Skip to content

Terveiset Mazzanosta: Äänimosaiikkia

huhtikuu 10, 2010

Hannimari Heino

Säästeltäväksi ei ääntä tähän maailmaan luotu. Ainakin se seikka tulee selväksi täällä italialaisessa Mazzanon kylässä, kun seuraa sen ääniä yhdenkin päivän ajan aina aamukuudesta puolille öin.

Enkä tarkoita nyt mitään amarcordlaista ruokahetkeä jossa, kuten muistatte, kaikki huutavat yhteen ääneen perheenpään karjuessa hyväksi lopuksi ”prima m´ammazzo e poi ammazzo voi” (ensin tapan itseni ja sitten teidät). Enkä liioin tämänpäiväistä ajankohtaisohjelmaa, jossa studiovieraiksi kutsuttujen naispoliitikkojen ja -lääkärien oli tarkoitus keskustella uudesta, kohua herättäneestä aborttipilleristä juontajan puhuessa itsepintaisesti haastateltaviensa päälle ja kunkin vieraan jatkaessa omaa, yhtä itsepintaista monologiaan.

Täällä etruskiaikaisessa Mazzanossa elämänmeno on kaikkea muuta kuin melskeistä, ja ehkä siksi äänet erottuvat niin selvästi ja puhtaina – kuin ensimmäistä kertaa. Luonnon ja ihmisen toisiinsa kietoutuvista äänistä punoutuu jatkumo, mosaiikki jossa himmeämmät ja kirkkaammat palaset vuorottelevat yhteisessä kuviossa päivästä päivään.

Ensin on kukko, joka hoitelee 2600 asukkaan kylän aamunavauksen jostain alempaa, vielä esihistoriallisissa usvissa uinuvasta laaksosta. Mutta tätäkin ennen ovat linnut, uneen asti kantautuva siritys ja liverrys, jotka päivänvalon myötä vain yltyvät. Kun päivän ensimmäinen ihminen sitten nousee, narahtaa ja kolahtaa. Avattujen ikkunaluukkujen lomasta alkaa kuulua puhetta; se on siinä melkein heti ja ojentuu kapeiden kujien ylitse naapurin ikkunalle tai alas kujalle. Kohta katukiveyksellä kaikuvat ensimmäiset askeleet.

Liittyessäni ennen pitkää noihin askeliin tulen aukiolle, jota reunustavat pieni kappeli, baari, kiinteistövälitys, hedelmäpuoti sekä minimarket, yhdistetty ruoka- ja tupakkakauppa. Pyykit heilahtelevat rupisia kiviseiniä vasten, joku nojailee parvekkeen kaiteeseen vielä aamutakkisillaan, mutta valmiina: käyttämään ääntään.

Esimerkiksi näin. Huutelet aukion yli toiselle, lennätät ilmoille nimen ja jonkin äännähdyksen siihen perään. Ja toinen takaisin. Eivätkä nuo ihmisen sisältä kumpuavat äänet ole pelkkää ääntä paikallaan pysyvässä kehossa. Jokainen ruumiinosa käyttää omaa äänioikeuttaan: etenkin kädet ja pää ovat taukoamattomassa liikkeessä. Minä tarkoitan tätä, tuliko selväksi? Ja minä tätä! Selväksi tuli.

Ikään kuin täällä muutaman kymmenen metrin levyisellä kaistaleella, vanhan Mazzanon keskuspiazzalla, avautuisi täyteen mittaansa yksi elollisen maailman perusprinsiippi, kommunikaation välttämättömyys ja vaade, joka menee suunnilleen niin, että kun yksi kutsuu, toinen vastaa. Ja ellei vastaa, käy kutsu uudelleen.

Nyt joku huutelee baarin oviaukosta aukion laidalla jolkottavalle koiralle, ja koira kääntyy katsomaan ja jolkottaa haukahdellen huutelijan luo. Ihminen ja eläin. Mies ja koira.

Molemmat aika tyytyväisen oloisia, onhan homma nyt hoidossa: oma itse merkattu osaksi yhteisöä ja tila otettu haltuun. Äänellä – ääneen.

Ja taustalla – tai etualalla, miten sen nyt ottaa – luonto puhuu kaiken aikaa rakentaen ihmisen kanssa yhteistä mosaiikkia. Ränsistymissä kurnuttavat pulut, kattojen yllä pyrähtelevät pääskyt sekä nuo kaikki muut tutut ja tuntemattomat äänet, jotka eivät malta olla vastaamatta – kun toinen kerran kutsuu!

Mainokset
No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: