Skip to content

Kirja ja elokuva

Touko 30, 2012

Veera Antsalo:

 

Menin katsomaan Andrea Arnoldin ohjaaman Humiseva harjun siitä huolimatta että tiedän kuinka helposti ärsyynnyn lempikirjojeni filmatisoinneista.

Pidin elokuvasta vaikka toisaalta en voinut välttyä tälläkään kerralla ärsyyntymiseltä. Ensin hyvät puolet: elokuva puhuttelee aisteja. Kuvaus on vaikuttavaa; Yorkshiren nummien karu kauneus tulee silmille. Vieläkin vaikuttavampaa on elokuvan äänimaailma, jossa tuuli pauhuu korvissa raastavasti, sade piiskaa armotta, ja musiikin on korvannut ötököiden rapinaan sekoittuvat sydämen sykkeet. Elokuvassa on samaa synkkyyttä ja rajuutta, toisaalta riipaisevan kaunista tunnelmaa kuin Emily Brontën romaanissakin.

Henkilöiden varttuminen ajan kuluessa tarkoittaa elokuvissa sitä, että näyttelijät vaihtuvat kesken kaiken toisiksi, ellei heitä voida tai haluta maskeerata ikäistään vanhemmiksi. Teini-ikäisiä Catherinea ja Heathcliffiä näyttelevät Solomon Glave ja Shannon Beer istuvat rooleihinsa hyvin, sen sijaan vanhempaa Catherinea näyttelevä Kaya Scodelario tuotti minulle pettymyksen: hän ei kerta kaikkiaan ollut Catherine, ei varsinkaan Beerin täydelliseen catherinemäisyyteen verrattuna. Leffan loppupuoli oli sen takia minulle vahvan alun jälkeen jopa hieman tylsää katseltavaa.

Brontën Humisevassa harjussa Catherinen ja Heathcliffin traaginen rakkaustarina tulee kerrotuksi kahden muun henkilön kautta; Humisevassa harjussa vuosia keskuskertomuksen tapahtumien jälkeen vieraileva ulkopuolinen herra Lockwood saa kuulla tarinan taloudenhoitaja Nelly Deanilta. Kehyskertomus puuttuu elokuvasta, koska se olisi tavallaan tarpeeton, ja elokuvan kielellä ehkä kömpelö toteuttaakin.

Lockwoodin hahmo on kuitenkin tärkeä kerronnallinen keino romaanissa. Hänen kokemuksensa korostaa harjun talon tapahtumien goottilaista outoutta ja traagista tuonpuoleisuutta, ja johdattaa lukijan ”normimaailmasta” toisenlaisia lakeja noudattavaan, outoon ja perverssiin maailmaan. Lukija asettuu Lockwoodin nahkoihin, mistä käsin tarina avautuu hänelle. Elokuvassa näkökulma on alusta lähtien Heathcliffin. Kun Catherine ja Heathcliff joutuvat erilleen, tapahtumia seurataan läheltä Heathcliffiä, hänen havaintojensa kautta. Katsoja eläytyy Heathcliffin kohtaloon ja tunteisiin. Romaanissa tällaista eläytymistä ei pääse tapahtumaan, koska näkökulma pysyy ulkopuolisena ja korostaa Heathcliffin salaperäisyyttä ja perimmäisen olemuksen tavoittamattomuutta – siitä huolimatta että hänen sielunelämäänsä kuvataan tarkasti. Brontën romaanissa Heathcliffin mysteeriys, vieraus ja tuonpuoleisuus on olennaista, Arnoldin elokuvassa hän on inhimillisempi ja samastuttavampi hahmo.

Elokuvan ja kirjallisuuden kerronnat ovat tietenkin luonteeltaan niin erilaisia, että kaikenlaisen vertailun alkuperäisteokseen voisi jättää tekemättä. Humiseva harju on minulle edelleen Emily Brontën vuonna 1847 kirjoittama romaani. Sen väkevää tarinaa ei voi kääntää toisen taiteenlajin vieraalle kielelle.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: