Skip to content

Kadonneen etsijöitä

helmikuu 13, 2012

Teppo Paulasto:

 

Etsiessäni kirjoitettavaa eksyin sivupoluille ja löysin internetistä hengenheimolaisten yhteisöjä. Yhdistävä tekijä oli kiinnostus menneeseen aikaan ja tietty rappioromanttinen viehtymys hävinneeseen, unohdettuun, kuluneeseen ja autioon, paikkoihin, joista ihmiset ovat kadonneet.

Muistin omat tutkimusretkeni lapsena ja myöhemmin autiotalojen pihoilla ja sisällä, erilaiset romuvarikot, sivuraiteelle jääneet junat, I maailmansodan aikaiset juoksuhaudat, tyhjän mielisairaalarakennuksen tai nurmettuneen hautausmaan, mystisen pysähtyneen tunnelman Epilän kylpylän raunioilla sen ensi kertaa löytäessäni.

Huomasin, että näitä reuna- alueita kartoittaa joukko aktiivisia ja verkostoituneita harrastajia. Valokuvia laitetaan nettiin esille. Pääkaupunkiseudun klassinen marginaalipaikka näyttää olevan Kruunuvuoren tärviölle lahonnut huvilayhdyskunta. Sinne en ole ehtinyt, mutta ilmeisesti aikaa nähdä tämä kohde on enää vähän.

Opin termit urban exploration ja esoteerinen maantiede. Edellinen tarkoittaa “normaalisti näkymättömien” tilojen tutkimista, sekä autioiden että käytössä olevien- esim. hylätty tehdas tai vielä käytössä oleva tunneli, viemäri tms. ei- julkinen tila. Jälkimmäinen on alueiden kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen pyrkivä oppirakennelma reunoista ja keskuksista ja toisiaan täydentävistä vastavoimista. Käytännössä molempien harrastajat käyvät hylätyissä paikoissa kameran kanssa. Tyhjissä rakennuksissa liikkuu myös pultsareita ja nuorisoporukoita, mutta modernit löytöretkeilijät eivät näiden tavoin sotke eivätkä riko paikkoja. Samoilla apajilla liikkuvat joskus myös geokätkijät.

Mieleen palautui 20 vuotta sitten kirjoittamani tarina, jonka olin sijoittanut eräälle käytöstä poistetulle asemalle lopetetun radan varressa. Katsoin, löytyisikö netistä mitään paikasta ja törmäsin seuraaviin entusiasteihin Puskarata- sivuilla. Kun UE- retkeilijä kirjoittaisi kuvatekstiin: “helvetin hieno vanha veturi”, junaharrastaja mainitsisi, että kyseessä on tietenkin Dr 12- veturi, sarjanumero 2222 vuodelta 1962. Lopetetut rataosuudet ja hylätyt asemat sekä jäljelle jääneet resiinat y.m. tavara on kuvattu lukuisien harrastajien toimesta. Kiskoliikennettä sekä asema- arkkitehtuuria harrastava väki on kiitettävän pieteettistä, minun silmääni tämä ryhmä tosin eroaa edellämainituista siten, että junaihmisille ratojen ja kaluston rappeutuminen on selkeästi surullisempi ilmiö kuin tunnelmoiville raunioesteetikoille. Entisen Karjalan etsijät ovat aivan oma lukunsa. Verkosta löytyy kokonainen virtuaali- Karjala, vanhoja ja uusia kuvia kaikista menetetyistä pitäjistä.

Toisaalta jokaisen ihmisen päähän tallentuu lapsuus ja koko elämän pituus, täysin oma, häviämätön ja palautumaton. Häviämättömyys on toki väliaikaista. Eilen illalla luin Bo Carpelanin viimeiseksi jäänyttä teosta Lehtiä syksyn arkistosta. Mikään selonteko ei tekisi oikeutta kirjailijamestarin loppusanoille, joissa aistivan, tuntevan, muistavan ja uneksivan kielessä eläjän läsnäolo jatkuu viimeiseen pisteeseen asti. Katoavan ja kadonneen vangitsemisessa kirjallisuudella on yhä voimaa.

Kirjoittaminen, olipa kyse proosasta tai runosta, herkistää muistin kykyä tarttua ja palauttaa esille kuvia, tarkkoja yksityiskohtia ja tunnelmia niistäkin hetkistä, joista ei valokuvia ole, ja tekee vahvasti tietoiseksi ajan liikkeestä. Huono puoli on se, että takaumat eivät kysy ajankohtaa, kun niitä kerran on alkanut ruokkia. Ja joskus on vaikea tarttua hetkeen, jos on useammassa samanaikaisesti.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: