Skip to content

Kirje ystävälle

helmikuu 16, 2012

Jouko Sirola:

 

Hyvä Jyrki!

(Kirje ystävälle, tammikuussa 2012)

 

Kirjoitan sinulle nyt täältä Berliinin matkalta olohuoneen pöydän äärestä kotoa. Olen siis jossakin mielessä palannut kotiin, mutta matka jatkuu aina, kuten tiedämme, ei se koskaan lopu siihen kun lentokone laskeutuu kotimaan kamaralle. Jotkut väittävät, että matkan pää on hauta tai tuhkaaminen (jota juuri harrastan olohuoneen kakluunissa), mutta se on saivartelua ja elämän matkan näsäviisasta osittamista.

Olin Berliinissä kekeilemässä, hötkyilemässä, chillailemassa eli sekoilemassa. Toisin sanoen tekemässä töitä residenssissä. Suosittelen tätä residenssiä. Kopauta luunapilla tai klikkaa lasilla tätä linkkiä: Särön residenssi ja löydät – residenssin. Residenssiin pääsee, jos on Särön jäsen, mutta pääsee myös Kirjailijaliiton tai eri taidesäätiöiden tms. kautta. Residenssi on viihtyisä.

Berliinissä oli pimeää. Ajattelin, että teen töitä. Minulla oli paljon työaihioita (sellaisia iljettäviä rotansikiöitä) mukana erilaisissa ilmatiiviissä pakkauksissa ja vihkojen väliin kuivattuina. Osa näistä aihioista muistutti jo etäisesti inhimillistä, tarkoitushakuista kirjoitusta. Ajattelin toisaalta, että kun tulee vieraaseen kaupunkiin, vieraaseen maahan, täytyy täyttää vieraan velvollisuudet ja kekeillä turistina. Osittain onnistuin yhdistämään nämä kaksi ajatusta dialektiseksi vastapariksi. Synteesi: kävin taidenäyttelyissä ja museoissa ja luin sen työksi.

Ensimmäisenä päivänä lähdin kauppaan. Se päivä oli todellisuudessa ilta. Katuvalot paloivat himmeinä ja harvakseltaan. Ymmärsin, että kirjallisuudessa mainitut pimeät kujat voivat olla totta tänäkin päivänä, vaikka Suomi on valaistu varpaanvälistä Senaatintorille suunnattomin kirkkain valoin ja elämä on varjotonta.

Olin lukenut residenssin nettisivuilta ohjeet miten päästä läheiselle isolle ruokamarketille, mutta ohjeita lukiessani olin jo luovuttanut: lyhyt oikoreitti pihojen läpi tuntui mahdottomalta löytää ja päätin kiertää isoja pääkatuja pitkin. Mutta sitten, kun olin ottanut muutaman askeleen residenssikotikatuani, Koloniestrassea pitkin, näin pimeässä kulkevan ihmisvanan. Hiljaiselta kadulta imeytyi vanaan yhä uusia ihmisiä ja päätin kokeilla odottaisiko vanan päässä ravintolähde (pullanmuruja, asvaltille pudonnut jäätelö). Uskaltauduin kapealle leikkipuiston läpi johtavalle polulle. Edelläni kulki ihminen, ihmisen edessä kymmenen metrin päässä toinen ja heidän välissään vastaan käveli pullottavaa muovikassia (pullanmuruja, asvaltilta kaavittua jäätelöä) kantava ihminen. Kassissa luki saksaksi ravintolähteen nimi. Vana saapui toiselle hiljaiselle kadulle, ylitti sen ja katosi kiinalaisravintolan ja korkeahkon verkkoaidan välistä pimeään.

Ylitin kadun, ohitin kiinalaisen kulman (joka muistutti saksalaista kulmaa). Polku jota pitkin vana kulki, muuttui yhä kapeammaksi tai ainakin mutkaisemmaksi. Toisella kertaa, en tällä kertaa, mutta kerran kun vana oli harvaihmisisempi, eksyin ja käännyin vahingossa jonnekin oikealle. Sieltäkin suunnasta polku kääntyi taas vasemmalle, mutta sitä ennen minun oli kohdattava puun takaa kurkistava, puun taakse salamannopeasti vetäytyvä henkilö. Pysähdyin, mietin oliko nyt kyse vanhasta tutusta pimeän kujan kolkkaajasta, joita vaanii siellä täällä puiden takana inhimillisen historiamme varrella. Lähestyin varovaisesti, hiipien, ja näin puun toiselta puolella vesisuihkun, ikään kuin puun takana olisikin sijainnut suihkulähde kolkkaajan sijasta. Laskin päässäni yksi ynnä yksi ja tajusin, vaikka se oli vaikeaa, että kyseessä oli kotimaasta tuttu kuseksija. Tähän asti olin kuvitellut, että kuseksijoita esiintyy vain humalaisessa Suomessamme ja sen vuoksi tämä tajuamiseni oli pitkän ja hankala aivoprosessin tulos.

Nyt oli kuitenkin käsillä Berliinin matkani ensimmäinen päivä ja ensimmäinen ilta. Seurasin ihmisvanaa eksymättä ja ravintolähteen nimellä varustettuja muovikasseja tuli vastaan yhä enemmän. Esiintyipä vastaantulijoissa nyt jopa kahden tai kolmen kassin kantajia ikään kuin ne, jotka olin vanan alkupäässä nähnyt, olisivat jo syöneet yhden tai kaksi ravintolähteestä täyttämäänsä kassia tyhjäksi matkansa varrella. Tiedämme: matka on raskas ja ruumiimme (vaikka olisi hyvävoimainen ja elossa) vaatii ravintoa.

Saavuin vanassa parkkipaikalle, jolle oli parkkeerattu enimmäkseen melko pieniä autoja. Tämä oli toinen murtuma ennakkoluuloissani, tai kenties kolmas: kuvittelin, että saksalaiset ajavat mersuilla ja bemareilla. Ehkä nämä olivatkin Saksan turkkilaisten autoja (turkkilaisilla ei muuten ole turkkeja!). Parkkipaikalla näin jopa lapsiperheitä. Lapsiperheet työnsivät osia itsestään ostoskärryissä, joita toiset osat perheestä – kuten sanottu – työnsivät. Lapset täällä olivat hyvin pieniä, mutta myös isompia lapsia katseeni kohtasi.

Vana oli tässä vaiheessa jo muuttunut torikaaokseksi. Ihmisiä saapui erilaisissa sekasortoisissa asetelmissa eri suunnista, mutta kaikki näyttivät olevan menossa kohti ruokalähdettä. Lähteen suuaukkoa valaisivat kirkkaat valot, lähes yhtä kirkkaat kuin Suomen pimeimmän kadun puun takaisen varjon loiste. Mutta berliiniläisessä pimeydessä valo vaikutti kerrassaan merkittävältä.

Rohkeasti astuin kohti ravintolähteen suuaukkoa ja aukon liukuovet väistyivät. Kävelin sisään. Ovensuussa sisäpuolella seisoi viehättävä nuori nainen, joka katsoi minua ystävällisesti, mutta huvittuneesti hymyillen. Ihmettelin miksi, mutta päättelin sen johtuvan hassusta sarkakankaisesta, hiukan koppalakkia muistuttavasta päähineestäni. Pysähdyin. Huomasin, että muut sisään tulleet työnsivät kärryjä, mutta ostoskoreja, joiden puoleen tunnen harrastuneisuutta, ei näkynyt missään. Minun oli siis käännyttävä ja valittava yksi kärry pitkästä kärryjonosta oven ulkopuolella. Valitsin jonon viimeisen. Työnsin euron kahvaan ja sain kärryn kolikon avulla irti toisesta kärrystä ja vetäisin sen jonosta. Nyt astuin kauppaan uudestaan. Ovensuussa sisäpuolella seisoi viehättävä nuori nainen, joka katsoi minua silmiin ja hymyili huvittuneesti. Muistin hänet ensimmäiseltä kauppaanastumiskerralta ja minusta vaikutti, että hänen hymynsä oli muuttunut nyt aiempaa huvittuneemmaksi, jopa ilkikuriseksi. Pahantahtoinen hymy se ei kuitenkaan ollut.

Naisen hymystä sain lisää itseluottamusta, vaikka kenelle tahansa toiselle – elämän realiteetit paremmin ymmärtävälle ja niitä tulkitsemaan pystyvälle – olisi varmasti käynyt päinvastoin. Ajattelin jopa että kaikki naiset Saksanmaalla ovat tuollaisia, ystävällismielisiä, mutta siinä vaiheessa en vielä tuntenut maata niin perusteellisesti kuin nyt, viikon Berliinissä oleskelun jälkeen. Myöhemmin nimittäin sain huomata, että vaikka myyjät ja tarjoilijat ja muut turistin palvelijat ovatkin ystävällismielisiä, ei kadulla kulkija Berliinissä pyydä koskaan anteeksi, mikäli törmää vahingossa ohikulkijaan. Tämän vuoksi jouduin monesti häpeään hihkuessani vuolaan yksisanaisesti schuldigungia törmäillessäni – enkä aina edes tarkoituksella – erinäisiin ohikulkeviin.

Myöhemmin, edelleen myöhemmin huomasin myös ja ylipäätään, että vaikka Berliinissä vierailleet yleensä kehuvat toimivaa metrosysteemiä, on vanoissa liikkuminen luontevampi ja luotettavampi keino löytää perille tässä kaupungissa, joka nyt kyllä on jo tuo kaupunki, ei enää tämä. Vanaa seuraamalla löysin raitiovaunusta ulos astuttuani muun muassa ison kirpputorin, vaikka sinnekin johtava vana oli aluksi harvayksilöinen.

Nyt minun on noustava kohentamaan tulta. Voi hyvin, toivottavasti jossain taas joskus nähdään!

Jouko

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: