Skip to content

Aika vanha pojaksi

joulukuu 13, 2010

Teppo Paulasto:

Väistän ilmeisimmän, en kirjoita Kari Tapiosta. Ainakaan pitkästi. Vaikka totta onkin, että hänen  nukahtamisensa viimeisiin sekaviin uniin taksin penkille toi mieleeni Hank Williamsin, rakastava yleisö jäi odottamaan ja tuhlaajapojan legenda oli valmis. Ja vaikka joudunkin muuttamaan runoani, jossa laulaja esiintyy vielä voimissaan. Auttamatta muistan, mitä Saarikoski kirjoitti Elviksestä:

kukaan ei tajua
mitä hän tahtoo sanoa
että minä luovutan
panen pellit kiinni
kun uunissa vielä on tuli

Ja Saarikoski tiesi, mistä puhui. Mutta kaikki tuhlaajapojat eivät kaadu kuppiinsa, eivätkä edes kadu. Näin yhden tällaisen tapauksen Tampereen Runokaupassa syksyllä. Törmäsin ensi kertaa tähän hahmoon Hannu Salaman romaanissa Tapausten kulku. Mies esiintyy kirjassa nimellä Lalli-Boy Sahala, hän on ravintola Visbyn(Hansa) vakioryhmän alkoholisoitunut, asosiaalinen ulkojäsen, jonka jatsiura oli kertojan mukaan ollut pari keikkaa jalkarummun kantamista, ja jolla on pysyvä porttikielto kulttuurikapakkaan. Sahala onnistuu kuitenkin huijaamaan henkilökuntaa valepuvulla, kunnes hänet tunnistetaan hajusta. En tiedä, mitä mieltä Pekka Kejonen on kuvauksesta, en uskaltanut kysyä.

Kejonen luki runoja uransa varrelta ja käytiin keskustelua, lähinnä paikalla olleiden veteraanien toimesta. Huomattavan paljon puhuttiin viinanjuonnista, pitkään raittiina olleiden miesten kesken. Pöydällä oli muiden kirjojen joukossa kirjailijan kootut runot, kustantajan kymmenen vuotta sitten kasaama painava teos. Mutta tulivatko ne kootut turhan aikaisin, kun on alkanut tuntua, että äijä on tehnyt kovimmat iskunsa 2000-luvulla.

Olisi hauska olla kuulemassa, jos vielä eläisi, kun nykyiset nuoret akateemiskokeilevat runoleijonat kypsässä iässä könyäisivät esiintymisjakkaralle ja alkaisivat lausua nuoruudenrunojaan. Ja perään kolmasti kirkastettua uustuotantoa, joka saisi ihmettelemään, mistä vielä tuokin, kaikkien niiden rivien ja vuosikymmenten jälkeen. Kun sanomisen problematisointi ei voisi enää vähempää kiinnostaa, kun elämässä vaikuttavat pääosin kirjallisuus ilman lieveilmiöitä ja lähestyvän kuoleman ajatus. Joidenkin runoilijoiden on sopivaa poistua varhain, toisille pitkät jäähyväiset ovat koko tuotannon suola. Kejonen on jälkimmäisiä, hätkähdyttävän suora, räävitön ja hauska, menettämättä painoarvoaan luettavuuden takia. Pohjalla on kuitenkin vakaa tietoisuus rajallisesta sivullisuudesta ja kirjoitetun sanan pitkän päälle tilapäisestä luonteesta.

Mainokset
2 kommenttia leave one →
  1. joulukuu 13, 2010 17:15

    Olen (lähes) sanaton. Niin, olisipa sitä aikaa että tietyt asiat näkisi…

  2. Veera permalink
    joulukuu 20, 2010 19:24

    Kejonen on muuten Sanojen ajan VaihtoehtoFinlandia-palkintoehdokas kokoelmalla Kädettömän taputukset (WSOY):

    http://kirjailijat.kirjastot.fi/fi-FI/uutiset/tiedot.aspx?groupId=e67f601d-55ad-448d-922b-9dfc2b5ee344&announcementId=3d39a17f-7c1a-4636-b9f5-004c5fcfb7a4

    ”Kovinkaan usein runokirjoja ei voi ahmia ja sen lisäksi ne vaativat pitkähkön sulatusajan. Pekka Kejosen filosofia on kuitenkin niin taiten leivottu makoisiksi suupaloiksi, että ahmiminen on mahdollista.”

    Kejosen runot olivat ensimmäisiä runoja joita luin, joskus teini-ikäisenä, joten pitäisi varmaan palata niihin näin kypsässä iässä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: