Skip to content

Oodi synnyinseudulle

huhtikuu 13, 2012

Matti Itkonen:

Sisäisen kokemuksen esitteleminen voi reaalistua runona tai valokuvana. Yrjö Jylhäkin lienee tuijottanut sisimpäänsä ja sanallistanut viehtymyksensä urheiluun, eritoten nyrkkeilyyn. Silloin syntyi kaunis ylistys fyysisyydelle sekä 1930-luvun ajankuvalle: kokoelma Viimeinen kierros ilmestyi vuonna 1931. Jylhä oli arvatenkin selvillä tunteistaan ja synnyinmaansa kunnioituksesta. Tosin on myös kuviteltavissa, että Jylhän säkeissä helkkyy lukuisten muidenkin ihmisten suomalaisuusrakkaus. Toki hänen katsomuksensa ovat varmaan herättäneet myös vastustusta. Silti olisi harhaanjohtavaa väittää ”Hiihtäjä”-runon säkeistöjen sisältävän pelkästään solipsistisia, Jylhä-ihmismielikuvallisia, ajatusrakennelmia. Päinvastoin, Jylhä onnistuu vangitsemaan tekstiinsä sen kollektiivisen kotimaallisuustunteen, joka kiinnittää itse kunkin tutun tanhuan juurevuuteen. Hänen sanansa oli helppo niin ikään toisten hyväksyä − sekä julkaisuhetkellä että nyt:

”Kahleeton kuin tuuli

olet suksillas,

sinä kenttäin aavain,

metsäin valtias.

Poikki tuntureitten,

halki erämaan

suksin notkuvaisin

kiidät nopeaan

aamust’ iltaan asti,

halki sydänyön,

paistaessa päivän

taikka tähtivyön.

Lumikentät kirkkaat

eessäs kimmeltää –

lakeutta piirtäin

taakses latu jää.” (S., 31.)

Runo muistuttaa valokuvaa tai maalausta, johon on tallennettu talvimaisema tai talvinen tapahtuma. Jo pelkän ladun näkeminen kykenee tuomaan tarkkailijan tietoisuuteen kaikki kirjoituksen uumeniin suljetut seikat. Poissaolo, puuttuvat elementit pystytään herättämään henkiin mielikuvituksen avulla. Kun on syntynyt Suomeen, niin on itse elänyt todeksi pakkaspäivien ja -öiden kauneuden.

Huhtikuinen kevättaivas kaartuu katsojan yllä vielä sydäntalvea korkeampana ja sinisempänä. Sen kaariholvin alla on rauhoittavaa astella. Valokuvassa avautuu Huruslahden selkä, jonka takana humisee teollisen Suomen kulttuurihistoria. Paikkana on Varkauden kaupunki. Lumen valkopintaan on uurtunut monenlaisia jälkiä. Hankiainen kantaa kulkijan. On kuin loittonevat ja horisonttia kohti etenevät hiihtäjät liikkuisivat entisyyden suuntaan. Heidän matkansa alkukohtana on ollut nykyisyys, ja päätepiste sijaitsee kaukana menneisyydessä. Otosta leimaa tapahtumisen tapahtumattomuus: siinä alituinen riento eteenpäin on kotvaksi pysähtynyt. Valokuvan nimenä voisikin olla Oodi synnyinseudulle. Toivottavasti jokaisella on oma kotomaisemansa, jonka äärellä tyyntyä ja tuntea haltiokasta olemistenhoa. Kenenkään ei pidä joutua elämänmierolaisen osaan. Se olisi liian surullinen kohtalo.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: