Skip to content

Boheemielämää

marraskuu 3, 2011

Teppo Paulasto:

 

Pitkäaikainen huvitukseni on ollut kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden tai merkkihenkilöiden elämäkertojen lukeminen. Muistelmat eivät samalla tavoin viehätä, ne tarjoavat tekijälleen tilaisuuden selittää asiat parhain päin ja harjoittaa pahimmillaan grandioottista pönötystä, menneiden urotekojen muistelua, mitätöidä jälkeentulevia sukupolvia tai erittää huonosti verhottua kitkeryyttä riittävän tunnustuksen puutteesta. Tähän kykenevät jostain syystä vain vanhat miehet.

Kohteensa kuoleman jälkeen kirjoitettu elämäkerta antaa mahdollisuuden kriittiseen kokonaisesitykseen, esim. kirjailijan kehityksestä, tuotannosta, merkityksestä- ja tietenkin myös pikantin tirkistysreiän ihmisen yksityisyyteen siinä määrin kuin siitä on jäänyt jotain tiedettäväksi, tai kertomatta.

Palasin äskettäin vuosia sitten lukemaani Mary V. Dearbornin Henry Miller– elämäkertaan Maailman onnellisin mies, saatuani kimmokkeen Olof Lagercrantzin Strindberg– kirjasta. Tutustuin Millerin tuotantoon parikymmentä vuotta sitten ja tämä teki tuolloin vaikutuksen rönsyilevän elävällä kielellään, subjektiivisella lähestymisellään ja tietyllä luovan persoonan hirviömäisyydellä, mitä tulee itsen, lähimpien ihmisten ja kaiken vastaan tulevan eletyn, kuullun ja luetun käyttämiseen kirjallisen prosessin käyteaineena. Tekstissä oli voimakas veto, vaikka kirjat vaikuttivat jotenkin viimeistelemättömiltä.

Miller harrasti (Strindbergin tapaan) itsekeskeistä kärsimysmystiikkaa, hän koki kukoistavansa ollessaan mahdollisimman kaltoin kohdeltu, ja romaanitrilogia Ruusuinen ristiinnaulitseminen kuvaa tekijän mustasukkaisuudelle, valheille ja riippuvuudelle rakennettua keskeistä ihmissuhdetta. Tilaisuuksia kärsimyksiin tarjosivat muutkin naissuhteet ja myös kriitikot, kirjallisuusagentit sekä velkojat. Mahdollisuudet puhdistavaan jälleensyntymiseen hyödynnettiin tunnollisesti kirjoituspöydän ääressä. Miller kävi 1930-luvun Pariisin- kaudellaan jälleensyntymässä myös psykoanalyytikolla ja ryhtyi oitis yhden istunnon jälkeen itse vastaanottamaan potilaita. Hänen kaiken tapahtuvan hyväksyvä passiivisuutensa olisi tietysti käytännöllinen ratkaisu muillekin, vaikka se olisikin kehittynyt osaksi siksi, että Miller ei rutiköyhässä marginaalissaan kokenut pystyvänsä suuresti vaikuttamaan asioihin ympärillään. ”Minulla ei ole rahaa, ei resursseja, ei toiveita- olen maailman onnellisin mies.” Hänen kerjuukirjejärjestelmäänsä käsittelin keväisessä Särö-blogipätkässäni Myökki-Pyökki-metsän vapaamatkustaja.

Miller oli kirjoittajana äärimmäisen epätasainen. Pitkään kiellettynä ollut Kravun kääntöpiiri on tunnettu, joskaan ei enää kovin muodikas raadollisen elämänmyönteisyyden klassikko, kaikessa pakkomielteisen kovaksikeitetyssä toverillisen miehisyyden ihailussaan(“heikon” ja petollisen naiseuden kustannuksella) se on yhä elävää kirjallisuutta. Miehen tuotannossa loisteliaasti toimivat proosajaksot vuorottelevat toivottoman astrologis-okkulttisen filosofiakökön tai nihkeän pornografian kanssa. Yhteiskunnallisena ajattelijana Miller oli onneton tapaus. Hämärästi perusteltu antisemitismi, Hitlerin ymmärtäminen, suunnaton inho omaa kotimaata kohtaan(vaikka Miller oli mitä amerikkalaisin) sekä huikea itsekritiikin puute eivät auttaneet Kalifornian Big Suriin eristäytynyttä Milleriä valloittamaan Amerikkaa isänmaallisina sotavuosina. Mutta sodan jälkeen kotiin palaavat taistelijat toivat repuissaan Pariisista törkykirjailijan kiellettyjä teoksia, jotka saatiin julkaistuksi Yhdysvalloissa vasta 60-luvun alussa.

Suhde Anaïs Ninin kanssa oli tärkeä vaihe Millerin elämässä, mutta siitä poikkeuksellisesti ei jäänyt kirjallista muistomerkkiä, koska kirjailijakollegana Nin ymmärsi vaatia Milleriltä lupauksen, ettei tämä koskaan kirjoita heidän suhteestaan.

Tunnustusta ja rahaa Miller sai (maine miehellä oli jo ennestään) vanhoilla päivillään, jolloin merkittävin osa Millerin kirjallisesta luovuudesta oli jo käytetty loppuun. Se oli korostuneen sidottu kirjailijan omaan elämään, ja loppuvuotensa Miller vietti eräänlaisen gurun elämää suuressa talossa, jossa vieraili alinomaa ystäviä, eri alojen taiteilijoita, ihailijoita tai pummeja. Jatkuvaa kirjoittamisen tarvetta tyydytti laaja kirjeenvaihto. Nettiä vilkaisemalla löytää helposti Millerin tuotannon ympärille kehittyneen yhteisön, joka osoittaa, että 31 vuotta sitten kuollut kirjailija on yhä kulttihahmo. Miller sai myös kiusallisen paljon jäljittelijöitä aivan kuten Charles Bukowski myöhemmin.

Hänen kirjoissaan vaikuttaa kontrasti ala- ja ylätyylin, negatiivisuuden, itseoppineen saarnaamisen tai tajunnanvirran, sekä vahvan läsnäolon, elämänhalun ja –ilon välillä. Niistä välittyy ”Kosmodemonisen lennätinyhtiön” (Western Union) työhönottajan lannistumaton päättäväisyys edetä epäonnistumisten ja hylkäysten kautta kirjailijaksi. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: