Skip to content

Millaista on lukea viihderomaania?

marraskuu 29, 2010

Arto Vaahtokari:

Uskaltaako korkeakulttuurisessa Särössä puhua viihderomaanista? Kyllä! Aloitin henkilökohtaisen suomalaisen viihderomaanin rehabilitoinnin lukemalla Aino Räsäsen kulmakivimäisen esikoisteoksen Soita minulle, Helena (1945). Se nimittäin ilmestyi syksyllä Kariston nostlagiasarjassa, kun kirjailijan syntymästä oli kulunut 100 vuotta.

Tai oikeastaan kyseessä ei ollut edes rehabilitointi, sillä itse asiassa en ollut koskaan aikaisemmin lukenut naisten viihderomaania. Rikosromaanit saattaa tosin jostain näkökulmasta katsottuna laskea viihderomaaneiksi, ja niitä on kyllä tullut luetuksi tukuittain. Mutta että tällainen naisille tarkoitettu romantiikkapläjäys – never in my dreams.

No tietysti se kannatti lukea. Enkä nyt tarkoita, että snobi kirjallisuudenharrastaja-tutkija saa kiksit siitä, että tutustuu rahvaan kirjallisuuteen. Tarkoitan ennen kaikkea sitä kulttuurihistoriallista perspektiiviä, jonka Räsäsen teos avaa.

Soita minulle, Helenasta on ensinnäkin otettu jo 27 painosta. Jo tämä oikeuttaa argumentoimaan, että teos ei voi olla tyhjää täynnä. Kun tässä 27. painoksessa on kaiken lisäksi kuvaliite Hannu Lemisen ohjaamasta samannimisestä elokuvata, jossa hehkeä Helena Kara poseeraa heinäkasassa, aikamatka sodanjälkeisen Suomen yhteiskuntaan on hyvin pedattu.

On ehkä hieman huolimatonta puhua luterilaisuudesta, mutta kirjan sanoman tiivistäisin suomalaisen luterilaisen romantiikan imperatiiviksi rakasta, mutta älä nauti siitä. Rakkautta teoksessa nimittäin on, muttei seksiä. Päähenkilö Helena uhraa opettajanuransa menemällä naimisiin raihnaan poikamiesisännän kanssa. Kilpakosijoita riittää, mutta Helena on päätöksensä tehnyt. Kuvaan kuuluu luonnollisesti hirmuinen vanhaemäntä-anoppi, joka vasta kuolinvuoteellaan hyväksyy miniänsä.

Voin kuvitella, että monet suomalaisnaiset ovat samaistuneet romaanin päähenkilöön kirjaa lukiessaan. Muuten suurta painosmäärää – noin 130 000 – on vaikea selittää. Erotiikan ja nautinnon kaipuu sublimoituu luonnon ylistämiseksi sekä isänmaallisten tunteiden ja maahengen kuvailemiseksi. Tällainen nautinto on luvallista.

Helenan ensimmäinen, sairaalloinen aviomies kuolee, mutta hänen paikkansa ottaa uusi kosija, maatalon isäntä hänkin – tai kyseessä taitaa olla peräti kartano. Helenan tehtävä naisena tulee täytetyksi kirjan viimeisellä sivulla, kun käy ilmi, että hän on raskaana. Uusi elämä siunaa uuden liiton.

Kannattaa yrittää asettua sodanjälkeisen suomalaisen naisen asemaan. Sen voi mainiosti tehdä tutustumalla päiväuniin eikä vain kurjuuden kuvauksiin. Aino Räsäsen kanssa binäärioppositioon voisi sijoittua esimerkiksi Vilho Helanen. Hänenkin teoksiinsa kannattaa tutustua. Niissä Helenan korvaa tuomari Kaarlo Rauta, isänmaallinen mies, joka selvittää sellaiset rikokset, joihin poliisit eivät pysty. Kukapa mies ei sellaisesta unelmoisi?

Mainokset
4 kommenttia leave one →
  1. marraskuu 30, 2010 23:26

    Pohdituttaa viihderomaanin määre: millainen se on?

  2. Arto Vaahtokari permalink
    joulukuu 2, 2010 12:16

    Kysymys on hyvä! Ainakin amerikkalaisille kirjastoille tarkoitettu genreopas määrittelee rakkausromaanin tällä tavalla (www.genreflections.com):

    ”Rakkauskertomus, jossa keskeisenä teemana on kahden päähenkilön välisen rakkaussuhteen kehittyminen ja molempia osapuolia tyydyttävä loppuratkaisu. Se on kirjoitettu siten, että se tarjoaa lukijalle mahdollisuuksia emotionaaliseen samaistumiseen rakkaussuhteen kuvauksen aikana.”

    Rakkausromaanit luokitellaan edelleen seuraaviin alakategorioihin:
    1. Aikalaisromantiikka
    2. Romanttiset mysteerit
    3. Historialliset rakkauskertomukset
    4. Kuninkaallisista kertovat rakkausromaanit
    5. Vaihtoehtoinen romanssikirjallisuus (esim. paranormaali, futurismi)
    6. Saagat
    7. Gay- ja lesborakkauskertomukset
    8. Elämänhallintaa kehittävät rakkauskertomukset
    9. Etniset ja multikulttuuriset rakkauskertomukset.

  3. sarolehti permalink*
    joulukuu 2, 2010 17:18

    Aika hyvä määrittely. Entäs viihderomaani, jota Teemu kyseli? Onko sellaista määritelty?

    Mutta kiveenhakattuja määritelmiä tuskin on olemassa. Onko siis paha jos määritelmä muuttuu ihmisestä ja tilanteesta riippuen? (Veera)

  4. Arto Vaahtokari permalink
    joulukuu 2, 2010 20:32

    Yrjö Hosiaisluoma Kirjallisuuden sanakirjassa:

    viihdekirjallisuus: Lähinnä ajanvietteeksi tarkoitettu helppolukuinen, enimmäkseen kaavamainen ja pinnallinen kaunokirjallisuus.

    Kannattaa kuitenkin huomata Hosiaisluoman lopputoteamus: ”Tiukka rajanveto matalan ja korkean välillä on kuitenkin vaikeaa, ja esim. kulttuurintutkimuksen piirissä sitä ei edes haluta tehdä.”

    Mitä genrejä sitten viihdekirjallisuuteen luetaan ja mitä kirjailijoita genrejen sisällä? Ei mitään selkeää määrittelyä varmaankaan ole. Määritelmä riippuu siitä, mikä tarkastelukulma valitaan. Oma näkökulmani Räsäsen teokseen oli suomalaisen sodanjälkeisen naisen identiteetin ymmärtäminen. Jos kirjaa on myyty 130 000, sen on varmuudella rakentanut monen lukijansa identiteettiä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: