Skip to content

Miksi kirjoitan?

tammikuu 18, 2010

Moottorit-esikoisrunoteoksensa julkaissut Tuukka Hämäläinen pohtii kirjoittamista tekstissä, jota tulee lukea kuin runoa.

Tuukka Hämäläinen:

Kirjoittaminen on neroutta.

Julkaiseminen on hulluutta; se on tarvetta päteä, tarvetta tulla kuulluksi, tarvetta jakaa oma kokemusmaailmansa muiden kanssa, ikään kuin kukaan voisi toisen nahkoihin astua.

Kirjoittaminen on terapiaa.

Sisäinen lapsi paiskoo paperille menemään kaikki sisään kertyneen kuonan, ihmisinhon ja epävarmuuden. Sitten rationaalinen aikuinen rakentaa paskasta tornin, pehmentää kulmia ja viilaa reunoja. Kuinka ollakaan on mielenvirrasta muodostunut kokonaisuus, teos.

Kirjoittaminen on jäsentävää vähintään yhtä paljon kuin oksentamista. Se on hillitön legorakennelma, joka ei ehkä tule valmiiksi, mutta kaikkien linnojen ei tarvitsekaa valmistua. Riittää, että on tehty mitä on tehty.

Yritän sanoa jotakin esikoisrunoteoksen julkaisemisesta. Yritän sanoa jotakin sen kirjoittamisesta. Kirjoitin reilun sivun vain todetakseni, ettei tarinani avaudu kenellekään oman pääni ulkopuoliselle. Toimintani näyttäytyy naurettavana – ja mehän käytämme niin paljon aikaa välttääksemme naurunalaisuutta, häpeää, ylipäätään kaikkea huomiota. Tämä on ristiriidassa minkään julkaisemisen kanssa.

Määreitä ihminen sen sijaan haluaa. Itse voin nyt kutsua itseäni ”runoilijaksi”, niinkuin nämä viimeiset kuukaudet, joiden aikana olen kirjoittanut melko vähän, tekisivät minusta enemmän runoilijan kuin niitä edeltäneet vuodet. Moottorit on kirjoitettu kolmen vuoden aikana. Noin. Sinä aikana olen muuttunut ihmisenä yhtä paljon kuin kirjan säkeet. (Olisikohan julkaistussa kirjassa ehkä lauseen verran samaa tekstiä kuin ensimmäisessä versiossa?)

Edustamani kirjallisen liikkeen mukaisesti toimintaa voisi kutsua uusälyttömäksi. Jälkijättöistä tämä touhu kyllä on, kirjoittaa hoipertelevia säkeitä olemattomasta maailmasta, olemattomista henkilöistä. Niin kuin muka reaalinen olisi jollain tapaa parempaa. Etenkin nyt kun eskapismi on kovassa nousussa. Kaikki vuoden ensi-ilta leffatkin ovat fantasiaa tai scifiä. Joissakin tulee maailmanloppu, mutta hei, ainakin voi hetken olla kiitollinen omasta todellisuudestaan.

Olen vaihtelevasti kyyninen. Olen valitettavasti kyyninen. Kirjoitan tätä tekstiä sitä mukaa kuin sanat tulevat. Yhtä kaikki ne tulevat, yhtä vääjäämättömästi kuin maailmanloppu.

Pari vuotta sitten kesällä kiipesimme aamuyöllä Helsingin Lauttasaaren näkötorniin. Näimme muutaman pöllön ja avatun kondomin. Mutta horisontissa kaupungin valot olivat kauniit. Kaikki on etäältä kaunista. Sitten kun kävelee tuolla loskan ja huumeruiskujen seassa, ihmettelemässä kuka helvetti oikeasti kusee julkisille paikoille, ei se kovin kauniilta vaikuta. Osat tekevät kokonaisuuden, samoin kuin runot muodostavat teoksen. Moottoreissa kuvailemani maailma ei ole millään tapaa positiivinen, mutta yhtenäisenä näen siinä jotakin lohdullista.

Runous on tapana nähdä jotenkin henkilökohtaisempana kuin proosakirjallisuus. Näin siitä huolimatta, että monissa runoissa ei tapahdu mitään ja useat romaanit puolestaan muodostuvat kirjoittajiensa omista elämänkokemuksista. Oma teokseni ei ole henkilökohtainen, mutta sen edustamat arvot ovat. Sitä en uskalla luvata, että jokainen lukija pääsisi noihin arvioihin käsiksi. Mutta ei niissä ole mitään ihmeellistä. Moraalista ei saa nykyään puhua. Nietzsche, Hitler ja Tarantino tappoivat eettisen pohdiskelun.

Päätän tämän ajatusvyöryn Roland Barthesiin, jonka mukaan tekijä on tekstin tulkinnan kannalta kuollut. Miksi kukaan olisi kiinnostunut siitä, mitä minä ajattelen kirjastani. Lukekaa se kirja! Jos minun pitäisi nyt selitellä, en olisi tehnyt kovin hyvää työtä kirjoittaessani.

Advertisements
2 kommenttia leave one →
  1. tammikuu 21, 2010 23:50

    Mielenkiintoista kuulla kirjoittamistavasta, joka on aika erilainen kuin itselleni. Runoni lirittelen kuin pissin pyttyyn. Joskus sieltä nousee ruusun tuoksu, joskus rikin katku. Olet sanavalmis, kun ajatuksistasi virtailee nasevaa tekstiä. Pidin varsinkin tekstisi alun asenteesta. Julkaiseminen itsetehostusta, tekstin tuottaminen kuin maalauksen sutaisu, sattumanvaraisuuden kauneus ja itsen eheytyminen.

Trackbacks

  1. Uutta: Klassikkoarviot «

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: