Skip to content

Tänään yritän vähemmän – ajatuksia Tanja Lintulan esikoisesta

marraskuu 14, 2012

Jasper Kaarna:

Se on sitten ensimmäisen blogimerkinnän aika. Päätän käyttää sen purkamalla ajatuksia äskettäin lukemastani Tanja Lintulan tuoreehkosta esikoisesta Huomenna rakastan vähemmän. Koska kirjan nimi on pitkä ja hankala taivuttaa, käytän tässä kirjoituksessa mielivaltaisesti lyhennettä Huominen.

Teoksen nimi, kansi ja takakansiteksti herättivät heti ensisilmäyksellä oletuksia ja ennakkoasenteita — jopas alleviivataan ja maalaillaan. Tämän on nyt sitten parempi olla oikeasti koskettava, taikka alan irvailla.

Mutta oli se koskettava. Väsynyttä ilmaisua käyttääkseni — teos lunasti odotuksensa. Kuvio ja tunnelma jäivät kummittelemaan mielen sopukoihin vielä kirjan jälkeen, mitä ei läheskään jokaisen kirjan kohdalla käy. Ennen lukemista kansikuva vaikutti hitusen laimealtakin, mutta näin teoksen jälkeen sekin vangitsee.

Huomisessa on jännite ja sulkeuma, mutta missään nimessä se ei ole jännite- eikä sulkeumavetoinen. Ja hyvä niin. Enemmän kuin pesunkestävä kertomus, se on kuvaus surusta, katsaus yhden surun murtaman miehen sisäiseen maailmaan. Jos siis tässä kirjoituksessa onkin muutama ”spoilaus”, en usko niiden huonontavan kenenkään lukukokemusta laisinkaan. Nyt ei ole kyse mistään saippuasarjasta.

Menneisyys on tässä

Lyhyesti: Päähenkilö Uula seurusteli viisi vuotta Sofian kanssa, vaikka tiesikin heti alkumetreiltä lähtien tämän olevan hyvin vaikea luonne, eristäytynyt, emotionaalisesti vammautunut ja pahasti masentunut. Uula halusi uskoa pystyvänsä pelastamaan Sofian. Viiden raskaan ja arvoitustentäyteisen yhdessä vietetyn vuoden jälkeen Sofia sitten tappoi itsensä. Kaksi vuotta Sofian kuoleman jälkeen Uulan eläminen ja oleminen itsensä ja uuden naisystävän Kertun kanssa on yhtä helvettiä, koska Sofia kummittelee yhä kaikkialla, katsoo sivusta päivittäisiä askareita, eikä Uula pääse surustaan yli. Kuitenkin Uula haluaa uskoa oppivansa rakastamaan Kerttua, koska muutakaan ei ole.

Huominen on samaan aikaan sekä kuvaus viidestä menneestä vuodesta Sofian kanssa että yhdestä viikosta nykyhetkeä, jonka aikana Sofian kuolemasta tulee kaksi vuotta täyteen. Luvut alkavat nykyhetken kuvailulla preesens-muodossa, minkä jälkeen kertoja ajautuu rutiininomaisesti muistelemaan imperfektissä aikoja Sofian kanssa, puhuttelemaan Sofiaa, muistelemaan, arvuuttelemaan, vyöryttelemään kysymyksiä ja tunnustuksia, runoilemaankin.

Alusta loppuun Uula kertoo asiat minäkertojana. Lisäksi on muutamia Sofian kirjoituksia kertomassa lukijalle sen, mitä Uula ei tiedä kertoa. Rakentuu kuvio kautta tarina, joka on kaunis ja ruma, monimutkainen, mutta toisaalta niin ymmärrettävä.

Muodoltaan Huominen lähenee proosarunoa. Siellä täällä on hyvinkin runomaista asettelua ja rivinvaihtoa. Se on ilman muuta virkistävää. Lause kulkee lyyrisen rytmikkäästi, välillä hyvinkin toisteisesti. Silloinkin kun kerronta pysyy proosamuotoisena, Lintula osaa sanoa yhdellä yksinkertaisella lauseella paljon. Poikkeuksen tekevät preesens-kuvaukset nykyhetkestä Kertun ja Pekan seurassa. Silloin kielikin on vähän töksähtelevää, pelkistettyä, tympäisevääkin. Tämä on ilmiselvästi tarkoituksellista ja harkittua.

Kirjan nimeä googlettamalla löytyy paljon esimerkkejä Lintulan hyvin herkästä kielenkäytöstä, joten en mene niihin nyt tässä tämän enempää:

Sinä tunnuit hyvältä.

Painoit kätesi minun selkääni, pään minun olkapäälleni, ja olit pitkään hiljaa.

Me pidimme toisistamme kiinni, ja minä ajattelin että se riittää.

Minä naurettavuudessani ajattelin, että se riittää. (s.92)

ja

Kun kuolit, minun optimismini kului ohuemmaksi ja alta kuoriutui jotain vähemmän kaunista. Mutta kerroksia on paljon ja niitä voi kuoria monta kertaa.

Menetyksen jälkeen on luotava nahkansa,

uudelleen ja uudelleen. (s163.)

Tänä päivänä on vaikeaa välttyä kaiken maailman muovifilosofiselta kuonalta ”hetkessä elämisestä”, ”itseensä ja tulevaisuuteen uskomisesta” ja ”oikeita valintojen tekemisestä”. Huomisen kaltaiset kuvaukset menneisyyden jatkuvasta läsnäolosta nykyhetkessä ja pienestä ihmisestä sen armoilla ovat sille loistavaa vastapainoa.

Kirjablogimaailmassa huomasin muutaman muun lukijan kyllästyneen päähenkilön ”junnaamiseen” ja ”rypemiseen”. Esimerkiksi Morren maailman Hanna Matilainen omassa merkinnässään kuvailee ”fiiliksensä olleen lähinnä sellainen, että nyt hei vähän selkärankaa hyvä mies!”

Uula ei tarvitse selkärankaa eikä eheän ihmisen neuvoja, vaan aikaa. Ottaa aikansaa sulattaa, miten harmillista, absurdia, käsittämätöntä ja toisaalta ymmärrettävää on, että näin voi käydä. Että näin siinä vaan kävi. Lintula on tavoittanut oivallisesti sen, miten hallitsemattomasti ihmissuhteiden pyörät voivat pahimmillaan pyörähdella, ja miten yksittäinen pieni ihminen liiskaantuu, tarrautuu ja jää pyörimään niihin kuin purukumi.

Murtunut näkee vain karikatyyrejä

Henkilöitä ei ole teoksessa montaa, eikä tarvitsekaan. Vain Uula ja Sofia syvenevät ja saavat ymmärrettäviä syitä käytökselleen. Uulaan ja Sofiaan lukija samaistuu ja kiintyy, muut tuntuivat olevan tarinassa vain auttamassa ymmärtämään, miksi Uulalla ja Sofialla on (tai oli) sellaista kun on (tai oli). Sofia koki itsensä vieraaksi maailmaan, Uula ei onnistunut parantamaan Sofiaa, ja Sofian tapettua itsensä Uula jäi yksin kantamaan Sofian vierauden tunnetta.

Uulan uusi naisystävä Kerttu on sanalla sanoen bimbo, ja ehkä turhankin karikatyrisoitu. Kertun hysteerinen kiire päästä leikkimään kotia, uusi sopimaton kulmasohva, iso kuolaava koira vastoin Uulan tahtoa ja heidän ristiin puhumiset ovat makaaberia näyttöä henkisen yhteyden täydellisestä puuttumisesta. Uulalle suhteen eteneminen tapahtuu samalla tavalla kuin siihen joutuminenkin — passiivisesti ajelehtimalla, Sofian perään haikaillessa.

Muutamassa kritiikissä on näpäytelty hahmojen karikatyrisoimisesta, ja samaan kiinnitin itsekin huomiota. Loppuen lopuksi kuitenkin kaikki henkilöt muotoutuivat omansalaisikseen, ja kullekin — myös litteille ja staattisille — löytyy oma funktionsa tarinan kannalta. Varsinkin Sofian äiti Marja onnistuu lyhyillä ja satunnaisilla pikku hölötyksilläänkin vihjaamaan hyvin, millaisen äidin lapsi on loppuelämänsä herkkä kokemaan itsensä vieraaksi maailmaan.

Karikatyrisoiduista hahmoista Pekka häiritsi eniten, ja se oli varmaan tarkoituskin. Uskon, että Pekan rooli tarinassa on osoittaa, miten irvokasta on kun täysin ulkopuolinen, kokonaan toisella tavalla rakentunut ihminen tulee jostain sivusta latelemaan herkälle murtuneelle, että hei, älä nyt jaksa, pää pystyyn, hei. Pekka on kuin Toni Wirtanen klassikkoleffa Pitkässä Kuumassa Kesässä sanomassa Patulle, että akat tulee, akat menee, rock ’n roll 4ever.

(Välihuomautus: Uula jatkoi kaikesta huolimatta töitään lamppukauppiaana, kun taas Pekka oleskeli Kertun ja Uulan asunnossa päivästä toiseen heidän piikkiin elellen, inspiraatiota odotellen, tupakkaa poltellen ja Uulaa tohveliksi haukkuen. Uulan ja Pekan asettaminen vastakkain on kirjassa yksi mielenkiintoinen ulottuvuus — kumpi loppupeleissä on avuttomampi ja luuserimpi? Toisaalta Pekka yritti vakavahenkisempääkin keskustelua Uulan kanssa, mutta Uula vetäytyi kuoreensa…)

Hemmo, Uulan lenkki- ja työkaveri on sivuhahmoista ainoa lohdullinen. Vaikkei Hemmo ihmeitä teekään, hänen repliikeistään huokuu jotain ymmärryksen ja myötätunnon tapaista, toisinaan lämpimänmustaa huumoriakin. Mutta Hemmokin on niin eri tavalla rakentunut, niin paljon suojatumpi.

Hieman vastaavanlaista lohtua tarjoaa ohimennen Sofian paras (ja ainoa?) lapsuudenystävä Anni, joka vilahtaa kirjan lopussa ja yrittää karistaa surua kannoiltaan lähtemällä toiselle puolelle maailmaa. Anni sanoo myös (mikäli oikein luin rivien välistä) koko teoksen kannalta keskeisen toteamuksen:

– Sattumaa niin kuin elämä yleensä. (s.143)

Aiemmin jopa Pekka yritti sanoa Uulalle samansuuntaista:

– Joskus sitä miettii miksi joku tappaa itsensä ja joku ei. Se on sattumaakin. Se siinä niin karseaa onkin. (s.118)

Mutta Uula siirtyi väkisin ja tylysti toiseen asiaan, koska Sofia (yhtä kuin Uulan suru) ei kuulu kellekään muulle.

Jos ja kun teoksen keskiössä on syventyminen — tai ehkä jonkinlainen eläytyminen — yhden läpeensä surun murtaman ja menneisyyteensä juuttuneen mielenmaisemaan, niin hahmojen pinnallisuus ja karikatyyrimäisyys on asianmukaista ja perusteltua. Sellaisia muut ihmiset omaan maailmaansa sulkeutuneen silmissä helposti ovatkin. Uulaa ei edes erityisemmin kiinnosta jakaa suruaan kenenkään kanssa, hän ei usko sen johtavan mihinkään.

Eivätkä ne hahmot niin karikatyyrisiä loppuen lopuksi edes olleet, vaikka luonnehdintaa olikin aika vähän.

Siitä kuitenkin pieni moite, että henkilöiden välinen dialogi on enimmäkseen lyhyttä ja epäuskottavan kirjakielistä. Etenkin Uulan maneeri sanoa toistuvasti luuriin Hei hei, Marja alkoi jossain vaiheessa risoa. Vapaammin polveileva, hiukan karheampi dialogi olisi maistunut minulle paremmin tuoden vastapainoa lyyriselle ja herkälle kuvailulle, jossa ei toki sinällään ole mitään vikaa. Aihe oli sen verran raskas, että pieniä välikevennyksiä olisi kaivannut enemmän.

Marjan sekavat ja rönsyilevät murrerepliikit olivat sitä, mutteivät riittävästi. Ne paitsi auttoivat ymmärtämään Sofiaa mullan alla, toivat kielellistä ja sisällöllistä vaihtelua. Uulaltakin pääsi suusta silloin tällöin pientä ja aiheellista vittuilua Kertulle ja Pekalle, mutta harmillisesti kirjakieli hioi siitä(kin) terän. Toisaalta, onhan Uulan kilttiys ja suojattomuus nimenomaan kirjan ydinmehua.

Suremisesta sulkeumaan

Loppu oli avoin, joskin mielestäni varovaisen nousujohteinen. Uula sai kun saikin laitettua uuden, väkinäisen ja tuhoon tuomitun suhteensa Kertun kanssa poikki, ja lapsikin ehdittiin vielä abortoida. Mikään onnellinen loppu tämä ei ole, mutta pieni askel oikeaan suuntaan kuitenkin. Uula päätti yrittää tänään vähemmän — hän antoi itselleen luvan surra, taisipa päästä siinä jo loppua kohden ainakin hetkeksi seuraavaankin vaiheeseen:

Minä rakastan sinua tänään vähemmän kuin kaksi vuotta sitten.

Anna minä rakastan sinua vielä vähemmän. (s.184)

ja

Kuolemastasi on nyt päivälleen kaksi vuotta. Sinä et puhu enää lakkaamatta niin kuin heti kuoltuasi, olet hiljaa enimmäkseen, et vastaa satapäisiin kysymyksiini. (s.187)

Jos oikein vääntää, Huomisessa voi nähdä myös klassisia tarinankerronnan palikoita, joskaan ne eivät — onneksi — ole kovinkaan ilmiselviä ja valmiina tarjoiltuja. Siksi laitankin ne tässä lainausmerkkeihin.

Uulan ”hybris” on luulla, että hän voi oppia rakastamaan Kerttua jos tarpeeksi haluaa, että hän pystyy haihduttamaan Sofian varjon itsestään ja justeeraamaan tunteensa muuttuneen tilanteen mukaisiksi. ”Tarinan opetus” on, että surun on annettava ottaa aikansa. On kuunneltava tunteitaan ja annettava niille tilansa, niin aikanaan nekin antavat taas tilaa. Kaikki aikanaan.

Kun aivan loppumetreillä Uula tohtii jo raivostuakin Sofialle, siinä saattaisi olla jonkinlaista ”katharsiksen” makua (tämä pätkä oli mielestäni muutenkin kirjan aatelia):

Älä kuvittele, etten olisi syönyt sämpylöitä kuolemasi jälkeen. En anna sinun viedä minulta kaikkea, pidän sämpylät, isot ja pienet, syön niitä milloin haluan ja tiputtelen kokonaisia kurpitsoita pinnalle jos tahdon.

Hyvä kun kuolit. Pääsin eroon surustasi, erakkoudestasi, kylmyydestäsi. Oliiviöljyn mädättämistä sämpylöistäsi. Kaukaisuudestasi, hermoja pilkkovasta äänettymyydestäsi.

Tapa itsesi uudestaan ja uudestaan, niele saavillinen tabletteja ja varastollinen sämpylöitä ja lyö pääsi kaikkien maailman vessanpönttöjen kylkiin, kuole niin monta kertaa ettet varmasti elä enää koskaan. (s.146-147)

Googletuksesta päätellen Huomenna rakastan vähemmän ei ole teos joka maistuu kaikille. Niille, joille se maistuu, se sitten myös maistuu joltain.

P.s. Taidan olla ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittanut, joka pääsi loppuun asti mainitsematta kertaakaan Lintulan olevan koulutukseltaan psykologi.

Mainokset
One Comment leave one →
  1. Jerry permalink
    marraskuu 16, 2012 22:07

    Kiitos erittäin hyvästä arvostelusta! Sait minut ainakin vakuuttuneeksi… Oikein ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lukea kirja :)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: