Skip to content

Kirjojen nimeämisestä

maaliskuu 3, 2010

Tiina Raevaara:

Perjantaina ilmestyy kirja, nimittäin novellikokoelma En tunne sinua vierelläni. Se on toinen kaunokirjallinen teokseni, esikoisromaanini Eräänä päivänä tyhjä taivas ilmestyi syksyllä 2008.

Vaikka kukaan ei varmaan uskokaan, niin toisen kirjan nimeksi ei tarkoituksella otettu e:llä alkavaa neljän sanan kokonaisuutta. Mutta kai siinä on jotain hauskaakin, että kirjojen nimet muistuttavat tuolla tavalla toisiaan. Minua pitkät nimet miellyttävät, niissä on liikettä ja muutosta enemmän kuin lyhyissä.

Miten kirjat nimetään? Toisilla kirjailijoilla nimi saattaa olla mielessä ennen varsinaisen kirjoitustyön alkamistakaan, toisilla se juolahtaa mieleen kirjoittamisen lomassa, jotkut saavat teoksensa nimettyä vasta kun se on menossa painoon. Kustannustoimittajalla ja kustantamolla on myös omat mielipiteensä nimestä, ja niitä kannattaa kuunnella, sillä heille on kertynyt kokemusta siitä, millainen nimi toimii, ja toisaalta heillä saattaa olla kirjailijaa enemmän tietoa siitä, onko lähiaikoina ilmestynyt liian samaan tapaan nimettyjä kirjoja. Nimi kannattaa toki googlata, ettei nimeksi tule vahingossa esimerkiksi ”Rikos ja rangaistus” tai ”Raamattu”.

Käytännössä kirjojeni nimet keksittiin niin, että tein itse listan ehdotuksista, joita pohdittiin yhdessä kustannustoimittajan ja kustantajan kanssa, ja lopulliset päätökset syntyivät yksimielisesti.

Kirjojeni nimet ovat syntyneet hyvin loppuvaiheessa prosessia. Esikoisromaanini työnimi oli ”Keko”, novellikokoelmalla työnimeä ei ollutkaan, paitsi huonoina päivinä, jolloin se oli ”Läjä” tai ”Kasa”.

Lopullisen nimen keksiminen on molempien teosten kohdalla auttanut minua ratkaisevasti tekstin viimeistelyvaiheessa.

Kirjan nimi ei tietenkään saa olla liian paljastava, mutta parhaimmillaan se terävöittää koko tekstin, nostaa esiin sen kaikkein olennaisimman asian. Eräänä päivänä tyhjä taivas -kirjani lukeneet tietävät varmaankin, mihin kirjan kohtaan nimi viittaa, ja mielestäni juuri tämän kohdan nosto valokeilaan kiteyttää kirjan teeman ja näyttää tarinan siinä kehyksessä, jossa itse haluan sen esittää. Oikean nimen löytyminen oli helpotus: se auttoi minua kursimaan tarinan yhtenäiseksi, karsimaan ylimääräiset langanpäät ja vahvistamaan olennaisia.

Samoin En tunne sinua vierelläni -nimi syntyi, kun kaikki novellit oli jo kertaalleen kirjoitettu, mutta viimeisteltävää riitti. Nimi kertoo kaipauksesta, surusta, yksinäisyydestä, menetyksestä ja menettämisen pelosta, ja itselleni se tiivisti, mistä kokoelmassa on kysymys. En varmaankaan olisi saanut muutamaa novellia parsittua ehjäksi ilman tätä älynväläystä.  En tunne sinua vierelläni ei ole minkään yksittäisen novellin nimi, mutta lause voisi löytyä lähes jokaisesta novellista.

Nimen keksiminen on kirjan kirjoittamisen hauskimpia vaiheita. Toivottavasti myös novellikokoelman nimeltä En tunne sinua vierelläni lukeminen on hauskaa!

Advertisements
7 kommenttia leave one →
  1. sarolehti permalink*
    maaliskuu 3, 2010 11:34

    Upea kansi. Jotenkin pelottava, sanoo Mark.

  2. Veera permalink
    maaliskuu 3, 2010 13:40

    Komppaan Markia, aivan upea kansi. Onnea kirjasta!

    Olen ennenkin osallistunut keskusteluun siitä, kumpi on parempi kirjan nimi, lyhyt vai pitkä. No kirja tietysti ratkaisee, mutta jostain syystä minäkin olen aika ihastunut pitkiin nimiin, jossa on vaikkapa kokonainen lause. Jonkun mielestä ne lyhyet ja ytimekkäät, yksisanaiset nimet jäävät paremmin mieleen, mutta minulle taas ne pidemmät. Ne jotenkin vetää puoleensa koska ne ei päästä helpolla; ne haastaa painamaan itsensä mieleen.

  3. sarolehti permalink*
    maaliskuu 3, 2010 15:29

    Tuossa Tiinan kirjan kannessa jännite syntyy nimen ja kuvan kiehtovasta yhteisvaikutuksesta, molemmat ovat erikseen hyviä, mutta yhteistyö tuo vielä uuden ulottuvuuden. Mahtaakohan sisältö sitten tuottaa pettymyksen? – miettii Mark

  4. maaliskuu 4, 2010 08:17

    Kansi on graafikko Timo Ketolan käsialaa ja olen siihen todella tyytyväinen! Kannen kohdalla kävi hieman samoin kuin kirjan nimen kohdalla: se selvensi ajatuksiani kokoelmasta kokonaisuutensa. Jostain syystä mieleeni ei ollut juolahtanutkaan että kannen väri voisi olla tuollainen violetinsininen, mutta nyt se tuntuu ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta.

  5. maaliskuu 4, 2010 12:02

    Tuo on upea kansi, todella. Lisäksi, ainakin minun silmiini, se vaikuttaa sellaiselta johon tarttuu kirjakaupassa, lukeakseen takakannen. Se kai kannen jonkinlainen tehtävä onkin – tartuttaa lukija siihen ja sen jälkeen antaa, takakansitekstin ohella, tekstin hoitaa loput.
    Teos- kustantamolla on usein näyttäviä, laadukkaita kansia, olematta silti turhantärkeitä ja prameilevia. Ovat ymmärtäneet niiden estetiikan.

Trackbacks

  1. Ihmismielen hajottavat voimat ja kielen kuulautta « Viides rooli
  2. Vain nimi puuttuu « SÄRÖ

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: