Skip to content

Unohtunut Vaaskivi

kesäkuu 8, 2012
J.Tapio:

Muutama vuosi sitten lukiessani Erno Paasilinnan muistelmateosta Tähänastisen elämäni kirjaimet (Otava 1996) törmäsin hänen tiukkaan Vaaskivi-kriittisyyteensä. Ensin Paasilinna kertoo, kuinka hän poikavuosinaan luki määrättömästi, Nietzscheä, Friedelliä, Schopenhaueria… Sitten iski Vaaskivi. Paasilinna oli saanut käsiinsä T. Vaaskiven, ”nuoren itseoppineen neron” kirjekokoelman Kutsumus – tapaus, jota Paasilinna pitää onnettomuutenaan ja jonka vaikutuksia katastrofaalisina. Sillä Erno-poika kertomansa mukaan samastui Vaaskiveen, luki ja sisäisti kritiikittömästi, alkoi kirjoittaa Vaaskiven pateettista, sivistyssanoja vilisevää ja koreatyylistä kirjoitustapaa matkien, viimein sen jo mielestään ylittäenkin. Loistavan Paasilinnan katkera tunnustus. Mutta – ajattelin minä – millainen täytyikään olla sen tyylin, joka eittämättömän taitajan kynästä tuon ryöpsähdyksen kirvoitti! Sen tyylin – ja sen kirjailijan!  Onnettomuus, katastrofaalinen… Paasilinnan sanoja lainaten ”olin kuin alkemisti, joka saa kuulla kullan kaavan olevan olemassa… Tai friikki kielletyn kirjan jäljillä… Soltshenitsyn, Miller, Apollinaire – Vaaskivi!”

Niin minä sitten sukelsin vaaskivikkoon. Ensimmäiset kuukaudet Kutsumus oli kirjaston, sen jälkeen hankin oman niteeni. Sitten seurasivat muut, Vaaskivi-kokoelmani karttui…
Heinäkuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta T. Vaaskiven (1912–1942) syntymästä. T. Vaaskivi (synt. Tatu Wahlsten) oli aikansa arvostetuimpia kirjallisuuskriitikoita, kulttuurihistorioitsija ja tunnustettu kirjailija. Lusus naturae, ”luonnon ihmesattuma”, autodidakti, polyhistori – leimoja ja määritelmiä joita väsyttävyyteen asti on aikoinaan lyöty ilmiön nimeltä Vaaskivi kylkeen. Hyvällä syyllä voi kuitenkin sanoa hänen olleen monessakin suhteessa Suomen Egon Friedell.

Hänen kirjailijantyönsä kuten koko elämänsä jäivät lyhyiksi mutta olivat sangen intensiiviset: kuollessaan kolmikymmenvuotiaana oli Vaaskivi julkaissut kuuden vuoden sisällä kuusi teosta, esikoisenaan Sillanpää-monografian, sitten kaksi laajaa ”kulttuurikriitillistä” teosta, historiallisen romaanin Loistava Armfelt, esseekokoelman Rooman tie ja viimein pääteoksekseen jääneen keisari Tiberiuksesta kertovan romaanin Yksinvaltias. Kirjailijan kuoleman jälkeen julkaistiin myös hänen kesken jäänyt Kristus-romaaninsa Pyhä kevät, kirjekokoelma Kutsumus sekä kirjeistä ja esseistä koostuva matkakirja Kurjet etelään.

Tosiasia kuitenkin on, että lukeva yleisö on Vaaskiven jo unohtanut, ainoastaan Yksinvaltiaasta on myöhemmillä vuosikymmenillä otettu uusintapainoksia. Hänen viljelemänsä monisanainen, koukeroinen, ylitsevuotava tyyli ei enää vain puhutellut. Ongelma oli monille ajan kirjailijoille yhteinen, toiset uusivat tyylinsä, toiset vaikenivat. Sotapsykoosin seurauksiin 1942 menehtyneellä Vaaskivellä ei vaihtoehtoja ollut. Akateemisen tutkimuksen kohteeksi Vaaskiven tuotanto ja tyyli ovat aika ajoin kohonneet, näyttävimmin vielä 1990-luvun alussa (Ihonen: Museovaatteista historian valepukuun. T. Vaaskivi ja suomalaisen historiallisen romaanin murros 1930–1940-luvulla), mutta kuten eräs hänen kuolemansa 25-vuotispäivän johdosta ilmestynyt artikkeli oli otsikoitu: ”Unohdettu Vaaskivi”.

Ehkä tänä juhlavuonna Vaaskivi löydetään uudestaan, hänen persoonansa ja tuo 30-lukulainen tapa kirjoittaa. Ainakin Oulussa, Vaaskiven kotikaupungissa, tehdään töitä tämän eteen: Tatun syntymäpäivänä 19.7. ollaan järjestämässä matineaa ja iltajuhlaa 100-vuotispäivän kunniaksi, paikalla arvovaltaisia puhujia.

Ja ainakin yksi Vaaskiven elämään liittyvä teos ehtinee julki syntymäpäiviksi: näkymä T. Vaaskiven maailmaan, Eurooppaan ja Viroon kirjailijan Tarton-kesänä 1937, ja näkymä myös hänen viimeisen kesänsä loppuun Oulun Hietasaaressa viisi vuotta myöhemmin. Eräänlainen mosaiikki nuoren kirjailijan ja nuoren valtion innostuksesta, optimismista – ja tuhosta.

Vaaskivi kuuluu aikakauteen ja maailmaan joita ei enää ole. Mitä meillä on vielä jäljellä muinaisesta Vaaskivestä? Entä vanhasta Tartosta? Tuo unohtunut, kiehtova henkilö on taas löydettävä; se hävitetty, kiehtova kaupunki on nähtävä; sitä kadonnutta, kiehtovaa aikaa on etsittävä. Ne kaikki ansaitsevat tulla uudelleen kuvitelluiksi.

Ja mistä me nyt puhumme kun me puhumme eurooppalaisuudesta? Vaaskivi oli eurooppalainen, mutta maailmansotien välisen ajan eurooppalainen, niin hyvässä kuin pahassa.  Eurooppalaisuus tarkoittaa tänään aivan toista kuin silloin – ja siitä osaavat iloita ainakin virolaiset. Ja osaisi epäilemättä Tatukin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: