Skip to content

Lopun alkua: paskateoria kattaa jo kirjallisuudenkin

Touko 29, 2010

Aleksis Salusjarvi:

Jokin aika sitten törmäsin brittikirjailijaan, joka ilmaisi kasvavan huolensa maansa kirjastolaitoksen tilaa kohtaan. Keskeinen ongelma on se, että kirjastot pyrkivät kasvattamaan lainauslukujaan menekkiteoksilla miettimättä enää lainkaan kirjastoa kokonaisuutena. Sen seurauksena klassikkojen määrä on vähentynyt naurettavan pieneksi dvd-hyllyjen ja talousproosan tieltä. Lyhyesti: kirjastoista on tulossa hyödyttömiä kirjallisen kulttuurin vaalimisen tehtävässään.

Tilanne on Suomessa hyvin samankaltainen. Huomasin tämän viimeksi etsiessäni Steinbeckin ja Flaubertin keskeisiä teoksia Helsingin kirjastoista. Poistomyynnissä on maailmankirjallisuuden ydinteoksia enenevässä määrin ja lainahyllyt pursuavat roskaa. Ilkka Remes ja Reijo Mäki ovat kulttuurisen alennustilamme etujoukkoa. Elämme aikaa, jona proosan taso on niin huono, että mitään sisällöllisiä vaatimuksia ei enää ole. Juoni määrää lauseen kanssa, jota meilläpäin on paljolti käytetty lakonisten b-luokan totuuksien viljelyyn.

Nuoren sukupolven valiot ovat Juha Itkosen tasoista höpöporukkaa, joka tuumii naistenlehtikolumneissaan syvällisiä muun muassa Aku Ankan dominoivasta asemasta sarjakuvaan taidemuotona (en keksinyt tätä esimerkkiä). Astetta vanhempi proosapolvi jollottaa kuoroäänessä nuoruusmuistojaan punk-piireistä ja ihailee saavuttamaansa suomalaisen sielunmaiseman yksinkertaista määritelmää: lopulta me ollaan kaikki samankaltaisia, tehdään työtä, puhutaan vähän huonosti rakkaudesta ja tunnetaan senkin edestä sisäistä myllerrystä.

Riittääkö tämä tosiaan? Aikana, jona koulutustaso ylittää aiemmat utopiatkin, on kulttuurin ydin taottu paskasta. Päivän suurin uutinen tällä planeetalla on meille ollut useasti se, että BB-talossa on pantu. Kulttuurikriittinen asenne ei yllä edes elitismiin. Se on käsite, jonne täältä pohjalta ei voi kuin haaveilla kurottavansa. Nykymerkityksessä elitismi on ylimielisyyttä ja halveksivaa asennetta, joka kuvastuu siinä, että kaiken voi tehdä yhtä hyvin huonosti, sillä kukaan ei paitsi piittaa myöskään tunne eroa hyvän ja huonon välillä.

Takaisin kirjastoon: Pidän kirjastolaitosta yhtenä länsimaisen kulttuurin ainoista vilpittömästi positiivisista saavutuksista. Se on mahdollistanut kaiken sellaisen tiedon säilymisen, joka on mekaanisen tradition ulkopuolella ja myös tieteen sellaisena kuin sen tunnemme. Kirjasto oli paikka, joissa näihin molempiin sai otteen. Nyt se on käymässä vaikeaksi. Fantasia-hyllyssä lepää Harry Potter ‑saaga kolmeen kertaan. Lauttasaaren kirjastossa sen tieltä on tiputettu esimerkiksi Solaris ja Stalker -nimiset vähäpätöisyydet.

Perstuntumani on, että Musta Pekka on jäänyt työelämässä olevien käteen. Mitä vahvempi integraatio tähän yhteiskuntaan sen enemmän pornoa ja paskaproosaa kuluu. Syrjäytyneet, jopa huumekierteessä olevat, ovat klassikkonsa tuntevaa porukkaa, joka pohtii maailmankatsomustaan Burroughsista ja Dostojevskista käsin. Tätä olen useasti hämmästellyt kuullessani vieruskavereiltani ensin sen, miten kaikki on mennyt päin helvettiä ja sitten tarkkoja havaintoja kirjoista, jotka ovat pitäneet heidät syvimpien monttujen yläpuolella.

Heillä ei tietysti ole ollut valinnanvaraa. He eivät milloinkaan ole saaneet etuoikeutta lukea mitään huvikseen tai ajankulukseen. He lukevat eloonjäämistarkoituksessa. Silloin Missä kuljimme kerran käy huonosta vessapaperista.

Kulttuurin rappiosta marmattaminen on tietysti perinteisen helppo keino jonkin abstraktin merkityksen kaipuun ilmaisuun. Esimerkiksi Arto Salmisen Paskateoriassa kuvastuu kulttuurin moraalinen alennustila ja näköalattomuus kirjoitustyyliä myöten. Näyttääkin siltä, että turtumus on voittanut, Salminen on oikeassa. Estetiikan nykyteoreetikot tuntuvat tulleen monessa suhteessa samaan lopputulokseen. Kulttuurimme kärsii ADHD:sta, kuten Pen Dalton kirjoittaa, tai olemme kadottaneet kauneuden kokemisen mahdollisuuden, sen tilalle on tullut ”nättiys” ja ”ihan kiva”, kuten Susan Sontag ja Wolfgang Welsch kirjoittavat.

Modernismin aikoina koettiin, että seisomme jättiläisten harteilla, että kulttuurin saavutukset ovat nostaneet meidät korkeuksiin – ja vaikka oma panoksemme sen kartuttamiseen olisikin vähäinen, olemme etuoikeutettuja saadessamme niin merkittävän perinnön. Matti Wuori näkee postmodernin ajan tässä suhteessa raadollisesti:

Post-modernin ydin on siinä, että elämme jo museossa. Kaikkialla ympärillämme lojuu raatoja, jotka ovat suistuneet elinvoiman ehtymisen ensi merkeistä kuvainkaatajan pilkkanuolien saaliiksi. Heidän jälkeensä ovat tulleet laajasiipiset haaskalinnut, ja viimein raatokuoriaisten ylivertainen armeija, jonka dekonstruktiivinen aherrus on kalunnut nuo ennen niin mahtavat pedot viimeistä luuta ja rankaa myöten puhtaiksi. (Kaikki on totta: kirjoituksia kahdelta vuosituhannelta, s. 12)

Oscar Wilden sanoin: Totisesti, meidän täytyy elää auringonlaskun aikaa, sillä miten muuten moiset mitättömyydet voisivat heittää niin pitkät varjot.

Advertisements
6 kommenttia leave one →
  1. Touko 29, 2010 15:07

    Hyvä kirjoitus.

  2. Jari permalink
    Touko 29, 2010 19:53

    Ajankohtainen pläjäys ja tottapa joka sana – mutta minkäs teet… taitaa olla ns. peli jo pelattu.

    ”Elämme kovia aikoja” *lainaa Aku Ankkaa*

    Jari I.

  3. Touko 30, 2010 14:40

    Siis haluatko sanoa, että vain tunnustetut klassikot tai yli sata vuotta vanhat teokset ansaitsevat ihmiskunnan huomion? Aku Ankka ja Harry Potter ovat monin verroin tärkeämpiä teoksia kuin Solaris koska niillä on noin miljoona kertaa enemmän lukijoita kuin Solariksella. Kumpi kirjailija on tuonut enemmän uusia lukijoita *kaikenlaisen* kirjallisuuden pariin; Rowlings vai Lem?

  4. aleksis salusjärvi permalink
    Touko 31, 2010 13:31

    Pohtimani kysymys koskee kirjastojen osalta ennemminkin traditiota ja kulttuurihistoriaa. On varmaankin ihan hienoa, että Rowling saa nuorison lukemaan, mutta ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että kirjastoissa hyväksytään ajatus kirjoista tuotteina, joilla on elinkaari.

    Uusi pääkaupunkiseudun kirjastolaitoksen päätös on se, että kadonneita klassikkoteoksia ei enää korvata uusilla. Jos siis käyt pöllimässä Saarikosken kulttiteokset runohyllystä, sinne ei ilmaannu korvaavia kappaleita. Kolot tilkitään sen sijaan nykyteoksilla, joilla on nostetta eli lainauspotentiaalia muutaman kuukauden verran. Ajan saatossa sitten kirjastojen hyllystöt notkuvat Riitta Uosukaisen Liehuvista liekinvarsista, joiden kirjallinen merkitys on meille kaikille häpeäksi.

    Ja joo, Aku Ankka on varmasti tärkeä instituutio. Sarjakuvataiteen palauttamien siihen vaan kertoo paitsi hämmästyttävästä naiiviudesta myös koko kyseisen kirjallisuuden lajin monimuotoisuuden täydellisestä ymmärtämättömyydestä.

  5. glau permalink
    kesäkuu 6, 2010 21:58

    Luulisi olevan se ja sama kuka kirjailija tuo eniten uusia ihmisiä lukuharrastuksen pariin. Ylipäänsä voisi luulla olevan aivan se ja sama kuinka paljon ihmiset lukevat. Voisi luulla että laajaa kiinnostusta lukemista kohtaan voi pitää merkittävänä asiana vasta sitten kun jotakin merkittävää luettavaa on saatavilla.

    Jo olemassa olevista klassikoista ja niiden merkityksestä kyllä voi kiistellä vaikka koko 2000-luvun, mutta voiko samoin tehdä Remesten kohdalla?

    Tuleeko lukemisesta pelkkää mekaanista sanojen silmillä ahmimista vai vieläkö jatkossakin voi löytää hyllyistä jotakin mikä herättäisi jotain ajatuksia? Ajatuksia joiden ei välttämättä tarvitsisi olla postmoderneja ja kyynisiä ja joiden ei tarvitsisi liittyä kulttuurimme tilaan.

    Tuskin kellään on mitään sitä vastaan että kirjastoista löytyy sellaisiakin teoksia jotka elitistinen kulttuurikapinoitsija jättää naureskellen hyllyyn. Mutta jos kirjastoista ei kohta todellakaan mitään muuta enää tahdo löytää, niin ainakin minua vähän pelottaa ja huvittaa ja vallan sekavaksi olon saa.

  6. Teppo Paulasto permalink
    kesäkuu 9, 2010 23:29

    Virkistävän häijy ja hyökkäävä kirjoitus. Kirjastothan eivät enää ole kirjastoja, vaan kansalaisten olohuoneita. Rahaa palaa mm. tietokoneisiin, joilla juniorit pelaavat ja pitävät mölyä, joka kuulemma on nykyaikaa. Aiemminhan kirjastoissa vallitsi hiljaisuus. Tämä ei ilmeisesti enää nykyisin ole mahdollista. Pitäisikö kansan olohuoneissa soittaa Lady Gagaa tai ganstaräppiä, jotta nuoriso viihtyisi paremmin tietokoneiden kimpussa?

    Samat ajatukset proosan tasosta vaivaavat minuakin. Bo Carpelan sanoi Haavikon tavoin, että tietokone on tehnyt pahaa kirjoittamiselle, koska tekstiä voi helposti ja loputtomiin muokata, sitä ei tarvitse koskaan tehdä valmiiksi. Näin syntyy Carpelanin mukaan ”läskiromaaneja”. Kokonaan vanhojen partojen ärinäksi en tätä lukisi, vaikka itse en välittäisi kaivaa kellarista mekaanista Olivettiani.

    Jos proosa on madaltanut lukijan olemattomiin, on lyriikalla päinvastainen ongelma. Itsetarkoituksellinen kokeilu on vallitsevana kriitikoiden hyväksymänä tyylilajina tekotaiteelliseen kikkailuun johtava tie. Ei toki aina, mutta ei jokainen voi olla avantgarden keihäänkärki.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: