Skip to content

Pelaamisen puolesta – Todellisuutta vastaan?

helmikuu 17, 2010

Tuukka Hämäläinen:

Kirjoittaja puolustaa pelaamista kynsin ja hampain, selvittäen ohimennen myös elämän tarkoituksen.

”No mutta tämähän on vain peli,” tokaisi muuan tuttavani kerran jos toisenkin. Jotenkin minua jo tuolloin häiritsi mokoma kommentti. Pelasimme tuolloin jotakin lautapeliä (Carcassonea?) ja toisen kerran RockBand-musiikkipeliä konsolilla. En voinut oikein käsittää mitä tarkoittaa, että jokin on vain peliä. Pitäisikö sen siis olla jollain tapaa alempiarvoista – ja suhteessa mihin?

Pelaamisen historia ulottuu varmasti kivikaudelta nykypäivää ja eräällä tapaa kulminoituu aika osuvasti digitaaliseen pelaamiseen, siis tietokone- ja konsolipeleihin. Jostain syystä suhtautuminen jälkimmäisiin on aivan viime aikoihin asti ollut jotenkin vähättelevää ja yliolkaista. Pikkupoikien jutut alkoivat kuitenkin kiinnostaa myös vanhempia ja kävi niinkin, että 80-luvun pikkupojat kasvoivat aikuisiksi. Suomalaisessa mediassa oikeastaan vain Helsingin Sanomien Jussi Ahlroth on suhtautunut kiitettävällä kunnioituksella peleihin ja pelaamiseen. Toki meillä on ollut pelkästään peleihin keskittyviä lehtiä jo vuodesta 1992, mutta ns. valtakunnallisissa medioissa pidetään pelaamista vieläkin lasten juttuna.

Olemme olennaisessa murroskohdassa: Varmasti kivikaudella jotkut innostuivat ”liiaksi” kivien heittelystä lampeen ja sitä paheksuttiin. Fyysisen kilpailun ympärille kehittyi kuitenkin instituutioita, malliesimerkkinä antiikin Kreikan Olympialaiset. Sama juttu jalkapallon kanssa ja silti aina välillä joku mukahauska älykkö tuulettaa, että: ”Mikä siinäkin on että aikuiset miehet juoksee kentällä jonkun pallon perässä?” Heh heh.

Digipelaamisen ympärille on, uskokaa tai älkää, kehittynyt jo instituutioita. Suosituimmissa peleissä järjestetään mestaruuskilpailuja ja erilaiset pelaajien keskinäiset verkostot muuttavat yksinäiset näpertäjät osaksi suurempaa kokonaisuutta. Pidän Xbox 360 -konsolin live-verkostoa ihanteellisena versiona tästä. Yksittäisissä peleissä tehdyille saavutuksille on jopa kehitetty yhteinen pisteytysjärjestelmä, ”Pelaajapisteet”, jotka ovat vähän kuin jalkapallon sarjataulukoita.

Miksi sitten kuitenkin kaikkiin peleihin voidaan yhä suhtautua yllä kuvattuun tapaan? Sehän on vain peliä? Ryhtykäämme analyyttisiksi ja tutkikaamme mistä tässä on kysymys…

Selvästi tavoitteena on osoittaa, että pelit ovat vain mielenkuvituksen ja uskon varaisia järjestelmiä. Ne eivät ole todellisia, per se. Kieltämättä, Carcassonne-pelissä saamani pisteet eivät vaikuta elämääni millään tapaa pelin jälkeen – mitä nyt saatan olla aika leuhkana seuraavat pari tuntia, jos peli meni hyvin.

Pelien katsotaan siis perustuvan jollain tapaa keinotekoiseen arvomaailmaan. Ahaa, tässäpä onkin ansa! Kertokaahan, arvoisat pelaamisen väheksyjät, minkälaisia muita arvomaailmoja onkaan olemassa? Hyvä ja paha lienevät noin moraalisessa mielessä melko suhteellisia, elleivät täysin subjektiivisia. Jos et tähän keksi esimerkkiä, palaa lukion filosofiankirjan pariin. Tai lue Jonathan Gloverin Ihmisyys (Like, 2006).

Uskonnot ovat myös suhteellisia, siitä ei kannata edes puhua. Entä esteettiset arvot? Vielähän siitä pääsemme yksimielisyyteen, että Mona Lisa on kaunis ja niin edelleen. Mutta mikä esteettinen arvo on Teemu Mäen installaatiolla, jossa tapetaan kissa ja runkataan sen päälle? Hyvä luoja, jättäkäämme tämä alue rauhaan!

Nyt meidän neropattimme vastaa jo, että onhan nyt olemassa jotain käytännöllisiä arvoja, niinkuin hengissä pysyminen ja ehkä lisääntyminen. No, jälkimmäisestä voisi maailman ylikansoituksen kohdalla olla myös erimieltä. Mutta entä hengissä pysyminen? Onko se todella absoluuttinen arvo?

Miksi pysyä hengissä? Miksi olla olemassa? (Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että kaikki pohdiskeluni palautuvat yleensä tähän kysymykseen.)

Eläminen, eksistoiminen sellaisenaan, ei voi mitenkään olla itseisarvo. Johan länsimaissa käyty eutanasiakeskustelu todistaa, että on olemassa elämisen arvoista elämää ja sitten on jotakin muuta. Jos kärsimystä on liikaa, eläminen ei kannata. Eli onko kärsimyksen opponentti, mielihyvä, elämän tarkoitus? Tähän pelivihaajamme päättely selvästi johtaa.

Mutta jo antiikissa hedonistit todistavat, ettei mielihyvä yksistään riitä. Jos mitään muuta kuin mielihyvää ei ole, ei kannata tehdä muuta kuin maata loppuelämänsä sängyssä runkkaamassa. Vaikka elämä jäisi lyhyeksi, on se silti tyydyttävämpää kuin kaikki se kamppailu, jonka joutuu nykyäänkin käymään pysyäkseen hengissä.

Joudumme toteamaan, että elossa pysyminenkin on uskomuskonstruktio, ellei peräti välinearvo jollekin muulle. Tässä kohtaa toivon lukijan jo viimeistään ymmärtävän mihin olen pyrkimässä.

Alleviivataan vielä: KAIKKI ARVOT OVAT USKOMUSRAKENNELMIA!

Mielesäni tämä on aivan selvää jokaiselle, joka vaivautuu asiaa miettimään. Eikä tarkoitukseni ole olla kyyninen: Elämän tarkoitus, se päämäärien summa johon pyrimme, koostuu valitsemiemme arvojen kautta.

Pelaaminen, olipa se sitten kivien heittelyä, jalkapalloa tai Bioshock 2:n monipeliä, on aivan yhtä järjellistä ja todellista kuin mikä tahansa muukin mitä valitsemme tehdä elämässä. Kenties vasta nyt saan artikuloitua tärkeimmän pointin: Uskomusjärjestelmät pysyvät kasassa vain niin kauan kuin uskomme niihin. Aivan samoin kuin elämässä on tolkkua vain niin kauan kuin uskomme johonkin mielekkyyteen, myös pelaamisessa on järkeä niin kauan kuin pidämme saavutuksiamme arvokkaina – jollakin tapaa. Tämä on kehäpäätelmä, siitä saa huomauttaa. Mutta ei vaikuttaisi olevan mitään vakaata maaperää, jolle arvokonstruktiomme voisivat rakentua – siksi on tyytyminen koherentteihin kokonaisuuksiin, vaikka ne olisivatkin kehämäisiä.

Joten ensi kerran kun mielesi tekee vähätellä pelaamista, sano samantien, että ”No mutta sehän on vain elämää!” ja ala siitä sitten selittää mitä tarkoitat. Uskommehan kaikki ihmisarvoonkin (toivottavasti!) ja vaikka vertaus saattaa vaikuttaa naurettavan jyrkältä, arvoja nämä kaikki ovat. Elämän tarkoitus saattanee olla koota itselleen mielekkäitä arvokokonaisuuksia ja toteuttaa niitä parhaansa mukaan. Mitä muuta järkeä tällä olemassaololla muka on?

Advertisements
5 kommenttia leave one →
  1. Kuiskaaja permalink
    helmikuu 17, 2010 23:17

    Eipä kai pelaamista tulisi vähätellä sen kummemmin kuin mitään muutakaan ihmisen puuhastelua, sillä koko olemassaolomme täällä on yhtä helvetinmoista teatteria. Usein vaan pistää miettimään, että onkohan tämän yhteisen näytelmämme pääroolien esittäjillä arvoja ollenkaan…

  2. sarolehti permalink*
    helmikuu 18, 2010 12:01

    Poliitikoilla vai jumalilla?
    (M.)

    • Kuiskaaja permalink
      helmikuu 18, 2010 14:29

      Saat ihan itse päätellä, kumpia tarkoitan, vai tarkoitanko molempia. Joka tapauksessa noiden pääroolien esittäjien tänne pallollemme rakentamat lavasteet (lue todellisuus) on sitä sorttia, että kaiken näköinen siitä pakoileminen (vaikka sitten pelaamalla) on lähes välttämätöntä, jos mielii pysyä järjissään.
      Säröllä on muuten meneillään varsin eläimellinen kausi: kun koirat ja kissat tulivat käsitellyiksi, mukaan lentelevät linnut.

  3. sarolehti permalink*
    helmikuu 18, 2010 12:10

    Mitä järkeä tällä olemassaololla on, niinpä. Muistaakseni Castanedan opetuksissa sanottiin, että ”Kotka” kerää tietoa todellisuudesta laittamalla ihmiset palloilemaan tälle planeetalle. (M.)

  4. tuukkahamalainen permalink
    helmikuu 18, 2010 22:59

    Kotkan kaupunki puolestaan asetettiin planeetalle imemään kaiken tiedon kuin mustaan aukkoon.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: