Skip to content

Kuningas, sotilas ja pieni merenneito (runoudesta)

lokakuu 9, 2011

Ulla Ora:

 

Risto Ahdin syksyllä julkaistu RunoAapinen 3 (Sanasato) alkoi kuudennen lukukerran jälkeen muodostua omakohtaiseksi tarinaksi runon kirjoittamisesta, askelien etenemisestä omaan runon maailmaan.

Älyn akatemian ja ideoiden valtakunta oikeusasteineen vaativat aistimaailman, tunteen ja älyn sekä vielä niiden yhdistämisen sanoiksi ottaen huomioon oikeusjärjestelmät. (Juuttuminen käräjäoikeuteen tai edes hovioikeuteen on vaarallista). Kultaiset leikkaukset ja sillat ymmärrän runouden lähteiksi.

Aistimaailman keskiössä on leikkivä kylläinen lapsi, joka synnyttää sanoja itsestään. Lapsi ja äiti-suhde on kuitenkin mutkikas.

Omassa kirjoittamisessani äiti kutsui Ronja-tyttären valmistamalleen jouluaterialle. Kun tytär iloisena saapui, sanoi äiti, että ei täällä sinulle mitään ateriaa ole, naapurin lapset ovat syöneet kaiken. Siitä välittämättä Ronja palasi omaan maailmaansa leikkimään. Äiti kutsui hänet seuraavaksi pääsiäisaterialle. Lapsi rynnisti sinne innoissaan, kunnes äiti ilmoitti, että ei minulla sinulle ole taaskaan mitään, vain naapurinlapsille. Ronja juoksi metsään leikkimään, löysi iloisia sanoja ja tuli äidin kutsusta ruokapöytään vielä aprillipäivänä, jolloin äiti ilmoitti, että kaikki kolme ateriaa olivatkin aprillia.

Ronja tuli surulliseksi ja rukoili taivaan isältä sanaruokaa valtavaan nälkäänsä. Taivaasta vastattiin, että ei yksin taivaan ruoka ketään elätä, vasta täydellä pullealla vatsalla löydät sanoja itsestään.

Maailmaan pettyneenä Ronja päätti lähteä armeijaan opettelemaan lentämistä hävittäjäkoneella, ampumista tykillä ja hernekeiton valmistamista komppanialle. ”Armeijassa voi kouluttautua upseeriksi tai kuninkaaksi ja rakentaa ihan oma valtakunta”, hän laskelmoi. Ronja ei kuitenkaan oppinut lentämään, ampumaan eikä kokkaamaan. Armeija ei naurattanut, itkettänyt eikä kiinnostanut. ”Kuinka moni kuningas on luopunut kruunustaan ja sissiupseeri kunniamerkistään”, mietti Ronja ja jätti intin.

Ronja luki lempisatunsa pienestä merenneidosta ja ajatteli häntä kaikkia hallitsijoita suuremmaksi. ”Maailman sotien keskellä pieni merenneito ei kuitenkaan voi elää taivaassa, vaan hänen pitää tulla pilvistä taistelukentälle”, hän ajatteli.

Valtakunnassa sota oli jatkunut jo niin kauan, että Ronjan kotikaupunki ja kaikki ympärillä olevat kylät oli tuhottu. Tyttärestä oli kasvanut nainen, joka tunnisti enää vain oman nälkänsä ja eksyi vihollisten leiriin tuomaan rauhaa. Hänet otettiin vastaan iloiten, mutta lopulta omat veljet tappoivat naisen petturuudesta. Luettuaan Timo K. Mukan kirjan Laulu Sipirjan lapsista Ronja mietti itseään kirjoittajana. Samalla hän ajatteli, että Suden morsian elää yhä Lapin metsissä ja pystyy muuttumaan karhuksi tai ahmaksi, putoamaan suohon ja vielä nousemaan sieltä.

Valtakuntia Ronja ei milloinkaan ymmärtänyt, vaikka opetteli kirjoittamista. Hän oppi vähitellen omaa villiä luotoaan, joka ei asetu mihinkään, koska on lähtöisin tuntureiden myrskyisistä pakkastalvista. Sanojen mysteerinen synty on Ronjalle sittenkin kivinen tunturipolku. Vaivaiskoivut uhmaavat kaikkea saadakseen osansa niukasta ravinnosta, mutta ne elävät, ja syksyllä niiden väriloisto hehkuu kauneimmillaan.

Runouden käsittäminen käsittämättömyyden ja olemattomuuden avulla alkaa aueta sanoissa ja myrskytuulessa. Runouden on kuitenkin löydettävä maahan ja paikkaan, josta se aikoinaan lähti liikkeelle, karuun ja kivikkoiseen, tuntureiden kasvualustaan.

Ronja otti kynän käteensä ja alkoi piirtää tuntureita, miettiä niille värejä, muistella kesyjä kuukkeleita, jotka söivät kädestä, öitä autiotupien lattioilla kaminan ääressä, pitkiä hiihtoretkiä 30 asteen pakkasessa, paleltuneita poskia ja koko järven muuttumista syksyisin sileäksi luistinradaksi.

Sotien jälkeen rakennettuja taloja on hylätty asukkaiden muutettua etelään. Juurilleen palaa enää harva, jos juuria junan tuomilla onkaan. Lappi on niin muuttunut, vai onko? Ronjan on pakko palata sinne, pakeneminen ei enää auta, sanojen synty on löydettävä.

RunoAapinen 3 opettaa kirjoittamisesta viisaasti, ja taiteesta enemmän kuin mikään aiemmin lukemani teos: jokaisen on löydettävä oma akatemiansa ja oma maailmansa itse, luotava se ideoidensa avulla, ja oltava siitä vielä yksin vastuussa.

Minulle luku yksi avautuu luonnoksi, jonka osana ihminen yksinäisyydessään on, ja elää onnellisesti, jos löytää ideoita ja osaa akatemian ovia ilolla raottaa ja sulkea.

Parhaista lukemistani runoista voi aistia puhtaan valon ja kirkkaan lähdeveden. Niiden syntyyn liittyy jotain jumalaista, josta sanat puhtaana irtoavat kiittämään maailmaa kohtaamisesta. Sitä valoa kohti täältä korvesta ja yksinäisyydestä vielä joskus toivoisi pääsevänsä, saavathan vaivaiskoivutkin kivien pinnoilta ravintonsa.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: