Skip to content

Esittäjinä King Crimson ja Helsinki

Touko 12, 2010

Tuukka Hämäläinen

Musiikin kuuntelu on muuttunut. Parisataa vuotta sitten musiikki oli jotakin poikkeuksellista, jota koettiin esimerkiksi juhlissa tai konserteissa. Sittemmin tilanne on vähän muuttunut. Nykyään on hankala poistua asunnostaan kuulematta musiikkia jostakin tuutista. (Allekirjoittaneen tapauksessa se on kyllä hankalaa myös täällä asunnossa…)

Toinen olennainen muutos musiikin kokemisessa koskee aktiivisuutta. Ammoisina aikoina istuttiin alas ja rauhoituttiin kuulemaan musiikkiesitystä. Nykyään laitamme levyn tai soittolistan soimaan ja  ryhdymme oitis tekemään kymmentä asiaa yhtä aikaa ja ryntäilemään huoneesta toiseen. Jotkut kuuntelevat musiikkia kokatessaan, toiset lenkillä. Tätäkin kirjoittaessani kuuntelen musiikkia!

Olen rehellisesti musiikin suurkuluttaja. Levyhyllyni pitää sisällään tällä hetkellä  617 julkaisua. (Pidän kokoelmasta myös päivitettyä listaa mainiolla Rate Your Music -sivustolla: http://rateyourmusic.com/collection/WindSuitor/ ) Yritän tällä sanoa, että kunnioitan musiikkia suuresti. Pyrin kuuntelemaan uudet levyt rauhassa, mitään muuta tekemättä, sanoitukset käsillä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita ettenkö kuuntelisi musiikkia myös ns. on the go. Hiljattain olen vaihtanut nappikuulokkeet perinteisiin ulkoisiin kuulokkeisiin (Koss-merkkiset suhteellisen edulliset, mutta hyvä äänenlaatu). Nyt pääsemme viimeinkin aiheeseen: Ulkoiset kuulokkeet vuotavat aika paljon liikenteen ja ihmisten melua. Tuulta, tööttäyksiä ja lokkien kiljumista.

Ensialkuun olin harmissani: Enkö voi nyt kuunnella mitä tahansa hiljaista 70-luvun progepimputtelua keskellä Mannerheimintietä?

Eräänä päivänä  olin kävelemässä Ateneumin kulmilla, kun jotakin naksahti kohdalleen. Kuuntelin muistaakseni King Crimsonin Red -albumin (1974) hiljaisesti alkavaa instrumentaalia Providence. Kaupungin äänet tulvivat teoksen ylitse, enkä hetkeen kuullut mitään. Sitten musiikkia alkoi hiljaksiin kasvaa, peittäen yksitellen alleen raitiovaunun, ohikulkijan kännykkälöpötyksen, koiran haukkumisen… King Crimsonin atonaalinen äänimaailma vyöryi kaupungin ylitse kuin tulva, säästämättä ketään tai mitään.

Sittemmin olen oppinut leikittelemään tällä asialla. Lähden esimerkiksi kävelylle ja laitan soimaan yllä mainitun progejättiläisen esikoislevyn In the Court of the Crimson King (1969), suunnaten reittini siten, että neljännen raidan ambient-kohta The Dream / The Illusion osuu tarkoituksella puiston ja leikkikentän kohdalle. Lapset kirkuvat kilpaa lokkien kanssa, pyöräilijä jarruttaa, merenlahdelta suhisee tuuli, haavanlehdet aplodeeraavat kilpaa – ja kaikki yhdistyy musiikkiin.

Ilmiö saattaa häiritä  jotakuta, joka ajattelee musiikkiteosta kanonisoituna kokonaisuutena. Onhan se kieltämättä sitäkin, mutta toisaalta yhtyeitä mennään kuulemaan keikoillekin juuri siksi, että teokset muuttuvat, sekoittuvat ja hajoavat. Köyhän miehen uudelleensovitusta.

Kaiken musiikin kanssa tämä  miksaus ulkomaailman ääniin ei toki toimi ja toisaalta on paljonkin musiikkia, joka kyllä peittää alleen kiusallisimmankin katusoittajan. (Kokeile vaikka Radiopuhelimia!)

Joka tapauksessa on niin, ettemme musiikkia kuunnellessamme ole missään ärsyketyhjiössä. Kotonakin seinään tuijottaessa on silti se seinä, useimmilla ihmisillä on ajatuksiakin ja kissa joka ryhtyy yhtäkkiä ulvomaan eteisessä. Ärsykealttiutemme todistaa jo sekin, että muistamme usein hyvin elävästi ensimmäisen kerran, jolloin kuulimma tietyn kappaleen tai albumin. Omalta kohdaltani voisin kertoa hyvin vaiheikkaasti eräästä kävelylenkistä, jonka aikana kuuntelin ensikertaa Fishin albumin Raingods with Zippos (1999) tai millaisessa tilanteessa kuuntelin ensimmäistä kertaa CMX:n Talvikuninkaan (2007).

Tässä lopuksi listaan muutamia albumeja ja kappaleita, joita kannattaa kokeilla dekonstruoida ulkomaailman metelissä:

Yes, Close to the Edge (1972)

CMX, Kreetan härkä (albumilla Dinosaurus Stereophonicus, 2000)

Marillion, Brave (1994)

Rush, 2112 (nimikkokappale samannimiseltä albumilta, 1976)

The Mars Volta, Frances the Mute (2005)

King Crimson, Power to Believe (2003)

Advertisements
One Comment leave one →
  1. sarolehti permalink*
    Touko 13, 2010 12:22

    Tällainen menetelmä uudelleensovittamiseen ei ole ikinä tullut mieleenkään. Siis että taustaääniä ja musiikkia sekoitetaan tietoisesti, oman pään ulkopuolella. Tai vaikkei tietoisesti sekoiteta, niin kuitenkin tietoisesti havainnoiden. Hienointa menetelmässä on se, että käytetään sattumaa hyväksi, puoliksi sen omilla ehdoilla, puoliksi ohjaillen.
    King Crimsonin ”Red” on allekirjoittaneen lempilevyjä. Sain LP:n 80-luvulla eräältä kaveriltani, joka kysyi minulta, että otatsä tän vai heitänkö roskiin.
    (Mark)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: