Skip to content

Sananen sanankäytöstä

helmikuu 27, 2012

Matti Itkonen:

 

I

Olen Kaliforniassa, San Diegossa. Vierailuni kohteena on paikallinen opinahjo: yksityisyliopisto National University. Kansainvälisessä konferenssissa olen puhunut aiheesta Katan, kestitsen, kirjoitan. Tarkentavana alaotsikkona on ollut ”Filosofinen tutkielma ruokakulttuurista”. Matkalukemisenani on esteetikko ja teologi Lauri Pohjanpään teos Muistojen saatto (1950). Hän kuvaa ensimmäistä ulkomaanmatkaansa, joka on suuntautunut Pariisiin, hyvin kiinnostavasti. Pohjanpää luonnehtii näkemäänsä futuristien näyttelyä tähän tapaan:

Taiteilijat eivät yritä kuvata vain ulkonaisten liikkeiden yhdenmukaisuutta, vaan myöskin sisäisten, sielullisten. Kun on esim. maalattava parvekkeella seisova henkilö huoneesta päin nähtynä, ei riitä, että annetaan hänestä se kuva, jonka ikkunapuitteilta voi nähdä, vaan on tämän lisäksi kuvattava myöskin kaikki se, mitä hän itse näkee parvekkeelta. […] Katsoja on ikäänkuin vietävä näkymättömänä keskelle taulua. Ja jotta taas tämä tällainen taiteen avaruusgeometria kävisi mahdolliseksi, on taulun heidän [futuristien] mielestään oltava synteesi kaikesta siitä, mitä katsoja sekä näkee että ennestään muistaa (!). Maalaustaiteen esineenä ei siis tämän jälkeen enää ole ulkonainen luonto, vaan ulkonaisen ja sisäisen suhde, konkreettisen ja abstraktisen! He maalaavat, selittävät he vakavina, oikeastaan sieluntiloja!

(S. 133 – 134.)

 

Tuolloin oli varhaiskevät 1912. Nyt on helmikuu 2012. Nykyhetkiemme välillä on melkoisen tarkalleen sata vuotta. Myös tässä omassa nykyisyydessäni olen kohdannut tilanteen, jossa ilmeisesti elottomista olennoistakin pyritään löytämään sielu, niiden sisäinen voima. Pohjanpään tapaan niin ikään minä olen äimistynyt: jotkut ihmiset tuntuvat löytävän pornografiaa hyvin erikoisista asioista. Tulkinnan mukaan katsojan tai lukijan täytyisi kyetä havaitsemaan seksuaalista tai eroottista väreilyä ruoassa sekä matkailussa. Samaan kummallisuuspunokseen kietoutuu myös ruoan seksikkyydestä puhuminen.

II

Söin päiväruoakseni salaatin, jossa pääaineksina olivat avokado ja mango. Kokonaisuuteen oli yhdistetty myös broileria ja lohta. Otin annoksesta valokuvan. Populaarikulttuurin tutkijat väittivät, että ruokaotos merkitsee ruokapornografiaa. Tai he käyttivät puhekielen ilmausta porno. Eli myönteisen selityksen periaatetta noudattaen jouduin keskelle futuristien maailmaa: elottomasta olennosta onnistuttiin kaivamaan esiin seksuaalisuutta. Siinä taidettiin huomata jopa, Pedro Almodóvarin tapaan, lihan värinää. Olihan lautasella tietysti kanaa ja kalaa. Kenties katseeni ei ulotu annoksen mahdollisiin sielunliikkeisiin saakka.

 

 

Kyseessä on silkka valokuva. Sen olisi oltava itsessään arvokas – ilman mitään eroottisia väreilyjä. Mitähän oikeastaan tulisi ajatella oppilaitosten, yritysten tai kaupunkien kotisivuista? Ovatkohan nekin itsepaljastuksellisia omakuvia? Rohkenen ainakin hiukan epäillä tulkinnan totuudellisuutta.

III

Entistä merkillisemmäksi asia muuttui, kun minut tutustutettiin niin ikään matkailupornografian käsitteeseen. Oi aikoja, oi näkemistapoja: miten paljon mahtaakaan sisältyä eroottista vipinää Lontoo-aiheiseen valokuvaani! Herra paratkoon, ilmalaiva ja fallinen Big Ben samassa otoksessa. Jälleen yritän olla positiivisen ymmärtäväinen. Onnistuipa siis Guy Ritchiekin luomaan sangen freudilaisen Sherlock Holmes -elokuvan (2009). Kai hän tietämättään kaipasi yhä Madonnaa.

 

 

Taas olen ollut, ilmeisesti, harhateillä enkä ole osannut lukea valokuvasta futurismin manifestia: On katkaistava siteet entisyyteen. Täytyy antaa ilmaisumuoto kokonaan uudelle aikakaudelle, matkailun pornografialle. Kun siihen vielä kytkee tekniikan ihanteenkin, on saavuttu suurten selitysten äärelle. Valokuvien todellinen olemus tai henki on herätetty eloon. Ja minut on tylyhkösti havahdutettu verekseen, pornografian lajityyppisanankäyttöön. Että genreymmärrykseni onkin ollut vajavaista – tavattoman pinnallista sekä puutteellista!

IV

Mitä tälle maailmalle on tapahtumassa tai jo tapahtunut? Hallitseeko mediatodellisuudelle ominainen sensaatiohakuisuus koko olemista? Tavallisuus ei enää riitä mihinkään. Kaikesta täytyy löytää jotakin omituista. Tarkoittaakohan nykypäivän futurismi jonkinlaista kokonaisvaltaista queer-estetiikkaa, kummallisuuden hätkähdyttämistehosteista esiinmarssia? Luultavasti itse kunkin olisi uskallettava tulla ulos matkatoimistosta tai ruokakomerosta. Muuten hän on ehdottomasti liian vanhanaikainen ja epäajanmukainen! Hänen on kyettävä tulkinnallisesti uusiutumaan. Kyllä asia vain kertakaikkisesti niin on.

Ovatko kauneus ja arvokkuus tyystin kadonneet? Jos ovat, niin minne todelliset esteetikot joutuvat? Kukaties vaikka heidät siirrettäisiin kaunosielujen kaatopaikalle tai modernistavaan kierrätykseen. Hehän kaipaavat olemuksellista päivittämistä. Siinä sitä sitten päiviteltäisiin: hämmästeltäisiin tai ällisteltäisiin ja ajantasaisteltaisiin. Keskellä elämää, olemalla rinnatuksin – yhteisymmärryksessäkö?

Mainokset
2 kommenttia leave one →
  1. V.A. Heikkinen permalink
    helmikuu 28, 2012 10:05

    Erinomaisia ja oivia huomioita nykykulttuurista ja -matkailusta.

    Matkailuliiketoiminnassa on pyriy pitkään rakentamaan kaupunkibrändejä ja niiden asemoinnissa käytetään hyväksi sukupuolittamista. Siis onko jokin kaupunki, kaupunginosa tai nähtävyys maskuliininen tai femi(kaupunki)niinen. Esim. Suomenlinna ja Lontoo nähdään maskuliinisina. Kun taas Pariisi on naisellinen. Barcelona on vahvasti metroseksuaalinen kaupunki jne…

    Olipa kohde mikä tahansa niin se on osa matkailusupermarkettia, jossa Suomi löytyy perimmäisestä nurkasta. On siis pakko yrittää tarjota elämyksiä, queeria jne.. jota kohde huomattaisiin.

    Ruoassa on sama juttu. Perusruoka ei ole myyvä vaa tärkeintä on visuaalisuus, jolloin annoksia on muotoiltava. Ja näind esignatusta ruoasta tehdään ”nähtävyys”.

  2. Matti Itkonen permalink
    helmikuu 28, 2012 11:49

    Kiitän täsmentävistä kommenteista. Ymmärrän markkinoinnin ja myyvyyden näkökulman. Siltikään havainto-objektien tapa olla olemassa ei muutu mitenkään. Eli mieheys tai naiseus ei ole edelleenkään kaupungin ominaisuus, vaan kokija tai katsoja sen siihen itse liittää. Ruoan yhteydessä tilanne on samanlainen: ei pornograafisuus ole perunan ominaisuus, vaan kyse on seikasta, jonka subjekti kokemuksensa jälkeen objektiin kiinnittää.

    On siis olemassa vahvasti solipsistinen eli minäinen matkailutodellisuus tai ruokatodellisuus, joka katoaa aina kunkin havainnoijan katoamisen mukana. Varsinainen objekti pysyy tässäkin tapahtumasarjassa kaiken aikaa muuttumattomana. Minäinen kohde herää taas eloon, kun seuraava kokija saapu paikalle. Eli tapahtumaketju vaikuttaisi päättymättömältä häviämisten ja jälleenilmestymisten janalta. Miten objektit noina väliaikoina eksistoivat?

    Mielikuvat lienevät tärkeitä. Luultavasti juuri niiden avulla ihmiset usein ruokansa ja matkakohteensa valitsevat. Sen lisäksi mielikuvat myös tekevät objektien olemistavan rajalliseksi: ne saattavat antaa sille ruman elämän. Onneksi sekin on olemassa vain ihmisten tajunnassa.

    Ruoasta en luovu – en myöskään matkailusta. Voisimmekohan, V. A. Heikkinen, kirjoittaa yhteisen kirjan ruokakulttuurin ja matkailukulttuurin ontologiasta? Ehkä sille hyvä muoto olisi vuoropuhelu.

    Matti Itkonen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: