Skip to content

Nykyisyyksien kintereillä

maaliskuu 5, 2010

Matti Itkonen:

Kaikuja entisyydestä

Verisen sisällissodan tai kansalaissodan jälkeen nuori sukupolvi julisti Matti Kurjensaaren suulla yhteistä olemismottoaan: ”Ei koskaan enää sotaa!” Se oli myös ensimmäinen ikäpolvi, joka ei ollut varttunut veljesveren tahriman teurastuspenkin vierellä. Koko aikakaudelle ja kollektiiviselle näkemykselle keskinäisestä ihmisveljeydestä antoi kasvot herkeämätön kulttuuritarkkailija Olavi Paavolainen. Hän oli avaamassa ikkunoita Eurooppaan Pariisissa ja kirjoitti sieltä sytyttäviä aikalaisanalyyseja tyylikkääseen Aitta-lehteen. Maineikas essee ”Nykyaikaa etsimässä” julkaistiin aviisin numerossa 7/1927 (s. 20 – 26). Siinä sonnustetaan sana-asuun vallalla oleva ja epookkia hallitseva ajan henki: ”Ja niin läksin matkalle etsimään nykyaikaa. Etsimään uutta maailmaa ja uutta ihmistä. Pakenin ’tuhatjärviä’ ja raikkaita havumetsiä ja aaltoilevia päivänkakkaraniittyjä löytääkseni bentsiinisäiliöitä, nostorana- ja savupiippuaarnioita ja asfalttimaanteitä. – – Pakenin vanhaa kauneutta ja runoutta löytääkseni uuden, jonka oma aikamme on luonut, joka on vain sille ominainen, joka päivä päivältä muuttuu yhä voitollisemmaksi ja hallitsevammaksi. Sillä onneton on se, joka ei ymmärrä omaa aikaansa eikä sitä rakasta! –.”

Ajatus sukupolven merkityksestä on tässä yhteydessä tähdellinen. Se on kiinnostanut myös espanjalaisfilosofi José Ortega y Gassetia. Hän on tutkaillut, mitä tarkoittavat nykyajan korkeus ja ajan tasalla oleminen. Kukin sukupolvi pitää omaa nykyisyyttään kaikkein parhaimpana milloinkaan toteutuneista läsnäoloista. Siltikään eri ikäpolvet eivät vaikuttaisi olevan kykeneviä hyödyntämään edeltäjiensä saavutuksia. Vaikka nykykotvan otaksutaan muotoilevan ajan korkeuden huipun tai moderniuden kohokohdan, on aikalaisymmärrys kuitenkin sangen usein ohuehko: jollakin tapaa juureton.

Kenties Yrjö Kokkokin oli perehtynyt Ortega y Gassetin pohdintoihin kirjoittaessaan ansiokasta matkateostaan Hyvän tahdon saaret, joka ilmestyi vuonna 1953. Siinä hän katselee kaukaa, Kanariansaarilta, synnyinmaataan ja sanailee koskettavasti (s. 317): ”Onko isänmaa siis aikakausi, johon ihminen on syntynyt, jossa hän on kasvanut ja joka kuolee hänen mukanaan? Ehkä isänmaa onkin vain se maaperä, jossa hän on syntynyt, kotiseutu, joka kaikkeuteen verrattuna ei ole suurempi kuin hauta, mihin ihminen kätketään, kun hän on kuollut. Mutta eikö isänmaa ole se kansa, joka puhuu hänen kieltään, kansa, jonka parissa hän on kokenut yhteiset ilot ja surut, yhteiset kohtalot. Mutta sukupolvethan poistuvat. Uudet sukupolvet eivät ajattele ja tunne samoin. Mielipiteet vaihtuvat samoin kuin olosuhteet. Kun oma sukupolvi kuolee, kuoleeko silloin oma kansakin?”

Otteita läsnäolosta

Onko osa aikalaissivistystä alituinen pyrkimys oman nykyhetken tuntemiseen? Kyse on kai silloin niin ikään minän päivittämisestä: itseyden temporaalisesta tuotteistamisesta. Eli seuraajien ja nuorempien ikäluokkien koetun arjen sisältöihin tutustuminen mahdollistaisi ilmeisesti kunkin nykyisyyden oikeanlaisen rakastamisen. Sen ajattelutavan mukaisesti luultavasti erimerkiksi opettajan olisi oltava selvillä oppilaidensa päivittäisyysmaailmojen konkreettisista elämyselementeistä. Silti vääjäämätön eksistentiaalinen välttämättömyys lienee kaikessa tylyydessäänkin paikkansapitävä: sama todellisuus esittäytyy eri sukupolville erilaisena todellisuutena. Kullakin ikäpolvella on erityinen, kielellinen eksistenssipartensa, joka synnyttää voimakkaan tunteen yhteisymmärryksestä sekä yhteenkuuluvuudesta. Se myös rakentaa olemismuurin muiden loitolla pitämiseksi. Toisaalta nyt saatettaisiin puhua olemassaoloon uurtuneesta kuilustakin, jota ei käy silloittaminen. Ulkopuolisuuden idea on ottanut katoamattoman maailmallisuusmuodon.

Millainen on sitten tämän aktuaalisen, vuoden 2010 nykyajan henki tai olemus? Opettaja on cool, leutoilee, jos hän ymmärtää lävistyksiä. Sen sijaan hän on auttamattoman passeé, eilispäivän ihminen, kurtistaessaan kulmiaan tuomitsevasti. Opettajan ammattisivistyksellinen ydinoivallus, ylisukupolvellinen touche, on hankkia itselleen omaa ominaislaatuaan ilmentävä tatuointi. Kukaties tähän minän tuotteistamisen ja tuotteistumisen valtakauteen kuuluu esteettinen kirurgiakin: vanheneminen on sairaus, josta plastiikkakirurgin veitsi pystyy parantamaan. Silloin ei dekoltee eikä sen edustavuus ole jäänyt huomiotta. Dekoltointi vain merkitsee avokaulaisen puvun tekemistä naiselle. Décolletage-sanalla taas tarkoitetaan pääntien uurtamista tai syvään uurrettua pääntietä. Decolletée puolestaan ilmaisee syvään uurtamista tai avokaulaisuutta. Onkohan tinkimätön sekä huoliteltu ihonhoito sekoittunut vaateteollisuuteen? Epäily lienee silti yhdentekevää, koska päivittyminen ja ajan tasalla pysytteleminen ovat ihmisyyden arvon mittaamisen avainsanoja. Kummeksunta ja kammoksunta ovat silkkaa sivistymättömyyttä.

Eettisyyden tiedostaminen liittyy syvämietteiseen aikalaisymmärrykseen. Pukeutuminen on yksi modernin ihmisen kehollisen omakuvan keskeisimmistä ilmentimistä. Vaatettautumisensa välityksellä ihminen osoittaa olemiskumppaneilleen valveutuneisuutensa. Vintage-asustus on päivän ehdoton tyylivalinta. Sijaitseehan se aivan haute couture -sonnustautumisen ytimessä. Onpa noita Pariisin johtavien muotitalojen luomuksia jossakin jopa kutsuttu klassikoiksi: uniikeiksi keräily- tai vuosikertayksilöiksi. Sanallakaan ei ole tarvinnut mainita kierrätystä, kirpputoreja tai käytettyjä vaatteita. Sehän on ollut tyystin tarpeetonta, koska trendikkyys on pääasia.

Eletyn ajan ja eletyn tilan ulottuvuuksiin sisältyvät ilmiselvästi eksistentiaaliset tässä- (hic) ja tuossa-asemat (illic). Samalla niin ikään läsnäolon käsite on saanut uudenlaisia merkityksiä: toinen ihminen voi tulla tykö välillisesti, medioituneesti. Teksti- ja sähköpostiviestit tuovat lähi-ihmisiä sekä tyyten tuntemattomia yksilöitä osaksi jokapäiväisyysvuota. Siksi esimerkiksi opettajankin on oltava perehtynyt mesetykseen, erilaisiin IRC-gallerioihin ja ties mihin kaikkeen muuhun verkkoaineistoon. Entäpä jos joku luonnehtii itseään irkkailijaksi – onko hän siinä tapauksessa vain poikkeuksellisen innostunut irlantilaisesta kulttuurista tai iirin kielestä? Onko Internet-kalastuksessa mahdollista käyttää verkon asemesta katiskaa? Tai peräti mertaa tai rysää? Vai olisiko uusmediatekstillinen sanasaalis silloin liian vaatimaton?

Sukupolvien olemuksiin yhdistyvät näköjään hyvin kiinteästi olemassaololliset tässä- ja tuossa-asemat. Ilman niitä nykyhetkien kintereillä pysytteleminen on mahdotonta. Ikäpolvet eivät kuitenkaan voi vaihtaa eksistentiaalisia asemiaan keskenään. Siitä syystä yhteisesti jaetun maailman molemminpuolinen ymmärtäminen saattaa aika ajoin olla ongelmallista. Ehkä niin täytyykin olla. Muuten Helvi Hämäläisen palkitun runokokoelman nimi Sukupolveni unta (1987) olisi jokseenkin käsittämätön. Kukin sukupolvi näkee oman nykyhetkensä unia, päivin ja öin. Siksi paheksuminen on asennoitumistavoista huonoin. Olemiskumppanit ansaitsevat parempaa. Ja hymy herättää vastahymyn.

Mainokset
One Comment leave one →
  1. maaliskuu 8, 2010 12:56

    Totta! Kukin sukupolvi näkee unia ja visioitaan omasta Shangri-La:staan. Ydinoivallukseni on ollut myös se, että ravintola- ja muotoalalla syväänuurtaminen on yli sukupolvien menevä ilmiö.

    V.A. Heikkinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: