Skip to content

Sairaskertomus

lokakuu 29, 2010

Teemu Helle:

Aluksi huomautus: tätä ei ole kirjoitettu kirjallisuuskritiikiksi vaan vain yksittäiseksi tunnoksi, huomioksi lukukokemuksen jälkeen.

 

Kirjan nimi kirjoitetaan kannessa pienellä: haavikko-niminen mies. Ihmettelen, ettei kirjan kirjoittajan nimeä kirjoiteta isolla.

 

MAUNO SAAREN kirjoittama, Otavan kustantama, paljon kohua sisälmyksillään nostattanut ääreisbiografia Paavo Haavikosta on moniaalle rykivä nystyrä. Toisaalta se antaa virkistävää päivitystä itselleni sinänsä melko yksipuoliseksi jääneestä kuvasta, kirjallisuuden akateemikon jäyhästä ja kulmikkaasta olemuksesta. Toisaalta se on Mauno Saaren ”Yritys jonkun muun kuvaksi”, kivuliasta muistelmaa tehdä lyyrikosta lyyristä hahmoa (yhdistelmä, joka kaikessa kliseisyydessään ärsyttää): Mauno Saaren paikoitellen yliampuva virittely, kiusalliset äkilliset kurvaukset hänestä itsestään muistelijana kuvitteelliseen paavohaavikkoon, ikään kuin Mauno olisi ollut niin läheinen ystävä että kykenee tietämään mitä paavohaavikko ajatteli milloin missäkin tilanteessa (lue: sukeltamaan haavikko -nimiseen haalariin), saa lukijan tuntemaan puutumisen aiheuttamaa pistelyä, luomaan kaihoisia kuikuiluja kirjahyllyn muihin teoksiin. Saaren perusolettamus lienee, että ihminen kirjoittaa tai elää ja on niin kuin ajattelee. Näin tuskin on useinkaan. Ainakin lukijalle vaikutelma jää puolitiehen, yritykseksi. Kenties Saari tunteekin paavohaavikon kuin omat taskunsa, onhan henkilö tavallaan hänen itsensä kehittelemä.

Näin Saari mainitsee asiasta kirjan esipuheessa, antaa ”lukuohjeen”:

 

Monet keskustelut olen kirjoittanut niin, että ne alkavat dialogina, mutta liukuvat Haavikon yksinpuheluksi. Ei olisi ollut mieltä tehdä läheskään kaikista niistä kysymys-vastaus –tyyppisiä haastatteluja. Näitä monologeja ei voi eikä saa siteerata Haavikon kirjoittamina, koska ne kaikki ovat minun kirjoittamiani, muistiinpanoista ja muistista, eläytyen ja inspiroituen Haavikon puheesta […]

 

Kirjassa on myös paljon hienoa, arvostettavaa. Teos auttanee pääsemään lähemmäksi Haavikkoa hahmona (aina siihen asti kun kirjailija äityy pukeutumaan haavikko-haalariin), sekä tietysti hänen runouttaan, joka on ehkä ansainnut juuri niin paljon palkintoja kuin on saanutkin.

 

Kuitenkin kirjan jälkimauksi jää katkeran parkkiintunut nahka, iäkkään miehen veltostunut kaulan iho, viimeiset hetket kun runoilijan vuodet alkavat olla täynnä. Mässäillään, draaman kaarelle halutaan nimensä mukainen päätös. Sivutolkulla kuvataan kuinka vanha mies sairastaa. Ja lopulta kuolee. Kuinka nero on nyt menossa, nyt mennyt. Päivitellään kuinka ikä horjuttaa, lyö linkkaan kirjailijan jalkoja, ihastellaan silti vielä veitsenterävää älyä.

 

Teoksen parhaita hetkiä ovat ne, jolloin kuvataan Haavikon ympärillä olleiden henkilöiden, muiden kirjailijoiden kanssa koettuja tilanteita. Sekä tietenkin useat verinäytteet Haavikon tuotannosta.

 

Haavikko-niminen mies on tekijänsä (näköinen?) kirja. MAUNO SAAREN siis. Saari mainitsee kirjan esipuheessa, ettei pidä kirjojen esipuheista, niiden lukemisesta, eikä myöskään niiden kirjoittamisesta. Kaiketi tämän vuoksi Saaren esipuhe on vain seitsemänsivuinen (joista toki viimeiset kaksi sivua kiitellään eri henkilöitä).

 

Vaikka kirja kenties pyrkiikin rehellisyyteen, jää lukija arvioimaan (ehkä juuri sen ympärillä pyörineen mediamyllyn vuoksi) kuinka subjektiivisia sen esittämät näkemykset ovatkaan. Ne tuntuvat sellaisilta. Lisäksi motiiveja teoksen syntyyn jää miettimään, ja juolahtaakin mieleen, ettei kirjan ole kenties tarkoituskaan olla biografia Paavo Haavikosta, tai edes muistelo hänestä, vaan kuten teoksen takakansikin kertoo: ”Kertomus runoilijasta, joka kirjoitti kuin jumala ja eli kuin ihminen”.

 

Advertisements
One Comment leave one →
  1. Teppo Paulasto permalink
    lokakuu 31, 2010 12:24

    Saaren kirja on mielenkiintoinen tapaus. Jokseenkin rohkeasti kirjoittaja on heittäytynyt toisen nahkoihin, luottaen ilmeisen vahvasti intuitioonsa. Olisiko pientä samaistumistakin päässyt tapahtumaan, kun elämäkerturin poka kuoli käsiin kesken työn.

    Kirjassa on paljon kiinnostavia kohtia, ja itsestään kolmannessa persoonassa puhuva, itsekeskeinen päähenkilöhän oli äärimmäisen mielenkiintoinen ihminen. Kun en ole lukenut Haavikon 90-luvun muistelmateoksia, en osaa sanoa mielipidettä tämän julkaisun tarpeesta ja mielekkyydestä- muille kuin Saarelle.

    Suuren runoilijan vanheneminen on kuvattu tunnollisesti(joidenkin sukulaisten mielestä tunnottomasti), ja herää kysymys, oliko Saari liikkeellä hiukan liian myöhään. Haavikon loppuvuosien poliittiset päähänpinttymät eivät ehkä edustaneet maan kirkkainta ajattelua, kenties pääasia olikin olla eri mieltä.

    Saaren nauhurimuisti ansaitsee erityishuomion. Kaksi miestä juo kolme-neljä pulloa viiniä ja toinen tallentaa toisen puheet naisista, liikkeenjohdosta, kirjoittamisesta, politiikasta ja historiasta. Sitten laaditaan nerokas aforistinen sarja hallitsemisesta… cool.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: