Skip to content

Muuttuvatko käsitykset?

lokakuu 13, 2011

Teemu Helle:

 

Kirjailija Tommi Melender kirjoittaa Parnasson (nro 5/2011) kolumnissaan jotakin hyvin olennaista kirjallisuuden funktioista. Kirjallisuuden lukemiselle voi olla eri syitä, eri kirjoille voi olla erilaisia tarkoituksia itse kullekin: joku ottaa kirjan käteen ajanvietteeksi, joku etsii kenties hyvää tarinaa tai toista ulottuvuutta, uudenlaista maailmaa. Jotkut lukevat rentoutuakseen tai viihtyäkseen. Jotkut taas nimenomaisesti eivät halua rentoutua tai eivät osaa viihtyä kirjallisuuden parissa, jollainen Melender sanoo olevansa.

Tunnistan itsestäni samankaltaisia piirteitä; lukeminen ei ole pelkästään viihdykettä. Makuni kirjallisuuden, nimenomaan proosan suhteen on muuntunut melko kapea-alaiseksi (kehittynyt olisi ehkä liian voimakas tai helposti väärin tulkituksi tuleva sana), itseasiassa luulen että pärjäisin melko hyvin vain muutamaa tiettyä kirjailijaa lukemalla. Kuitenkin eräänlainen romanttinen käsitys kirjallisuudesta saa minut etsimään mahdollisia uusia kiinnostuksen kohteita – sellaisia kirjoja jotka ansaitsevat paikkansa kirjahyllystä ja kannustavat katsastamaan kirjailijan muunkin tuotannon. Jonnekin muistin laitamille on lisäksi jäänyt virke Mika Waltarin teoksesta Aiotko kirjailijaksi?: ” Älä lue vain hyviä kirjoja, lue myös huonoja, sillä huonosta kirjasta voit oppia monesti enemmänkin kuin hyvästä kirjasta.” Monipuolinen lukeminen antaa kuitenkin hyvät lähtökohdat ajattelulle ja kirjoittamiselle. Mielipiteen kirjasta voi muodostaa vasta kun on lukenut sen, ja vasta omia mielipiteitään vasten voi muodostaa rakentavaa ajattelua.

Joissakin yhteyksissä olen tullut maininneeksi, että syy siihen miksi olen enimmälti kirjoittanut runoutta on runoudessa ja sen ympärillä vallitseva jonkinlainen vapaus ja sallittavuus. En toki halua kietoa proosaa minkäänlaisiin kahleisiin, mutta tosiasiassa nykyproosa harvoin pääsee yllättämään minua. Runoudessa sen sijaan, uuden teoksen lähteillä niin lukijana kuin kirjoittajanakin, on ns. ”vapaan veden” äärellä: mikä tahansa on mahdollista eikä mikään ole kiellettyä.

Huomaan, ettei proosan lukemiseen liittyvän maun kapea-alaisuus toteudu runouden kohdalla. Se johtuu ehkä osaksi siitä, että runoudessa koen tekstit usein persoonallisemmiksi kuin proosassa – ne henkivät kirkkaammin tekijänsä tahtoa ja kasvavat itsessään usein värikkäämmiksi persoonallisuuksiksi, luonteikkaammiksi. Sama reflektoituu niiden kautta myös ajatuksiini, mieleeni.

Viime aikoina on herännyt keskustelua apurahoista. Kiitos siitä kuuluu kaiketi Helsingin Sanomien kuukausiliitteelle, jossa ilmestyi artikkeli kirjastoapurahasta ja sen ympärillä vellovista kysymysmerkeistä, joihin HS oli tarttunut.

Poiminta lopuksi jo ajan ohi ajamasta Waltarin Aiotko kirjailijaksi? -teoksesta, ote kappaleesta nimeltä Runosta proosaan:

 1) Runoilija voi elää Suomenmaassa, mutta helpompi hänen sittenkin on kuolla.

2) Älä kirjoita runoja päämääränäsi niiden julkaiseminen.

3) Ellet ole se yksi tuhannesta, pidä runoilemistasi vain eräänä kirjallisten harrastusten kehitysvaiheena.

Ennen kaikkea opi lukemaan, ymmärtämään ja rakastamaan runoutta. Tähän toivomukseen voimme lopettaa hieman murheellisen lukumme ja siirtyä runosta proosaan.

Helsingin Sanomien artikkelia tutkaillessa kiinnitti runoilijoiden melko surkea tilanne huomion. Ajat muuttuvat, mutta muuttuvatko käsitykset siinä samassa?

Advertisements
4 kommenttia leave one →
  1. sarolehti permalink*
    lokakuu 15, 2011 15:35

    Aivan, lukemisen parissa viihtyminen ei aina olekaan viihtymistä, vaan aika usein työtä. Lukiessa saatan korjailla romaaneja, runoja, novelleja, uutisjuttuja, mainostekstejä. Ja kun oikein hyvä teksti osuu kohdalle, saattaa kademieli iskeä, ja työstä käy sekin. Harvoin on hyvä olla. Mutta joskus. Kun osuu kohdalle uusi maailma, jonka rakenteet kantavat. Harkittuja yksityiskohtia, vaihtelevissa tunnetiloissa prosessoituja. Tiina Raevaaran novelli Perro Negro (Antologiassa ”Valhe&Viettelys”, Helsinki-kirjat) oli aika hyvä. Goethen Taru Käärmeestä ja Lijasta on mieletön. Proosaa tai runoa, mitä lie. (Mark)

  2. Veera permalink
    lokakuu 17, 2011 12:42

    On totta että runoudessa on enemmän vapautta kuin proosassa. Mutta toisaalta, kirjoittaja on se joka päättää kuinka paljon hän valtaa itselleen uusia vapauksia. Kuka nämä proosan kahleet on luonut? Kirjoittakaamme kahleista vapaata proosaa!

    Mark, miten ja mistä te olette ehtineet saada tuon antologian sinne Berliiniin? Sehän ilmestyi just vasta?

  3. Ulla Ora permalink
    lokakuu 19, 2011 09:55

    Wlatari väittää, että runoilijan on sittenkin helpompi kuolla, ja kirjoitti metri kaupalla proosaa, Oliskin noin helppoa. Lähempää liippaa Mellerin tuore elämäkerta runoilijan ristiaallokosta, myrskyistä, syvistä vesistä, laataamoista, alkoholista tunteista järjestä ja vieteistä puhumattakaan. Ja sittenki, kyse on vain sanoista!

  4. lokakuu 19, 2011 12:06

    Mellerin kohdalla kyse saattoi olla vain Melleristä eikä niinkään runoudesta.

    Nimenomaan Veera! Kirjoittajahan sen määrittää. Tosin ajattelen, että myös kirjallisuudenlajien asemilla ja persoonallisuuksilla on merkitystä – ja ehkä siinä on myös sitäkin, että kaupallisuuden suhteen runous on aikalailla menetetty tapaus ja sillä on näin ollen ympärillään avoimemmat salit tapahtua. On ihmeteltävä, miksei proosa ole liikkunut samalla tavoin kuin runous.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: