Skip to content

Matti ja Ants – kahden vedenharmaan kissan joulu

joulukuu 21, 2012
Rahulikke Jõule ja Head Uut Aastat

E. Valter: Tööpositsioonil.

J.Tapio:

Tuomaan päivä, jouluvalmistusten viimeiset kiireiset ajat – ja sitten vihdoin rauhoittuminen, hiljentyminen joulunviettoon.

Kirjallisuus on täynnään erilaisia joulukertomuksia, eri aikakausilla ja eri ympäristöissä syntyneitä. Perinteisin lienee sellainen tyyppi, jossa joulun syvin olemus on jossakin vaiheessa pahasti hakusessaan. Joulun henki ikään kuin antaa odottaa laskeutumistaan.

Tuttu esimerkki suomalaisessa kirjallisuudessa on kohtaus Jukolan seitsemän veljeksen joulunviettoyrityksestä Impivaarassa. Aivan putkeenhan se ei mennyt…

Viron kirjallisuus puolestaan tarjoaa oman, hieman pienimuotoisemman mutta varmaan virolaisten keskuudessa yhtä tunnetun kohtauksen Friedebert Tuglasin omaelämäkerrallisessa romaanissa Pikku Illimar.

Vaikka tarinat sisällöltään ovatkin perin erilaisia, jotain yhteistä – huonoissa merkeissä alkaneiden pyhien lisäksi – niistä voi löytää.

Kummassakin taloudessa, niin Aleksis Kiven kuvaamassa etelähämäläisessä kuin Tuglasin tartumaalaisessakin, eletään vaatimattomissa oloissa mutta jo vauraamman elämän kynnyksellä.

Veljesten talo on juuri valmistunut; on kuuset ja oljet; varastot täynnä Jumalan viljaa; elämä hymyilee, vihdoin. Illimarin kotonakin on ensimmäistä kertaa joulukuusi ja lahjoja: isän ansiot ovat parantuneet, hän on tuonut vaatimattomaan taloon uusia vallasväen tapoja.

Eräs yhtäläisyys liittyy kissaan (vieläpä vedenharmaaseen kummassakin tarinassa): molemmat kirjailijat ovat kirjoittaneet romaaniinsa kissalle tärkeän osan. (Liekö Tuglas suorastaan lainannut Kiveltä koko kissa-motiivin – ainakin hän Seitse vendan virontajana teoksen pohjiaan myöten tunsi.)

Aleksis Kivi viljelee kautta teoksen paljon eläinvertauksia, ei vähiten kissaan liittyviä. Mutta ennen kaikkea hän tuo Matti-kissan kautta Juhanin persoonaan hieman särmää.

Tuon myöhemmin oluenjuonnin ja lapasesta lähteneen paininheiton seurauksena dramaattisen käänteen saaneen aattoillan alussa Juhani pitää huolen, että myös kissarukka saa oman joulupalansa karhun koipea, ja esittelee sitten veljilleen miten on opettanut tuon veitikan paiskaamaan tassua, jopa molemmilla kääpillä yht’aikaa. Ja myöhemmin teoksessa, kissan jo käytyä raihnaaksi ja hampaattomaksi, Poika-Jussi vielä kiukuspäissäänkin, Eeron taas kerran piestyään, huomaa unisena kiukaalla istuvan kissan, pysähtyy rakkaan killisilmänsä kohdalle ja mutustaa suussaan palan ruisleipää Matille, joka kehräten ja rakoisilla silmillä naulitsi mitä oli saanut.

Tuglas käyttää kissaa samaan tarkoitukseen. Ants tulee perheeseen jäyhänpuoleisen isän Tarton tuliaisina, ja jo pian selviää, että isä on siihen ja sen olemukseen myös kaikkein ihastunein.

Heti kotiin palattuaan hän kuvailee heidän yhteistä kotimatkaansa ja eväiden syöntiään matkan varrella; hänen päätöksellään Ants saa viettää sisällä ensimmäisen yönsä (ja sitten seuraavatkin, kunnes…); ja kun Tuomaan päivän tienoilla jouluvalmistusten yhteydessä alkaa katoilla yhtä ja toista – veripalttua, paistamista paitsi oleva pikku piirakka, kokonainen siansorkka – ja äiti uskaltaa epäillä Antsia, isä loukkaantuu. Ei, hän suorastaan suuttuu. Ants on liian hieno sellaiseen!

Ants ei tuohon tietenkään mitään sanonut, osoittipahan vain olevansa isän kanssa samaa mieltä, ilmaisi sen liikkeillään.

Antsin ja Millin (Tuglasin koirat olivat Milli ja Kähri; Kiven, kuten muistetaan, Killi ja Kiiski…) jouluaattoiltainen yhteinen leikki sulattaa sitten äidinkin sydämen. Joulurauhan auvoa…

Mutta myöhään aattoiltana (suunnilleen niihin kellonaikoihin kun kolmisensataa kilometriä pohjoisempana eräs tietty uudenkarhea nurmijärveläistalo palaa…) Antsin onnistuu livahtaa ruokakomeroon, se pistää elämän kirjaimellisesti risaiseksi ja jää aamulla rysän päältä kiinni. Äiti itkee – ja nyt isä suuttuu kunnolla. Pahemmin kuin pienen Illimarin muistin mukaan koskaan aikaisemmin. Isä tempaisee palttoon niskaansa ja lähtee ulos karanneen kissansa perään. Pyssy kourassa.

Se ei ole mikään kissa, vaan paholainen itse, äiti sanoo. Ja itkee lisää, kaapin sotkua siivotessaan. Isältä joulunpyhät kuluvat ulkosalla, kissaa jahdatessa. Vai se muka, mokoma saatanannahka, olisi hieno kissa. Varkaan koulua se on käynyt, suurroistoksi opiskellut! Ja häntäkin lienee katkennut oven väliin kissan tultua yllätetyksi jollain rosvoretkellään – siinä sekin hienous!

Impivaarassa veljekset lähtevät paleltumiskuolemaa pakoon yön selkään kohti Jukolaa, ja Matti- kissa ja kukko on jätettävä paloraunion ääreen: huomenissa tullaan sitten hakemaan turvaan nekin.

Mutta Impivaaran aholla, hohtavan kiukaan lähellä istuivat kissa ja kukko, alakuloisesti killistellen hiiltyvään tuleen.

Pakkaseen siis päätyi kumpainenkin kissa, Ants vähän omasta syystään, Matti täysin syyttään.

Ants ei killistele alakuloisena, ainakaan ensipäivinä: kuullaanpa kyliltä sellaistakin, että on nähty jonkun harmaan kissan varkaantemppuja esittävän. Mutta varovaisena otuksena se pysyttelee pois aikansa, ei tule kotiin, ei edes pihapiiriin. Viimein se kuitenkin alkaa liikkua lähistöllä, tosin vain öiseen aikaan. Ehkä alakuloisuus ja ikävä alkavat purra sitäkin. Ja pakkanen. Sitä paitsi äiti jätti sille salaa eteiseen ruokaa. Ja isällä tuntui olevan sitä vähän ikävä.

Päivien myötä alkaa myös selvitä, ettei isän viha oikeastaan kohdistunut niinkään Antsiin vaan jo aiemminkin melkoiseksi petkuttajaksi ja velikullaksi osoittautuneeseen lankomieheen, jolta kissa historioineen oli saatu. Selviää myös se, ettei kissa oikeasti ollut Ants nimeltään: isä vain oli unohtanut kysyä asiaa langoltaan, ja keksaissut Antsin kotimatkallaan.

Kerran kotiin tullessaan isä sitten huomaa Antsin kyhjöttävän oven vieressä, tönäisee sen jalallaan sisään: Senkin ryöväri! Kyllä minä sinun nahkasi vielä kerran orrelle ripustan!

Ja silloin Ants kiertyi pohjattoman nöyränä kehrääväksi keräksi isän jalkojen juureen.

Mutta tällaiseen tarkoitukseenhan kissa on mitä sopivin, niin kirjallisuudessa kuin oikeassakin elämässä, suorastaan kuin luotu. Sen tietää jokainen miehinen kissanomistaja.

Kun joulun henki Seitsemässä veljeksessä viimein täyttää kaikki mielet, tapahtuu se nahkapeitturin ja emäntänsä ansiosta: he ottavat pulaan joutuneet ja vain vaivoin paleltumiselta ja metsän susilta pelastuneet veljekset suojiinsa. Aidon joulutradition mukaan nämä saavat yösijan ja turvan.

Samanlaista jouluista henkeä ilmenee Tuglasilla, pienellä viipeellä tosin: kotiin palannut varas saa anteeksiannon, maassa rauha ihmisten ja kissojen kesken.

****

Minun jouluni tuskin tärvääntyy impivaaralaisittain veljellisessä humalapäisessä tappeluksessa. Toisin kuin kaimani minä en tunne viehtymystä tällaisiin voimainkoitoksiin. Ja paitsi sitä nuorempi ja hartevampi veljeni – Tuomas hänkin nimeltään… – joulusaunoo turvallisesti muutaman tuhannen kilometrin päässä Porvoosta.

Mutta toteutuuko matalassa majassani tuglaslainen joulutarina, sitä kyllä sopii hieman jännittää. Kun aattoiltapäivänä palaan Raatihuoneentorilta kuulemasta Porvoon joulurauhanjulistusta, aattoillallistani aloitellakseni, odottaako minua keittiössä jo valmiiksi maistellut joulumakkarat, joulukalojen liisteet, mattoon imeytyneet mallasjuomat?

Minunkin kissani kun elää taloudessa ensimmäistä jouluaan, on harmaa kuin vesi – ja päälle sen: nimega Ants

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: