Skip to content

Äkkikirjailija

helmikuu 20, 2012

Seija Kerttula:

Kirjahyllyyni on kertynyt Roald Dahlin muistelmia ja novelleja, joita olen lueskellut. Useimmat tuntevat Dahlin lähinnä lastenkirjoista, joissa käy huonosti tuhmille ja tyhmille aikuisille ja lapsille. Muistelmien perusteella monen tarinan innoituksena ovat olleet koululaitoksissa koetut pieksämiset ja nöyryytykset. Täysin norjalaista syntyperää olevan Dahlin vanhemmat halusivat poikansa saavan parhaana pitämänsä koulutuksen englantilaisessa sisäoppilaitoksessa. Sieltä selvittyä opiskelu ei enää houkuttanut Dahlia, vaan hän hinkusi heti töihin. Hän saikin työpaikan Shelliltä ja siellä viimein siirron toivomuksensa mukaan Afrikkaan, jossa oli, kuten hän oli halunnut, villieläimiä ja kiinnostavaa meininkiä.

Toinen maailmansota sotki kuitenkin kuviot, ja Dahl joutui armeijaan, jossa hänestä tehtiin lyhyen koulutuksen jälkeen taistelulentäjä, vaikka hänellä oli kaksimetrisenä vaikeuksia jo pieneen koneeseen mahtumisessa. Lentäjät toimivat Välimeren ympärillä olevissa maissa, ja heitä kuoli kuin kärpäsiä, mutta ihmeen kaupalla Dahl selvisi tästäkin kaikesta hengissä. Kerran hän sai väärän tiedon kohteena olevan lentokentän sijainnista ja joutui polttoaineen loputtua tekemään hätälaskun Egyptiin, missä rytäkässä hän loukkaantui pahasti menettäen lisäksi näkönsä ja lähes nenänsä. Hän sai jotenkin ryömittyä pois palavasta koneesta ja tuli pelastetuksi. Vei viikkoja ennen kuin hän toipui, näkö palautui ja nenäkin rakennettiin kuntoon. Dahl palasi taistelulentäjäksi, mutta kärsi päävammojensa takia lyhyistä tajuttomuuskohtauksista, jotka tekivät lentämisen mahdottomaksi. Tämän takia hänet lähetettiin sodan loppupuolella Ison-Britannian Yhdysvaltojen suurlähetystöön lennostoattaseaksi.

Suurlähetystössä hänen luokseen tuli kirjailija C. S. Forester, jonka piti kirjoittaa juuri sotaan liittyneiden Yhdysvaltojen moraalia kohottavia tarinoita. Forester halusi haastatella Dahlia sotakokemuksista ja pyysi hänet lounaalle ravintolaan. Muistiinpanot häiritsivät kuitenkin ruokailua, joten Dahl ehdotti, että hän kirjaa itse myöhemmin ylös jotain, mistä Forester voi koota jutun. Dahl kirjoitti illalla kertomuksen maahansyöksystään ja lähetti sen Foresterille. Jonkin ajan kuluttua hän sai tältä kirjeen, jossa luki:

Hyvä RD, sinun piti lähettää minulle muistiinpanoja, mutta lähetit valmiin tarinan. Olen hämmästynyt. Juttusi on loistava. Se on lahjakkaan kirjoittajan työtä. En koskenut sanaankaan. Lähetin sen nimissäsi agentilleni Harold Matsonille ja pyysin häntä tarjoamaan sitä Saturday Evening Postiin henkilökohtaisen suositukseni kera. Post hyväksyi sen heti ja maksoi 1 000 dollaria. Matsonin palkkio on kymmenen prosenttia. Ohessa 900 dollarin shekki, se on kokonaan sinun. Lähetän myös Matsonin kirjeen, Post haluaa lisää tarinoitasi. Tiesitkö, että olet kirjailija?

Näin äkillisesti alkoi Dahlin kirjailijaura. Vaikka hän oli aina lukenut paljon, hän ei ollut ennen kirjoittanut mitään muuta kuin koulutehtäviin vaaditun ja sisäoppilaitoksessa opettajan valvonnan alla pakollisen itsesensuroidun viikkokirjeen vanhemmilleen. Opettajilta ei ollut tullut mitään tunnustusta kirjallisista kyvyistä, joten hän itse ei ollut elätellyt sen suhteen haaveita.

 

 

Oliko Dahlin kirjailijuus sitten sattuma? Olisivatko Matilda, Jali ja suklaatehdas ym. klassikot jääneet kirjoittamatta ilman Foresteria? En usko. Elämäkerturit ovat havainneet, että kirjailijuuden taustalla on usein syvä trauma, joka laukaisee kirjoittamisen. Lahjakkuuden täytyi olla Dahlissa piilevänä, ja sodan rankat kokemukset – jatkuva kuoleman kohtaaminen ja ystävien syöksy tuhoonsa – nostivat sen pintaan. Forester vain osui tarjoamaan ensimmäisen tilaisuuden sisäiselle ilmaisulle. Dahl itse kuvaa tätä ensimmäistä kirjoituskokemustaan näin:

Istuuduin kirjoittamaan tarinaani sinä iltana, siinä pienessä talossa, jossa asuin yksin Washingtonin esikaupunkialueella. Aloitin seitsemän aikoihin ja lopetin keskiyöllä. Muistan, että otin vauhtia lasillisesta portugalilaista konjakkia. Ensimmäistä kertaa elämässäni uppouduin täysin siihen, mitä tein. Leijuin ajassa taaksepäin ja olin jälleen kiehuvan kuumalla Libyan aavikolla valkoinen hiekka jalkojeni alla. Kiipesin vanhan Gladiatorin ohjaamoon, kiinnitin istuinvyön, säädin kypärän, käynnistin moottorin ja rullasin koneen nousuun. Oli hämmästyttävää, miten ehdottoman selvänä kaikki palautui mieleeni. Sen kirjoittaminen paperille ei ollut vaikeaa. Tarina tuntui kertovan itsensä, ja kynää pitävä käsi liikkui nopeasti edestakaisin kullakin sivulla. Kun kertomus oli valmis, annoin sen nimeksi aivan huvin vuoksi ”A Piece of Cake”, selvä homma.

 

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: