toisaalta tietää, että hänen isäntäväkensä ”edustaa vastakkaista kantaa”, seikka jonka muuten Annist ottaa puheeksi – konsuli Rütlin perheessä ei asiaan kajota.

Nykypäivänä moinen ”vastataistelu” tuntuu ehkä huvittavalta, mutta 30-luvun Virossa asia oli vakava. Viron vapaussodan veteraanit, ”rintamamiehet” kuten Saima heitä kutsuu, kun olivat järjestöineen ja vallankaappaussuunnitelmineen todellinen uhka Viron nuorelle demokratialle. Suomen kunniakonsuli Rütli tukee taloudellisesti vapsien toimintaa kuulumatta itse järjestöön, Annist puolestaan ei ymmärrä vapsien oikeistoradikaalia ja antiparlamentaristista ajatusmaailmaa. Vapsit olivat yhtä vähän rintamamiesten – ja eurooppalaisen oikeusvaltion – asialla kuin Lapuan liike Suomessa.

Tämän jälkeen Saima ei kuitenkaan enää mainitse Annistista kirjeissään, kirjallisuustohtori siirtyy päiväkirjan sivuille. Kaikenlaista iltamenoa on, naamiaisetkin, mutta Annistin mahdollisesta läsnäolosta ei kirjeissä kerrota. (Muuten on sanottava, että Saima vältteli railakkaampia ja myöhään alkavia kemuja: hän väsyi nopeasti ja hänen moraalikäsityksensä olivat tiukat.)

Miksi Annist katosi? Voi helposti kuvitella, että Tarton-kuulumisia on kotona luettu ristiriitaisin tuntein. Saiman pienet sairastelut, ailahtelevat mielialat ja ajoittain ilmenevä koti-ikävä eivät varmaan ketään aivan kamalasti yllättäneet, ne olivat tuttuja tai niitä osattiin odottaa. Mutta jonkun aikuisen miehen, kirjailijan suorastaan, nimen jatkuva toistuminen kirjeissä ei saattanut jäädä vanhemmilta vaille asiaankuuluvaa huolestumista.

Ehkä piakkoin ilmestyvä teos Kirjeitä Saima Harmajalle (WSOY 2013) antaa meille vastauksia tähänkin kysymykseen. Minkälaisia varoituksen sanoja, ukaaseja peräti, tuli kotoa – tai tuliko niitä?

Tulipa niitä eli ei, marraskuun alkupäivinä Saima merkitsee päiväkirjaansa riemukkaasti:

”Ystävällinen kirjallisuusmies soitti minulle äsken ja minä ilostuin siitä niin, että vieläkin hymyilen itsekseni.”

Mutta sitten tunnelma vaihtuu dramaattisesti.

Elettyään yli puoli vuotta kuin kirkossa – Saiman omia sanoja lainaten – hän tapaa itsensä keimailemassa vieraalle miehelle (lue: tohtori Annistille); hän on laittanut hiuksensa kauniisti, pukeutunut parhaimpiinsa; hänen äänensäkin on toinen, hänen ilmeensä eri kuin aiemmin miehen seurassa.

”Minä tahdoin, kai tietämättäni, vähän koketeerata.”

Mutta sitä hän ei olisi lopulta halunnut, että vieras koskee häneen, hänen hiuksiinsa jotka kuuluvat hänen ”pojalleen”, suomalaiselle sulhaselleen, nuorukaiselle joka tuli ja meni mielensä mukaan, jota Saima ikävöi ja joka Saiman kerrasta toiseen jätti.

Eikä hän halunnut sitäkään, että ”vieras mies” katsoi häntä niin; eikä että tämä lausui kevyesti sanan, jonka hän oli kuullut vain ”oman poikansa herkiltä huulilta”. Saima ei ollut pitänyt Annistin läheisyydestä, mutta sallinut tämän isällisyydeksi ja huolenpidoksi naamioituneet eleet ettei olisi loukannut. Edes kylpy ei puhdistanut häntä tuosta tahraisesta olosta.

Mutta Saima myös tunnusta päiväkirjalleen, että joku toinen tyttö kai ihmettelisi, miksi hänen asemassaan, ”moneen kertaan hylättynä, hävetä vain näkymätöntä erotiikan virtaa, johon on voinut antaa vähän aihetta”.

Päivät, viikot kuluvat: ”Melkein kolmeen viikkoon en ole tavannut sitä miestä, jolle silloin kerran tahdoin olla hiukan hurmaava.” Saima on tietoisesti ja suorastaan epäkohteliaasti vältellyt tapaamista Annistin kanssa. Sitten vastenmielisyys alkaa viimein hitaasti hellittää, eräänä iltana he lähtevät kävelylle räntäsateisille Tarton kaduille.

Päiväkirjaansa Saima kirjoittaa, että tämä on ollut kummallinen ilta; hän ei tiedä mitä se on, mutta ”jotain siinä varmasti on”.

Lopulta he ovat kahden uudessa, vielä autiossa talossa, jonne Annist pian muuttaisi, vaikenevat yhdessä takkatulen valossa. Saima tietää miehen katselevan häntä, ”siinä oli niin paljon alakuloisuutta ja hiljaista kaipuuta ja yksinäisyyttä” – jotain joka sekä koski että hyväili. Saima jatkaa, ettei tiedä, oliko hän kaunis siinä tulen hohteessa, mutta kuitenkin jotakin, jota miehellä ei ollut ja jota tämä ikävöi.

Saima nousee ylös, puhutaan jotain kevyttä, Annist auttaa takin hänen ylleen. ”Silmänräpäyksen minusta tuntui, kuin hän olisi rajusti vetänyt minut syliinsä, mutta ei, hän vain kääntyi pois ja avasi oven. Astuimme verannalle, ylt’ympäri alhaalla tuikkivat Tarton tulet. Katselin niitä kauan: pieni kaupunki, jossa olin kokenut niin suurta tuskaa ja jota en enää näkisi, enhän?”

Lähdettyään joulukuun puolimaissa Tartosta ei Saima Harmaja enää palannut sinne uudestaan. Ennen lähtöään hän kuitenkin tapaa Annistin, epäröiden ja kohtaamista etukäteen peläten.

”Pelkäänkö minä todella mennä ulos sen miehen kanssa, uskonko minä todella, mitä ne kaksi tyttöä väittävät.”

Keitä olivat nuo tytöt, sitä emme tiedä – ja mitä he väittivät, sitäkin voimme vain arvailla.

Myöhemmin Tallinnassa Saima vielä kirjoittaa päiväkirjaansa, että tapahtuupa mitä tahansa, hän ei voi enää palata Tarttoon, ei ”sen jälkeen mitä meidän välillämme tapahtui”. Saima uskoo Annistin unohtavan hänet kun hän on mennyt, mutta epäilee, unohtaako hän itse oman arvottomuutensa. Jos olisin edes tiennyt aiemmin! Viimeisen päivän Tartossa olin kuin huumeessa hänen vuokseen.”

Tiennyt mitä? Sen, mitä ”kaksi tyttöä” kertoi? Oliko tohtori Annist ehkä tunnettu naistenmies? Tai peräti kihloissa, muuttamassa morsiamensa kanssa tuohon uuteen taloon Emajoen rinteellä? Mutta mikseivät esimerkiksi äidilliset ja huolehtivaiset rouvat Rütli ja Suits (Aino Suits, runoilija ja itsenäisyysmies Gustav Suitsin suomalaissyntyinen puoliso ja kaikkien Tarton suomalaisvieraiden, Saimankin, aulis auttaja) viatonta runotyttöä varoittaneet tai valvoneet? Tiesiväthän he, ainakin konsulinna tiesi, että Saima liikkui iltariennoissa juuri Annistin seurassa.

Ehkäpä saamme siihenkin vastauksen uuden kirjan ilmestyttyä. Ja onhan peräti mahdollista, että teokseen on päätynyt kirjeitä myös itse Annistilta.

Maaliskuussa 1937, vain muutamia aikoja ennen kuolemaansa Saima Harmaja aloittaa kesken ja lähettämättä jääneen kirjeen August Annistille.

”Rakas ystävä!” se alkaa. Ensimmäiseksi Saima kiittää Annistia tämän kerrottua jostakin uudesta tuberkuloosin hoitotavasta, mutta pahoittelee ettei siitä hänen kohdallaan ole mitään hyötyä: hän on yliherkkä kaikille lääkkeille ja paitsi sitä painaa nyt vain 32 kg, joten lääkäri ei voi käyttää häneen enää mitään koeteltuakaan keinoa. Hän kiittää Annistin kauniista kirjeestä, mainitsee myös ”seikan, jonka kuitenkin toteatte seuraavasta runokokoelmastani: sulhaseni hylkäsi minut siskoni kuoltua.”

”Nyt käteni väsyy, niin että jatkan joskus.” Näin päättyy tuo kirje. Kaukainen maa, Saima Harmajan viimeinen kokoelma, ilmestyy samana vuonna, postuumisti.

Jotakin tuossa erikoisennäköisessä ja älykkäässä aatteen miehessä oli.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: