Skip to content

Haltioista ja ihmisistä

maaliskuu 1, 2010

Teppo Paulasto:

Ollessani kymmenvuotias luin Tolkienia ja ihmettelin jo tuolloin Keski-Maan ylimyskansan  kehnoa lisääntymistahtia. Haltioille oli annettu lähtökohtaisesti ikuinen elämä, väkivaltaisen kuoleman mahdollisuutta lukuun ottamatta, mutta silti nuo kauniit ja rohkeat  saivat tehdyksi vain muutaman jälkeläisen loputtoman tai hyvin pitkän vaelluksensa aikana.

Vaivasiko haltioita viktoriaaninen sukupuolimoraali? Oliko heidän hedelmällisyytensä heikompi kuin lyhytikäisemmillä roduilla? Kasautuivatko ympäristömyrkyt  kuolemattomaan kehoon? Oliko haltioiden sukupuolivietti olematon, veikö jatkuva runonlaulun harjoittaminen heidän puhtinsa?  Kuinka yleistä mainitsematta jätetty homoseksuaalisuus oli?

Haltioita rasitti väsymys maailmaan, ihmisiä kateus ja kuolemanpelko. Fantasiakirjan näkemys tuntuu pitkän iän ja ihmisluonteen osalta jokseenkin realistiselta. Meidän maailmassamme käytetään paljon aikaa ja tutkimusresursseja kuoleman siirtämiseen mahdollisimman kauas, ja lopulta sen poistamiseen ihmisen elämästä. Tämä käy tiettävästi päinsä lähitulevaisuudessa, kun ihminen ja koneäly yhdistyvät uudeksi kuningaslajiksi.

Yritän nyt hetken kuvitella ikuisesti elävää Timo T.A. Mikkosta. Huh, ei.  Sitä paitsi mieleen nousee kysymys optimaalisesta iästä, johon uusihmisen ikääntyminen pysähtyisi. Selvää on, että liha ei saa  roikkua.  Michel Houellebecq ratkaisi ongelman romaanissaan Mahdollinen saari siten, että uusihminen kyllä tavallaan kuoli- nuorena ja kauniina- mutta syntyi kohta seuraavana klooniversiona jatkamaan samaa, varsin ikävystyttävän tuntuista eloaan. Vanhanaikainen rakkaus ja siihen joskus liittyvä seksin harjoittaminen oli kirjailijan visiossa loppunut kuten syöminenkin.

Näkymä ei houkuttele, silti lukuisat tiedemiehet tälläkin hetkellä pyrkivät kilvan kohti kuolematonta ihmistä, tilanteessa, jossa väestöräjähdys uhkaa nykykuolleisuudellakin muuttaa koko maailman asutuksi kaatopaikaksi. Vain haluista ja pyyteistä luopuminen voisi estää totaalisen tungoksen. Mutta pelkääkö intohimoista vapautunut ihminen kuolemaa? Ja mitä pirua tekisi ikuisella elämällä ilman  intohimoa?

Uudistuksessa olisi kirjailijalle kuitenkin puolensa: räjähdysmäisesti kasvaneen aivokapasiteetin lisäksi  plussaa se, että ei tarvitsisi kirjoittaa iänkaikkisesti rakkaudesta ja kuolemasta. Ei olisi traumoja,  patoutumia ja pakkomielteitä, ei depressiota. Vain puhdasta tasalaatuista kirjallisuutta, klassikoita klassikoiden perään.

Advertisements
One Comment leave one →
  1. Markku A. permalink
    maaliskuu 3, 2010 13:36

    Aika komeasti rakensit aasinsillan fantasiamaailmasta reaalimaailman polttavimpiin ongelmiin, väestöräjähdykseen jne. Tai eihän se mikään aasinsilta ole, samanlaisia teemoja on käsitelty uudemmassakin fantasia- ja tieteiskirjallisuudessa, esimerkiksi Michael Moorcockin Viimeisten aikojen valtiaat (Dancers at the End of Time) -trilogiassa, jota Toni Jerrman on Tähtivaeltaja-lehdessä kuvannut näin: ”– – viimeisten aikojen ihmisten harvalukuinen, mutta lähes kaikkivoipa joukkio rypee yhä keinotekoisessa ja ikävystyttävässä maailmassaan etsien viihdytystä erilaisista rooleista, peleistä ja leikeistä. – – Tulevaisuuden lopussa innostutaan uusista asioista yleensä vain hetkeksi, intohimo on kuin niityllä kirmaava perhonen, joka kuolee päivän päätteeksi. – – lähestyvä maailmanloppu on pelkkä ikävystyttävä uutinen.”

    Moorcock kirjoitti trilogiansa 1970-luvulla, mutta jotenkin kumman ajankohtaiselta edelleen kuulostaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: