Skip to content

Fantasia modernin elämän runoudesta

maaliskuu 8, 2010

Maaria Pääjärvi:

Modernin proosarunon klassikko, Charles Baudelaire, kirjoitti Pariisin ikävän saatesanoissa:

”Kukapa meistä ei olisi kunnianhimon päivinään uneksinut proosan ihmeestä: runollisesta, rytmittömänä ja riimittömänäkin musikaalisesta proosasta, joka olisi kyllin joustavaa ja kyllin kovaa mukautuakseen mielen lyyrisiin liikkeisiin, uneksunnan aaltoiluihin, tietoisuuden äkillisiin hyppäyksiin?” (La Spleen de Paris, 1869. suom. Väinö Kirstinä & Eila Kostamo).

Baudelairen aikana runous ja proosa eivät muistuttaneet toisiaan juurikaan, ja unelma niiden yhdistämisestä olisi saattanut jopa synnyttää ylivertaisen kirjallisen lajin: lyriikan tavoin suggestiivisen, assosiatiivisen ja melodisen proosamuodon, joka kuitenkin säilyttää proosan suoruuden ja hävyttömyyden. Baudelairesta tällainen laji olisi ollut omiaan suurkaupungin elämänmuodon kaunokirjalliseen heijasteluun. Ei hän väärässäkään ollut, proosaruno on osoittanut soveltuvansa urbaanin nykylyriikankin muodoksi.

Proosarunon puolustus voi mainita muutamia seikkoja: se rikkoo perinteistä lyyristä muotoa ja rakentaa omaansa – mitä on perinteinen lyyrinen muoto suomalaisessa nykyrunoudessa, eikö proosaruno itse jo ala olla sitä? Jos se olikin avantgardea 1800-luvulla, se ei ole sitä enää. No, ehkä jonkun Charles Bernsteinin käsissä. Proosarunon on väitetty etäännyttävän lukuhorisontin tekijästä. Olisi kiinnostavaa tietää, millä tavalla asemointiliikkeet vaikuttavat lukijan olettamuksiin tekijän läsnäolosta tekstissä. Proosamuotoisen tekstin julkaiseminen runona on suoraan lukutapaan vaikuttava ele: lyhyttäkään proosakatkelmaa ei (oletettavasti) lueta samalla antaumuksella kuin runoa, jonka jokainen sana saatetaan ottaa latautuneena. Onko proosaruno siis proosaa, joka hyödyntää runouden auraa? Entä proosa, entä runoproosa?

Nykyinen runousmaisema osoittaa Baudelairen ja muidenkin jakaman vision toteutuneen: runous on läpeensä proosaistunut. Sataviisikymmentä vuotta sitten proosarunon ja perinteisen lyyrisen runon ero oli selvä – voi vaikka verrata Baudelairen mitallisia sonetteja hänen proosarunoihinsa, jo vilkaisu näyttää eron. Vilkaisun taikaan ilmeisesti luotetaan edelleen. Asemointi erottaa runorunon proosarunosta, siitä huolimatta että runoruno ei useinkaan noudata mitään mittaa tai mitään rytmistä rakennetta sen enempää kuin puhekaan. Kun luen lyyriseen muotoon asemoitua runoa ääneen, huomaan usein lukevani suorasanaista tekstiä, jossa kielen rytmiikalle ei ole annettu juurikaan enempää sijaa kuin taitavasti kirjoitetussa proosassa. Metriikasta nyt puhumattakaan. Kuvallinen sisältö on proosarunossa ja runorunossa vastaava, Baudelairea mukaillen voisi puhua lyyrisistä liikkeistä ja tietoisuuden hyppäyksistä.

Tietysti jokainen runo on oma tekstinsä, muotoineen ja sisältöineen se luetaan yhtenä merkitsevänä kokonaisuutena. Jos jokainen runo, jokainen runoteos on oma tapauksensa, ja lyyrinen runokin vielä muistuttaa proosarunoa, onko erottelussa siinä tapauksessa mitään mieltä? Tavoittaakohan runous siltikään proosan mahdollisuuksia yksinkertaisesti tukeutumalla sen muotoon? Jossain kulkee se hailakka raja, jossa lyhytproosa muuttuu proosarunoksi tai päinvastoin, ja ehkä samalla lukuhorisontti muuttuu. Lyhytproosa ahmaistaan, proosaruno makustellaan.

Baudelairen visioma loistava tekstilaji, joko se on meillä?

Advertisements
2 kommenttia leave one →
  1. aleksis salusjärvi permalink
    maaliskuu 9, 2010 20:46

    ”Kun luen lyyriseen muotoon asemoitua runoa ääneen, huomaan usein lukevani suorasanaista tekstiä, jossa kielen rytmiikalle ei ole annettu juurikaan enempää sijaa kuin taitavasti kirjoitetussa proosassa.”

    Se on justiinsa näin. Yksi kysymyksenasettelusi laajempi kehys on rakenne: proosaa tehdään suhteessa rakenteeseen, runoutta taas tapauskohtaisemmin milloin mihinkin (suhteessa rakenteeseen kirjoitetusta runoudesta enemmän muuassa luutii-blogissa).

    Hakukonerunouden yksi merkittävä piirrehän on se, että proosamaisesta rakenteesta eristetään ilmaisuvoimainen lause/katkelma tarkasteltavaksi itsenäisenä kokonaisuutena. Mä myös luen näin joitain proosatekstejä, varsinkin asiatekstejä. Tuntuu että niiden esteettinen totuus lyhyissä katkelmissa on joskus suurempi kuin rakenteen luoma ajatuksellinen kokonaisuus.

    Proosassa usein pyritään luomaan systeemi, joka tuottaa lausetta, puhuntaa, parisataa sivua. Riippumatta siitä, millaisiin pätkiin se laitetaan, on tekstin sisäinen kerronta viittauksiltaan aina suhteessa kokonaisuuteen. Runous voi vain harvoin operoida samalla tavalla, vaikka se ääneen luettuna olisikin proosallista kerrontaa, sillä se on niin olennaisesti suuremmassa vaarassa ajautua jaaritteluun.

  2. maaliskuu 10, 2010 13:28

    Mulla kans vaihtelee proosan lukufokus todella paljon, ja tietysti se on semmonen tekstilaji, joka antaa ne vaihtelut anteeksi. Tulee keskittymisvaatimuksissa muuten inhimilliset rajat vastaan. Runouden oletuksiin taas kuuluu se, että sanat ja niiden välitkin on luettava tarkkaan.

    Mutta tästä olen eri mieltä: ”proosassa usein pyritään luomaan systeemi, joka tuottaa lausetta, puhuntaa, parisataa sivua. Riippumatta siitä, millaisiin pätkiin se laitetaan, on tekstin sisäinen kerronta viittauksiltaan aina suhteessa kokonaisuuteen. Runous voi vain harvoin operoida samalla tavalla”. Minusta nykyisenkaltaisessa runoKOKOELMA-ajattelussa pyritään juuri siihen, että kaikki tekstit kirjassa pönkittää samaa suuntaa (paitsi että pikkasen pitää rikkoa, koska runoudenhan pitää sisältää paradokseja ja sisäisiä riitaisuuksia sopivassa suhteessa), jolloin se kokonaisuus on kuitenkin pidettävä mielessä lukiessa. runous on sikälikin proosaistunut, harvoinhan enää pyritään tekemään lyhyempää sarjaa tai yksittäistä (pitkääkään) runoa, joka ns. seisoisi itsekseen. Tämä tuottaa tietysti löysiä yksittäisiä runoja, ja – auta armias kun se tuottaa löysiä ja ilmiselviä kirjoja.

    Tuosta sun ”proosasysteemistä” vielä: aloin ajatella tätä ylipäänsä tekstikoneena, tuotannon apparaattina. Että kirjoittajat pyrkis massaan, jossa määrän ja laadun tasapaino on kiinni kehitellystä välineestä… Onko tämä sitä professionaalisuutta?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: