Skip to content

Ilon ja surun kaupunki

Touko 23, 2011

Matti Itkonen:

Mika Waltarin mielenkiintoinen romaani Surun ja ilon kaupunki ilmestyi vuonna 1936. Nimen osien kääntäminen päinvastaiseen järjestykseen on nyt kuitenkin tarpeellista: ilon kaupunki pystyy kätkemään sisäänsä myös surun kaupungin. Surun kaupunki taas kykenee toteutumaan ainoastaan yksin, vailla ilon kaupunkia.

Paikkana on Oxfordin vanha yliopistokaupunki: maineikkaan opinahjon vuonna 1610 perustettu Wadham College. Ajallisina koordinaatteina ovat vuodet 2004 ja 2011. Ensimmäiseen vuosilukuun yhdistyy surullisuus, jälkimmäiseen taas iloisuus ja juhla.

Murhe kavensi maiseman, ja salli katseen kohdata vain matkan kaksi ääripäätä. Ne olivat hotelli sekä Collegen sisäpihalle johtanut, käytävämäinen oviaukko. Kaikki muu niiden väliltä katosi. Oli kuin maailma olisi kaventunut sisäänkäynnin tunnelihämäryyteen, jonka kummallakin puolella sijaitsi aurinkoinen ja valokylläinen todellisuus. Samassa käytäväkohdassa reaalistui myös ainoa nykyhetki, joka tuntui olevan saapuvilla menneisyydettömänä sekä tulevaisuudettomana olemassaoloulottuvuutena. Ei ollut arkkitehtonista kauneutta eikä ruohikon vihreyttä. Elämätöntä kokonaiselämyksellisyyttä leimaa unohdus.

Vuosi 2011 toi kirkkauden, ja Oxford hulmahti täyteen olemisleimuun. Näin kukkivan kaupungin: hevoskastanjat, sireenit, pihlajat sekä omenapuut kertoivat keväästä. Astuin suoraan, käytävähämäryyteen pysähtymättä, Wadham Collegen sisäpihalle. Taivas oli sininen, ruoho vielä vihreää ja rakennuksen muotokieli puhuttelevaa. Surun kaupunki oli poissa. Se oli piiloutunut jonnekin ilon kaupungin uumensopukkaan. Tietoisuus oli avoinna maailman esittäytyä selittämättömässä moni-ilmeisyydessään. Jokainen kotva merkitsi juhlahetkeä. Syntyi mielikaupunki.

Surun kaupunkia ei voi kaivata. Siitä ei ole myöskään mahdollista haaveilla. Ilon kaupunkiin sen sijaan ikävöidään. Siitä pystytään uneksimaan, koska se tarkoittaa niin ikään muiston kaupunkia. Tämän lyhyen havaintotutkielman päätössanoiksi sopii lainaus Lempi Jääskeläisen hienosta tekstistä, joka on ilmestynyt teoksessa Rakas kaupunki (1951). Vaikka otteessa kuvataan Viipuria, on siinä mukana Oxford-elämyksenkin häive.

On olemassa satu Uponneesta Kaupungista. Melkein kaikki ihmiset tuntevat sen ja kumminkaan he eivät tiedä kaikkea. […] Kun tuo kellojen soitto kohoaa vedenpintaan asti, se panee sen väreilemään, piirtelee siihen ikään kuin hopeaisia renkaita, vaikka mitään liikettä ei näy. – Alhaalta saapuvat uudet sävelet särkevät sitten nuo renkaat tuhansiksi kimalteleviksi pisaroiksi, joissa jokaisessa säteilee ja välkehtii pienenpienenä kiiltävänä tuokiona sateenkaarenvärinen Vineta – merenpohjaan upotettu kaupunki. […] Mutta meren rannalla kävelevä Yksinäinen, joka on lähtenyt etsimään sieltä vastausta itsepintaiselle ja viiltävälle kysymykselle, Miksi – ? – pysähtyy, hengähtää syvään, sillä hän on ehtinyt havaita yhdessä pienessä vesipisarassa mikrokosmoksena kaupungin, vanhan tutun kaupungin. Vineta. Se oli Vineta.

(S. 51 – 52.)

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: