Skip to content

Teksti takkuaa, inspiraatio ääritilanteessa

maaliskuu 14, 2011

Ulla Ora:

Kirjoittaminen on vaikeaa. Mitä tärkeämmäksi se tulee, sitä vaikeampaa se on. Siksi on hyvä, kun joskus kirjoittaessa voi unohtaa, että kirjoittaa. Näin tapahtui kirjoittamismaratonilla viikko sitten Porvoossa. Kirjoitimme Mark Mallonin ja Jouko Sirolan vetämässä maratonissa koko perjantai-illan ja lauantaina 11 tuntia putkeen, välillä saimme palautetta. Ehkä noin kahdeksan tunnin kirjoittamisen jälkeen alkoi muodostua lauseita, joita en vieläkään ole täysin tajunnut. Minun kirjoittamiani ne kuitenkin ovat, koska löytyvät tältä koneelta. Piilotin ne itseltäni tiedostoon, jonne palaan, kun olen vakuuttunut, että pystyn kohtaamaan kirjoittamani tekstiin.

Oikeaa puolimaratonia juostessa noin 17 kilometrin kohdalla elimistöni sanoo, että nyt en jaksa enää yhtään askelta. Kun pakottaa jalat jatkamaan, juoksu alkaa sujua itsestään, eikä tajua kuinka väsynyt on, kunnes maalissa kaatuu eikä seuraavana päivänä pysty kävelemään. Olennaista ei ole harjoittelun määrä, vaan ne kolme kilometriä, kun juoksee tajuamatta että juoksee. Se on jonkinlainen pilvi, josta ei jää muuta kuin halu kokea sama uudelleen.

Jos kirjoittamisessa voisi useammin löytää tiloja, joissa teksti tulee itsestään, niin monenlaista voisi maratonin lisäksi kokeilla: Kuukausi syömättä, vapaaehtoisena vankilaan, seisomassa rotkon reunalla liina silmillä tai pysyä kolme sekuntia paikoillaan, kun torakka kiipeää säärtä pitkin.

Voihan sitä päättää kirjoittaa runon päivässä ja istua koneen ääreen työpäivän jälkeen, kun lapset ja kissa on ruokittu. Usein kumminkaan ei tule mitään runoa tai ylipäätään mitään sellaista, jonka jaksaisi lukea uudelleen.

Rainer Marie Rilke (Liisa Enwaldin suomentamana) on kirjoittanut hienoja kirjeitä kirjoittamisesta. Hän toistaa kuinka tärkeää on tutkia itseään, olla rauhassa ja yksin. Varmasti tuo pitää paikkansa, ja samaahan Risto Ahtikin opettaa; verkostoitumisen sijaan erakoituminen niin pitkälle kuin mahdollista.

Rilke kirjoitti runokokoelman Duinon elegiat (Aila Meriluodon suomentamina) Duinon linnassa Pohjois-Italiassa erään ruhtinattaren vieraana. Elegioita on vaikea lukea, koska ne vain ovat niin hienoja. Palaan niihin yhä uudelleen ja uudelleen ja haluaisin matkustaa Duinon linnaan. Minulla olisi Rilkelle kymmeniä kysymystä kirjoittamisesta, ja harmittaa, ettei kaveri ole enää elossa.

Advertisements
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: