Skip to content

Kaksi kaupunkia, kolme Tallinnaa

tammikuu 14, 2013


kokonaiskuva_2013_900

Jasper Kaarna (teksti ja kuvat):

Tässä kirjoituksessa kerron taruja ja tositarinoita Tallinnasta. Tarujen lähteinä käytän kahta vaikuttavaa suomalaista romaania. Ne ovat Harri Sirolan Kaksi kaupunkia  ja Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Omat kertomukseni ovat puolestaan tositarinoita.

Aivan alkuun muutama sana näistä kahdesta romaanista.

Ensinnäkin, ne ovat hyvin erilaisia. Oikeastaan ainoa yhdistävä tekijä on se, että molemmissa käydään Tallinnassa. Tai oikeammin – molemmissa suomalaiset hahmot hakevat ja löytävät Tallinnasta jotain, joka syventää ja merkityksellistää heidän elämäänsä. Tositarinoissa minulle käy samoin.

Miehisen suorasukainen seikkailu

Kaksi kaupunkia on juonivetoinen romaani. Jännite syntyy kysymyksestä, onnistuuko valtava, kasvoton systeemi murtamaan pienen suurisydämisen ihmisen. Vaikka Kaksi kaupunkia on laaja ja moniääninen sommitelma, siinä on myös jotain seikkailuromaanimaista. Matka Georg Otsin kannelta tallinnalaisten kuppiloiden, asuntojen ja vankityrmien kautta arktiseen gulagiin ja leningradilaiseen mielisairaalaan on kuin hobittien matka Konnusta Mordoriin.

Aluksi saavutaan suomalaisen runoilijan David Leijan matkassa koksinhajuiseen Tallinnaan. Tutustuessaan kouralliseen paikallisia Leija uppoutuu kokonaan uuteen maailmaan, unohtaa hyvinvointivaltion runoilijan tylsistymisensä ja onnistuu sivuuttamaan suhteensa rasittavaan ja pikkusieluisen oloiseen Tytti Santiagoon. Erään uuden virolaistuttavan, Ants Semperin kanssa synkkaa oikein erityisen hyvin. Ennen pitkää he ystävystyvät. Syntyy oikein esimerkillinen, vankka ja miehinen luottamussuhde.

Kun Ants on kertonut Leijalle muutaman opettavaisen sisäiskertomuksen, Leija siirtyy tarinan keskiöstä sivuun ja Ants keskiöön. Antsin mukana matkustetaan syvälle neuvostysysteemin syövereihin, KGB:n tyrmien ja Patarein kautta stolypin-vaunun kyydissä aina solzenitsyniläisen Gulag-maailman perukoille.

patarei_900

Kaksi kaupunkia on selvästi miehen kirjoittama, kalastusjuttuineen ja litteiksi jäävine naishahmoineen. Kertomusta dominoivat tasapainoiset ja maskuliiniset mieshahmot. Varsinkin Ants, tarinan keskeisin henkilö, on oikea aikuisten miesten supersankari. Jotain noloa, valonarkaa ja raadollista olisi hänenkin elämään voinut kuulua. Kukaan – ei kukaan – voi olla yhtä komea, herkkä, vahva, rohkea, naisten mielestä hurmaava, koputtajia turpaan vetävä ja KGB:n agentteja uhmaava, älykäs, sanavalmis ja musiikillisesti lahjakas rakkauslaulujen sanoittaja kuin Ants. Sellaisia ihmisiä on vain saduissa.

Muutamassakin yhteydessä olen kuullut ihmeteltävän, miksei Kaksi kaupunkia aikanaan saavuttanut ansaitsemaansa asemaa. Uskon tämän johtuvan (silkan sattuman ja ”epäsuotuisan ajoituksen” lisäksi) Antsin liioitellusta sankaruudesta ja naishahmojen litteydestä. Helsingin Sanomien Pekka Tarkka näemmä toikin nämä heikkoudet aikoinaan kritiikissään ilmi (omasta mielestäni kylläkin turhan jyrkästi, kovasanaisesti ja tarkoituksettomasti ilkeillen).

Rein on sentään selvästi vähemmän jalosta puusta veistetty, mikä tuo ideaalisankari Antsille kaivattua vastapainoa. Rein on opportunisti, bisnesmies ja tiukan paikan paikan tullen kuitenkin kunnon kommunisti. Lähimmäisen luovuttamiseen leijonille Rein on valmis, kun pelko oman perseen puolesta käy liian pahaksi. Rein on hyvin arkipäiväinen (eli seurauksiltaan katastrofaalinen) yhdistelmä lapsen intomielisyyttä ja inhimillistä heikkoutta.

Antsin ja Reinin lisäksi tarinassa näyttäytyy aimo kourallinen muitakin henkilöitä, sekä virolaisia että suomalaisia, jotka lilluvat jossain hyvyyden ja pahuuden, päättäväisyyden ja epäröivyyden, lammasmaisuuden ja rohkeuden harmaammassa välimaastossa. Kukin yrittää parhaansa mukaan selviytyä sattuman suomissa olosuhteissa sellaisena kuin on.

Kuten valtaosa ihmisistä aina ja kaikkialla.

Femiinisen arvoituksellinen haahuilu

Stalinin lehmät on jotain aivan muuta. Se on jonkinlainen inhorealistis-yksilökeskeinen kuvaus orvosta, itseensä linnoittautuneesta sielusta. Jos Kahdessa kaupungissa ollaan sekä henkisesti että fyysisesti koko ajan kartalla, Stalinin lehmissä hapuillaan tarttumapintaa jostain oikukkaan ihmismielen tutkimattomista sopukoista.

Jos Kahden kaupungin henkilöillä  on juuret, päämäärät ja selkeät motiivit, samaa ei voida sanoa Stalinin lehmien Annasta. Antsin seurassa saattoi vihoviimeisessäkin paikassa olla varma, mikä on oikein ja mikä väärin. Annan seurassa leijutaan turtuneina tyhjän päällä.

Stalinin lehmät on hienoa kirjallisuutta, koska se ei tuota hyvää fiilistä. Se ei tarjoa helppoa samaistusmiskohdetta, sympaattista seikkailukumppania, eikä päästä lukijaa helpolla. Se ravistaa, ärsyttää ja kuvottaa lyömällä päin kasvoja ihmiselämän kaikista inhottavimpia puolia.

Tarkoitanko syömishäiriötä ja oksennusta? En todellakaan. Tarkoitan  niin orpoja, välinpitämättömiä ja vieraantuneita ihmisiä kuin päähenkilö Anna. Kymmenen kertaa kuvottavampaa kuin kuvaukset Annan ”sessioista” on tämän piiloaggressiivinen kylmyys ja välinpitämättömyys kaikkia ja kaikkea kohtaan. (Paitsi Tallinnaa – pääsemme sinne kohta.)

Ruoka, suklaa, jäätelö, piri, pamit, poikaystävä, poikaystävältä salatut yhden yön hoidot – kaikki tämä pyörii Annan navan ympärillä, jos hän niin haluaa. Haluaako? Noh, sen kun tietäisi! Katsotaan hetki kerrallaan, miltä tuntuu vai tuntuuko miltään. Sisään, ulos, sisään, ulos, kai tämänkin voin jotenkin selittää itselleni – kenellekään muulle minun ei tietenkään tarvitse selittää mitään – sisään, ulos, nyt vähän tota, sitten taas tätä…

Show’n pyöriessä Anna retuuttaa ruumistaan, koska syömishäiriö käskee. Kuten toistuvasti käy ilmi, syömishäiriö on Annan Herra, Annan oma pieni totalitaristinen järjestelmä, joka määrittää ja arvottaa kaiken.

Vastaavasti Annan ja muun maailman välissä on rautaesirippu. Jonkinlaisessa suhteessa oleminen toiseen ihmiseen on Annalle tuhat kertaa ylivoimaisempaa kuin Gulagissa pärjääminen Antsille. Jos Anna ottaa palan suklaata, hänen on syötävä koko levy – samalla tavalla kuin jos Rein pakon edessä julistaa KGB agentti Liivakille olevansa kommunisti, hänen on samaan syssyyn annettava ilmi myös ystävänsä. Kun antaa pikkusormen, se vie koko käden. Annalle se on suklaa, Reinille KGB.

Viron lähihistoriaan viittaavat sukusaagat ikään kuin vihjaavat, että kärsimyksen peittäminen ja salailu kulkee suvussa. Yhtymäkohdat Annan elämään jäävät kuitenkin ohuiksi. Annan sukulainen saattoi auttaa toista sukulaista, mutta koko kirjasta on vaikea löytää kohtaa, jossa Anna edes harkitsisi tekevänsä jotain jonkun toisen puolesta tai hyväksi. Tai uhraisi ajatustakaan sille, miltä jokin hänen edesottamuksistaan on mahdollisesti toisesta ihmisestä tuntunut.

Sukusaagoja enemmän kuvaukset Annan perheestä taustoittavat tämän käytöstä. Lapsena Anna kävi äitinsä kanssa vuorotellen kaivamassa kondomeja isukin takintaskuista. Äiti opetti Annan häpeämään ja käski kätkemään juuret. Äiti opetti, ettei mihinkään eikä keneenkään pidä luottaa. Äiti valoi tytärtään ympäröiville muureille jykevät perustukset.

Kuten monessa yhteydessä todettu on, Stalinin lehmät on kerroksellinen romaani. Tässä kirjoituksessani ruodin sitä – niin kuin Kahta kaupunkiakin – vain niiltä osin, että voin peilata siihen omia niin sanottuja tositarinoitani. Nyt on kuitenkin siirryttävä kirjojen ääreltä Tallinnaan ja tositarinoideni pariin, jottei kirjoitus veny aivan liian pitkäksi.

salmepiha1_kp1_2013_900

Maihin Annan ja Leijan jalanjäljissä

Noustaan Tallinnaan. Lähdetään satamasta niin kuin David Leija. Lähdetään siitä, että Vanha kaupunki on siemenen muotoinen ja Paksu Margareetta on siemenen kärki. Olen huomannut Paksun Margareetan olevan myös eräänlainen vedenjakaja – siitä suomalaisturistin kuuluu kääntyä vasemmalle, Mere puiesteelle kohti Viru Keskusta ja Kaubamajaa. Sinne vie ja sieltä tuo shoppailijalaumojen ja kaljakärryjen virta.

Mutta jos kääntyykin oikealle, alkaa toinen maailma. Alkaa oikea Tallinna.

Alkaa se maailma, johon ihastui David Leija. Se on se maailma, jossa jopa Anna intoutui tarkkailemaan itsensä ulkopuolista todellisuutta. Suomessa Anna on enimmäkseen vain asunnossa jossain, raitiovaunussa jossain tai – kuten asia lukuisia kertoja ilmaistaan – sysisuomalaisessa pikkukaupungissa. Tallinnassa paikkoihin alkaa liittyä, merkityksiä, muistoja ja pieniä haaveen tapaisiakin. Romaanin sisäinen maailma ei sittenkään pyöri kokonaan Annan navan ympärillä, missä ruoka muuttuu oksennukseksi ja ihmissuhteet ihmissuhdeoksennukseksi.

Mutta käydään läpi David Leijan versio ensin:

”Leija näki nyt kaukana edessään Olevisten kirkon mustan siluetin, joka piirtyi vasten tummansinistä taivasta. Hän tiesi jo, että se oli Olevisten kirkko, se oli se suurin. Se komeili kadun päässä, kuin monumentit Pariisin bulevardien päissä ikään.” (Kaksi kaupunkia, s. 38)

Niin se komeilee, katsoopa sitten Kalamajasta tai Lastekodu-kadun päästä lähellä bussiasemaa, se aina pompahtaa jostain esiin, kadun päähän tai kattojen ylle. Tallinnan tuhanteen kertaan kuvatut kirkontornit ovat ilman muuta parhaimmillaan kauempaa, yllättävissä paikoissa jostain taustalle ilmestyessään.

Põhja puiesteen pysäkillä kiskojen väli on toukokuussa leskenlehdistä kellertävä, lokakuussa kastuneiden lehtien punaruskeaksi värjäämä. Talvella oksistot vilisevät ratikan ikkunassa, katsoipa sisältä tai ulkoa. Kun raitiovaunu sukeltaa keinahdellen ja pomppien istutettuun puutunneliin, kuulostaa jotenkin siltä kuin kiskojen sisällä viuhtoisi salamoivia robottiliskoja – stzir-stzir-szszszsiiiihhh…

vauhtipiikki_kuu1_900

”Oli pitkä aika siitä kun David Leija oli viimeksi viihtynyt niin hyvin kuin nyt. Häntä viehätti tämä nukkavieru, vaatimaton paikka.” (Kaksi kaupunkia, s. 42)

Se viehättää myös minua. Lombard, Kohvik, Azeri Köök, Pood, Toidukauplus, Kasutud Riided – kylteissä on yksinkertaisia fontteja ja harvoin murrettuja värejä. Ostokset pakataan hentoihin, punertaviin, läpinäkyviin pusseihin. Jossain harvoissa kauppahalleissa saattaa vielä kojujen radioista jyskyä venäläinen tekno, mutta yhä yleisempiä ovat länsihitit ja katsaukset eurotsoonin velkakriisiin.

Sellaisessa Tallinnassa kelpaa haahuilla.

”Mutta sitten rajan yli mentyä en halunnut näyttää porolta. Välttelin poroturistin klassikoita, Mustamäentoria ja Kauppahallia ja sellaisia ravintoloita, jonne kutsutaan suomenkielisin tekstein ja viitoin.” (Stalinin lehmät, 374)

Samaa välttelyä aloin itsekin harrastaa. Otso Kantokorven matkaoppaat innostivat paitsi ajamaan ratikoilla, trolleybusseilla ja lähijunilla päätepysäkeille, herättivät myös sisäisen kulinaristini. Yhtäkkiä minua kiinnostikin kiertää Peetri Pizzat ja kokeilla keitettyjä pelmeneitä ja azerbaidjanilaisten saslõkkeja.

Kun kerran olin Tallinnassa päiväristeilyllä luokkakavereideni kanssa, moiseen ei tietenkään ollut mahdollisuutta. Shoppailijalauma- ja kaljakärryvirran varrella olevan turistiravintolan sisäänheittäjä vainusi suomalaisporukan kaukaa, tervehti ja alkoi taivutella aggressiivisin mainospuhein sisälle. Sisäänheittäjä oli kuin Kahden kaupungin Rein ensimmäisessä luvussa, ja onnistuikin taivuttelemaan meidät sisään, olihan meillä nälkä. (Ala siinä nyt muille, että hei, mennään mieluummin vähän niin kuin sivummalle, johonkin köh, alkuperäisempään paikkaan.)

Ravintolan seiniä vierustavat hyllyt oli täytetty kirjoilla. Tarkemmin kun katsoi, huomasi että sivuja oli revitty ja leikelty, jotta kirjat mahtuisivat hyllyyn kupruilevaa seinää vasten. Oikeastaan olikin vain kirjojen selkämyksiä, joiden takana muutamia kuutiosenttimetrejä repaleista, revittyä marginaalia.

Noh, ne kuitenkin näyttivät kirjahyllyiltä. Se siinä taisi olla pääasia.

Tämän huomattuani radiossa alkoi soida Black Eyed Peasin männävuosien maailmanparannushitti Where’s The Love. Avauslainit olivat yhtä hienot kuin aina: What’s wrong with world mama? People livin’ like they got no mamas…

Ravintolan seinälle ripustetussa kookkaassa taulutelkkarissa välkkyi mykkänä paikallinen reality-poliisisarja. Nukkavierulla puutaloalueella jahdattiin nutipäisiä raitaverkkarimiehiä. Huomasinkin, että sattumalta taustalla soiva Black Eyed Peasin maailmanparannushitti sopi virolaiseen reality-poliisisarjaan kuin nakutettu:

And we try to stop rikolliset siilipäät. Bu we still got rikolliset siilipäät here livin’ in Eesti Vabariik… (Alunperin siis: And we try to stop terrorists. Bu we still got terrorists here livin’ in the USA…)

Kehkeytyi tunnelma, jonka Anna koko Stalinin lehmissä. Itse asiassa on hassua, että jossain asiassa samaistuinkin Annaan aivan täysin. Seuraavasta allekirjoittaisin joka ikisen sanan:

”Joka matkalla huomasin maailmastani olevan yhä vähemmän merkkejä jäljellä, mikä kiihdytti matkustustiheyttäni. Minun oli käytävä ahneesti useammin kuin vuosiin. […] Kun tauon jälkeen tulin uudelleen, pelästyin ja kauhistuin; koskaan ei voinut enää tietää, näkikö tuon talon tuollaisena viimeistä kertaa ja tuon aikion?  (Stalinin lehmät, s. 376)

salmelastenvaunut1_kp3_2013_900

Tallinna nimittäin edustaa minulle kadonnutta lapsuuden idylliä, kuten Annallekin. Vaikkei minulla ole juuria Suomenlahden eteläpuolella, minulla on sieltä varhaiset ulkopuolisen hämmästelijän muistoni. Siellä on maailma, jota kukaan muu ei ole nähnyt ja kokenut niin kuin minä. Siellä löydän sen itseni, joka oli siitä joskus yhtä pähkinöinä kuin Kahden kaupungin David Leija. Vuonna 2011 aloin käydä ahmimassa tätä hiljalleen katoavaa maailmaa kuin Anna konsanaan.

En muista koskaan nähneeni vihreää terminaalirakennusta, johon sekä Kahdessa kaupungissa että Stalinin lehmissä rantauduttiin Georg Otsista. Mutta muistan paljon muuta, mitä sieltä nyt on kadonnut. Muistan saman tasoylikäytävän Sadama-kadun päässä, joka mainittiin Kahden kaupungin ensimmäisessä luvussa. Muistan hyvin nykyisen Viru Keskuksen paikalla olleen aukion ja sen, kun Tallink-hotelli oli vielä nauhaikkunainen Teenindusmaja. Teenindusmajan katolla oli Snickers-mainos ja Casino-mainos, jossa vilkkui tähtiä. Muistan kun Kaubamajan tuulikaapissa töräyteltiin aamutuimaan torvea ennen kuin väki pääsi sisään.

Tämä kirjoitus ei ota kantaa siihen, oliko Tallinna 90-luvulla parempi vai huonompi paikka tallinnalaisille kuin nykyään. En myöskään halua vihjatakaan, että Tallinna pitäisi museoida minun ilokseni. Totean vain, että 90-luvun Tallinnassa minä olin onnellinen. Olin tohkeissani niistä yksityiskohdista, joita siellä silloin näin. Niihin maisemiin palatessa alkaa parhaimmillaan yhä tänä päivänä tuntua, että niihin hetkiin ja mielentiloihin onkin lyhyt matka. Että se on kaikki yhä olemassa – minussa ja Tallinnassa.

Egohälinän ja naamiaispudotuspelin maihinnousu

Mutta ei Tallinnassa haahuileminen ole yhtä autuutta, uteliaisuuden täyttymystä ja paluuta lapsuuden idylliin.

Ei ollut esimerkiksi syksyllä 2012, kun olin palaamassa kotiin Latviasta jalat rakkuloilla, rättiväsyneenä ja sudennälkäisenä. Laivan lähtöön oli liikaa aikaa tapettavana, mutta liian vähän uuden ohjelmanumeron kehimiseen.

Jos rehellisiä ollaan, ei minulla oikeastaan ollut mikään sudennälkä. Mutta sen verran nälkä kuitenkin, etten kotiin asti selviäisi, eikä ruokaan tuhlaaminen laivalla tulisi kysymykseenkään. Toisin sanoen, minulla oli halu säästää syömisissä plus kiire ja nälkä tekosyinä.

Ratkaisin asian menemällä Viru-kadun Mäkkäriin. Sain mitä tilasin.

Mäkkärin myyjä muljautteli silmiään kattoon vittuuntuneen näköisenä, kun vierelläni jonottavat suomalaisteinit jahkailivat tilaustaan pienessä kivassa käkätellen. Tilasin BigMac-ateriani ja istuin ainoaan vapaaseen pöytään. Katselin, miltä Tallinna ja maailma näytti sillä hetkellä siitä käsin, Viru-kadun Mäkkärin pöydästä BigMac-aterian ääreltä.

Kookkaassa taulutelevisiossa välkkyi musiikkivideo. Tällä kertaa ei mykkänä, vaan volyymit kaakossa: Eee, sexy lady, uh! Uh-uh-uh-uh! Umbangannanstaa! Toinen viereisen pöydän baseball cappia pitävistä pienokaisista hehkutti suomeksi vanhemmilleen, että tuolla videolla on Youtubessa yli miljardi katselukertaa. Vilkaisin musavideota, jolla oli kuulemma yli miljardi katselukertaa Youtubessa. Aikuiset miehet siinä vispasivat kourillaan runkkausliikettä kameran edessä samalla tavalla kuin energiajuomaa ostaneet lippispäiset räkänokat Alepan jonossa. Eeeee, sexy lady, uh! Uh-uh-uh-uh! Umbangannanstaa!

Kun tulin Tallinnaan ensimmäisiä kertoja, elettiin sellaista maailman aikaa, että MTV:ltä tuli laskelmoitua poppia. Keskivertoihmisten tunteista kertovia biisejä, jotka oli tehty kolmen ja puolen minuutin mittaisiksi, helpoiksi kuunnella, ymmärtää ja samaistua. Cherin Do you believe in life after love soi MTV:llä samana syksynä, jona Viru-hotellia vastapäätä oli vielä valkea tehdasrakennus. Valkean tehdasrakennuksen seinässä luki valtavilla sinisillä kirjaimilla Vaibaparadiis.

Nyt Vaibaparadiisin paikalla on renovoitu Rotermanni-kortteli. MTV:llä soivat nämä Eee, sexy lady, uh! -biisit – ironis-kyyniset camp-henkiset parodiat ironis-kyynisistä camp-henkisistä parodioista, joissa on camp-hengessä parodioitu ironis-kyynisiä camp-henkisiä parodioita. Irvailun ja hekotuksen aihetta riittää.

Tämän biisin sanoma taisi kutakuinkin olla: Ähähää, tässä vähän näin runkkausliikettä kameroiden edessä ja pyllyjä, ähähää, toi on kaikki vähän naurettavaa, just tommosia ne kaikki hitit ja musavideot on, kattokaa, ähähää, ihan sama, mäki voin kato olla vähän tämmönen, ähähää, kattokaa ku mä vähän tälleen läpällä näin, ähähää, nautitaan silti, mässäillään silti, ihan sama, ähähää…

Niinpä niin. Anna seilaili samoilla aaltopituuksilla.

”Söisin ensin, kävisin kylpyhuoneessa poistamassa syömäni, polttaisin bulimiatupakan, olisin kevyt ja lentävä, kuten aina post coitumin aikana, le petit mort, pukisin päälle, lähtisin ulos, menisin kapakkaan, minulla olisi hauskaa ja mukavaa. Kuulostaa oikein hyvältä. Hymyilisin paljon. Minulla olisi siis hauskaa. Tervehtisin tuttuja, juttelisin, silmäilisin sopivia. Minulla olisi siis hyvin hauskaa, hauskaa kuin sokerimurusella. Kuulosti kaikkein parhaalta mahdolliselta. Otin vielä muutaman Diapamin niin, että illan hauskuus varmistui. Kenet minä tänään pokaisin, kenen antaisin pokata itseni, olisiko se ensimmäinen kadulla vastaan tuleva, vai viimeinen pilkun jälkeen kapakan ovella. Mitä sillä olisi väliä. Hukan oli ihan hyvä mennä kauemmaksi. Oli ihan hyvä, että yritin arvailla vastauksia Hukan kysymyksiin etsimällä niitä muista vuoteista. Joissanhan niiden oli pakko olla.” (Stalinin lehmät, s. 319)

Söin BigMacini pikaisesti niin kuin pikaruokalassa kuuluu. Puraisin vahingossa alahuulta. Huomasin verta BigMacissani. Haukkasin sitä silti. Tämä ei ollut mikään symbolinen hippihenkinen kannanotto Mäkkäriä vastaan. Näin vaan tapahtui.

Tältä maailma näytti ja tuntui Viru-kadun Mäkkärissä. Ehkä söin liian nopeasti. Ehkä olin liian kiireinen ja välinpitämätön. Ehkä on ehkä postmodernein mahdollinen sana. Kun kävin Tallinnassa ensimmäisiä kertoja ja olin tohkeissani näkemästäni, elämässä oli vähemmän ehkäilyä.

Viru-kadun Mäkkärin tunnelma ei ollut ainoa kerta. On minulla joskus riitaakin Tallinnan kanssa. Useinkin tuntuu, ettei meillä olekaan enää mitään yhteistä. Ja jos joskus olikin, se on ehtinyt kadota, olemme molemmat muuttuneet liikaa. Tallinna haluaakin minusta vain rahaa ja minä Tallinnasta tuontikaljaa. Ja tuontikaljat pois lukienkin Tallinna on ollut minulle vain henkilökohtainen affekti – kuin ruoka, piri, pamit ja poikaystävältä salatut hoidot Annalle.

Tällöin minua alkaa myös risoa sekava, liian nopeasti markkinavoimien haltuunsa kaappaama kaupunkikuva – se, että risteykset ovat leveitä, kupruilevia ja kaoottisia. Se, että siellä on vuosi vuodelta enemmän autoja ja vähemmän ihmisiä, kuten Annakin totesi.

”Surin jokaista purettua puutaloa ja niiden ikkunoiden kellastuneita pitsiverhoja, jokainen uusi mainos häikäisi silmiäni, vaikka samoja en Helsingissä huomannut ollenkaan…” (Stalinin lehmät, s. 376)

lumisalme_2013_2_900

Minua alkaa risoa se, ettei millään löydä paikkaa, mistä tien ylittää, ja kun vihdoin löytää, on kipitettävä sutjakkaasti ja silti tulee tööttiä. Jokaista ylimääräistä länttiä käytetään parkkipaikkana. Nukkavierun puutalon naapurista nousee korkeuksiin teräksestä ja lasista tehty laatikko. Vanha kaupunkikin on (Kantokorpea lainaten) ”eräänlainen Disney Land”, johon paikalliset menevät hymyilemään turisteille saadakseen siitä rahaa.

Ennen kaikkea minusta alkaa tuntua, että Reinin sielunkumppanit ovat ottaneet Tallinnan haltuunsa:

”Ei ole aega odotta. Pian on ika mehel tehas. […] Ja bisnes on raju. Nyyd peap rauta takuma.” (Kaksi kaupunkia, s. 437)

Olettaisin Perestroikan olleen tässä mielessä vielä pientä 2010-lukuun verrattuna.

”Hyva töö, hyva palkka, see on minu pohja-aate. Ja siis on minul teine pohja-aate ka. Kaunis tyttö, kaunis katsota tööt tekemas. Ja kui on töö yheks paevas ohi, jah, nussima.” (Kaksi kaupunkia, s. 439)

Eee, sexy lady uh! Rein varmasti tykkäisi siitä musiikkivideosta, yhtä paljon kuin verstaansa nuorista tytöistä joita nipisteli. Musiikkivideo olisi ilman muuta Reininkin mielestä hyvä bisnesidea – vaikka samaan aikaan Anna kakoisi kurkustaan mustikkapiirakoita kylppärinsä lattialle ollakseen varmasti eee sexy lady, uh!

Kuvittelinko jossain vaiheessa tosiaan, ettei tämä Helsinkiä riivaava egohälinä ja naamiaispudotuspeli olisi ehtinyt tähän päivään mennessä Tallinnaan?

Viimehetken pikapako

Tällainen postmoderni ikävystyminen on taipuvainen syttymään juuri silloin, kun aikaa laivan lähtöön on liikaa tapettavaksi ja liian vähän uuden kunnollisen ohjelmanumeron keksimiseen. Kun löytää itsensä Viru Keskuksen kulmilta, eikä ole aikaa enää lähteä kauemmas – eikä laivaan halua mennä ennen kuin on pakko. Kun tuntuu, että apua, nytkö tämä päivä jo loppuu! Eikä se edes ollut niin ihmeellinen!

Kerranpa keksin ratkaista tilanteen hyppäämällä ratikkaan ja ajamalla vielä Koplin päätepysäkille ja takaisin. Aikaa jalkautumiseen ei tietenkään ollut, mutta pelkkä ratikassa istuminen riittäisi. Takaisin tullessa Linnahallin pysäkiltä olisi lyhyt matka laivaan. Pieni tihutus oli yltynyt kaatosateeksi, mikä oli sananmukaisesti vesittänyt viimeisetkin ideat lähteä minnekään jalan.

sadeangerja_2013_900

Niin alkoi pieni viimehetken kierros kaatosateen kastelemaan Pohjois-Tallinnaan. Mere puiestee, Linnahall, Põhja puiestee, Balti jaam, Telliskivi, Angerja, Sitsi, Maleva, Sirbi, Sepa – Sepan pysäkillä jäivät viimeisetkin matkustajat pois ja ikkunasta näkyivät Koplin linjojen mukulakivet ja rispaantuneet puutalot – ja viimein Kopli.

Ovien sulkeuduttua ratikan moottori hiljeni kuin vanha pyykinpesukone linkouksen jälkeen. Tuli hiljaista. Jäin istumaan tyhjän ratikan perälle.  Kuski avasi vain etuoven ja poltti oven suussa tupakin. Yhtäkkiä olo olikin kuin kesämökillä. Sisällä ratikassa tuoksui sadepäivä ja litimärät lehdet. Pisarat nupsahtelivat kattoon, pitkin ikkunan pintaa valui paksuja juomuja. Niiden läpi lyijynharmaa Paljassaaren lahti näytti syksyn ruskistamine rantaheinikoineen öljyvärimaalaukselta.

Sillä hetkellä, tyhjän ratikan perällä Koplin päätepysäkillä huomasin sittenkin olevani tyyni ja tasapainossa kuin Ants Semper. Tyyni kuin Taolainen petinsä päällä Patarein sellissä. Annoin Tallinnalle anteeksi.

Olin saanut sen, mitä olin sinä päivänä tullut Tallinnasta hakemaan. Olin valmis lähtemään kotiin, valmis ottamaan vastaan pian alkavan kolmen ja puolen tunnin laivamatkan. M/S Nordlandian bingomummot hirvittivät minua yhtä vähän kuin kultahammaskriminaalin uhkailut Antsia Patareissa. Tiesin, että jos ja kun taas palaan, löydän tämän saman Tallinnan. Se ei koskaan kokonaan katoa, vaikka muuttuukin – niin kuin minäkin muutun.

Se on juuri se sama tarujen Tallinna, jossa David Leija huomasi viihtyvänsä paremmin kuin pitkään aikaan, ja jossa jopa Anna intoutui taas huomioimaan itsensä ulkopuolista todellisuutta. Sepite on aina sepitettä, mutta uskon kirjailijoilla olleen kutakuinkin yhtä vahvat suhteet Tallinnaan kuin henkilöillään.

Ymmärrän heitä paremmin kuin hyvin.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: