Skip to content

Sisäkkäiset elämänkehät

lokakuu 1, 2010

Matti Itkonen:

’Keskellä kuohuin, vallassa vaahtoin satujen saari uljaana ui…’, lauletaan laulussa. Möhkäle kasvaa kasvamistaan saaden yhä enemmän maan muotoja. Mutta millaisen maan! Se ampuu ylös huikaiseviin korkeuksiin ja Pohjois-Atlantin harmaat aallot särkyvät valkoisena kuohuna sen rantaan. Värisyttää pelkkä ajatuskin näkymästä silloin, kun valtameri purkaa koko kiukkuisen voimansa tähän ihmeelliseen maahan.

(Irma Andersin. Kävin tulen ja jään maassa. Matkakokemuksia Islannista. Jyväskylä: Gummerus, 1951, s. 9.)

Istun potkurikoneessa, joka heittelehtii nopealiikkeisesti puolelta toiselle. Tuuli tutisuttaa sen metallista runkoa kauttaaltaan. Olo on hieman epämiellyttävä, mutta kärsivällisyys lienee ainoa perusteltu tapa asennoitua tilanteeseen.

Olen matkalla Akureyriin: pohjoisen Islannin tärkeimpään kaupunkiin. Siellä sijaitsee myös toinen maan yliopistoista. Pidän esitelmän matkailualan konferenssissa, jossa tarkoitukseni on puhua Friedrich Nietzschen filosofiasta ja sen sovelluksellisesta yhteydestä kaupunkitutkimukseen sekä arkkitehtuuriin. Ikuisen paluun ajatus on askarruttanut mieltäni yli kahden vuosikymmenen ajan. Tutkistelinhan samaa aihetta jo kirjallisuusfilosofian pro gradu -työtä tehdessäni.

Ympyrä tai kehä on muotona täydellinen: siihen sisältyvät alku ja loppu sekä lähteminen ja palaaminen. Ympyriäisyyden sukulaisia ovat pallo ja alkemian pyöreys, rotundum. Se on mahdollisimman yhtäläinen itsensä kanssa – vailla ennen ja jälkeen -elementtiä. Siitä puuttuu myös tilan ulottuvuus, koska sen olemukseen ei kuulu yläpuolisuutta eikä alapuolisuutta. Se merkitsee jonkinlaista hillittyyden tai levollisuuden olotilaa.

On tuntunut jotenkin enteelliseltä, että konferenssin tyyssijana on upouusi kulttuurikeskus Hof. Rakennus muistuttaa muinaisen Rooman Colosseum-amfiteatteria. Akureyrin kaupunki on saanut tyylikkään maamerkin, johon ei yhdisty minkäänlaista mahtailevuuden vaikutelmaa. Se on kuin maisemasta syntynyt: ytimeltään puuta, kiveä ja meren kohinaa. Tämä matka alkoi jo kymmenen vuotta sitten, kun pidin esitelmän Roomassa, Tuomas Akvinolaisen yliopistossa, nuoruuden Pariisista. Olen samanaikaisesti sekä Islannissa että Italiassa. Havainto ja muisto läpäisevät toinen toisensa.

Sisäkkäiset elämänkehät ovat alituisesti läsnä. Siksi minäkin kuljetan kansallista entisyyttä itsessäni. Aika sanelee, ovatko olemiskumppanit ystäviä vai vihollisia. Hyvä sekä paha kertautuvat. Oppiiko ihminen siltikään yhtään mitään? Vai onko hän ainaisessa alussa, josta kehkeytyy seuraava loppu? Kenties runotutkielma ihmisyydestä kykenee vastaamaan eksistentiaalisuuskysymykseen:

Katso nyt

minua

katso tarkkaan.

Olen sama poika,

jonka kanssa

keräsit kastematoja

sateiselta asfaltilta.

Kuljimme järvenrantaa,

kalastajina, ystävinä, intiaaneina.

Jaoimme yhteisen teltan

ja jatkoimme vaellustamme.

Päihdyimme ilta-auringon kilosta

ja uuvuimme kaislan suhinaan.

Kuka rikkoi taian

ja kylvi väkivallan siemenen?

Tai oikeammin

muutti jo ammoin itseemme

saamamme menneisyyden nykyisyydeksi.

Aika toisti itseään;

ja tartuit isoisäsi aseeseen.

Olin sama vihollinen,

joka joskus kaatui tien oheen.

Kertasin lukemattomat kohtalot,

olin kollektiivinen kyynel,

läsnäoloistunut menneen tuska.

Siltikin olin sama minä:

lapsuudenystäväsi,

joka hengitti rytmissäsi.

Hautaa minut niin kuin menetitkin,

kirkkain silmin ja kasvokkain.

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: