Skip to content

Kaksi ja kaipaus

elokuu 29, 2011

Ulla Ora

 

Helsingin taiteiden yönä kuuntelin kansallisteatterin näyttelijöiden tulkintoja suomalaisten nykyrunoilijoiden runoista. Joukossa oli parinkymmenen 2000-luvulla julkaisseiden runoilijoiden tekstejä. Päällimmäiseksi jäi mieleen Ismo Alangon runon virke: ”Tuulipuvun tuolla puolen jossakin on maa, jossa rakkaus roihuaa…”. Sieltähän se löytyy, kun ei takerru tuulipukuihin, ajattelin ja palasin kotiin kuolleiden suomalaislyyrikoiden teksteihin.

Heti löytyy jotain sellaista, johon tarttua kaksin käsin. Kaarlo Sarkia on minulle aivan uusi löytö, vaikka mies kuoli jo vuonna 1945: ”Sun puolihämärässä unten näin, oi kauneus, kun huikaisten sa väikyit, tuhansin hohtokivin kimmeltäin kuin sarastuksen aikaan lukinseitti”. Tällaisia virkkeitä ei enää näe teksteissä, se melkein itkettää.

Maa on painava, se painaa jalkoja ja sitoo etenkin helteisenä päivänä. Sateisena päivänä saappaat tarttuvat liejuun, aivan kuin maan vetovoima haluaisi nielaista mustaan kitaansa. Mutta onneksi saa taas jatkaa Sarkia sylissä: ”Jossain syviin uumeniinsa metsä kätkee sinut, jota rakastan. Avaat siellä honganlatvain humuun silmäs aamunkirkkaan, ihanan.”

Tänään ajatus pysähtyi T.S. Eliotin teoksen Autio maa kohtaan: ”Päästäksenne siihen mitä ette tunne, teidän on kuljettava tietä joka on tietämättömyyden tie. Saadaksenne itsellenne sen mitä teillä ei ole teidän on kuljettava tietä jonka varrella viedään kaikki. Päästäksenne siihen mitä ette ole teidän on kuljettava tietä jonka pääsette loppuun vain lakatessanne olemasta.”

Lopuksi tulee Shakespeare apuun. Romeolla oli vain yksi Julia ja Hamletilla vain yksi Ofelia. Niinhän sen täytyy olla ja aina joku kuolee.

Mainokset
4 kommenttia leave one →
  1. elokuu 29, 2011 20:32

    Ihana blogaus! Minä ja äitini fanitamme Sarkiaa myös. Yksi elämänohjeistani on ehdottomasti ollut monta vuotta Sarkian runo Älä elämää pelkää:

    Älä elämää pelkää,
    älä sen kauneutta kiellä.
    Suo sen tupaasi tulla
    tai jos liettä ei sulla,
    sitä vastaan käy tiellä,
    älä käännä sille selkää.
    Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
    Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

    Kuin lintu lennä,
    älä viipyen menneen rauniolla
    nykyhetkeä häädä.
    Suo jääneen jäädä,
    suo olleen haudassa olla,
    tulevaa koe vastaan mennä.
    Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
    On kuoleman portti aina avoin.

    Älä koskaan sano:
    ”Tämä on iäti minun.”
    Elon maljasta juovu,
    taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
    On maailman rikkaus sinun,
    kun mitään et omakses ano.
    Elä pelotta varassa yhden kortin:
    Näet aina avoinna kuoleman portin.

    – Silvia

  2. elokuu 29, 2011 21:02

    ei mikään turha runo

  3. elokuu 30, 2011 08:49

    nousi joskus aiemmin kirjoitettu mieleen…

    ”kuolleen runoilijan neuvot
    elämän yleisohjelma
    no
    ei sellaista
    eihän edes shakespeare
    ei marlowe
    yhtyivät vain tanssiin
    idioottihölkän ohjeeton kutsu
    moraalin joustoneuleella”.

    täällähän niitä on enemmän: http://xjohan.blogspot.com/

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: