Skip to content

Matti Mäkelän kritiikkiteesejä. Pieni luettelo teilauksista. Entä miksi kritiikki ei tapa?

lokakuu 20, 2009

Mark Mallon:

Särön tekstihautomon (2008–2009) loppuhuipennuksen viimeinen yleisöluennoitsija oli kirjailija-kriitikko Matti Mäkelä, joka Porvoon kansalaisopistossa viime lauantaina  luennoi ja keskustelutti yleisöä kirjallisuuskriitikon työstä. Mäkelä ei yrittänyt opettaa kritiikin kirjoittamista, vaan valmensi kirjailijaehdokkaita vastaanottamaan ja tulkitsemaan, tai oikeastaan sietämään kritiikkejä. Kritiikin sulattamista edesauttanee kriitikon toimintatavan tunteminen. Tässä tiivistetysti luennon sisältöä:

1.) Kritiikin olemus koostuu kaikessa yksinkertaisuudessaan seuraavista osiosta, mainitussa tai muussa järjestyksessä, tai vailla mitään järjestystä: a.) teoksen esittely b.) teoksen tulkinta c.) teoksen arvotus. Tulkinnan merkitys kasvaa silloin, kun teos edustaa jotain uutta ismiä.

2.) Arvottava kritiikki on väistämätön osa taiteen vastaanoton järjestelmää. Jos kritiikki muuttuu uutisoinniksi, kuten monissa päivälehdissä näyttää käyvän, arvotus ja samalla sisällön käsittely tippuu pois, eikä tällöin kyse enää ole kritiikistä. Mäkelän mukaan hänen nykyinen työnantajansa Helsingin Sanomat antaa vielä hyvin tilaa arvottaville kritiikeille, toisin kuin hänen entinen työnantajansa Aamulehti, joka alkoi keskittyä kirjaesittelyissä lähinnä uutiskärkien etsimiseen.

3.) Teilaavan kritiikin osuus on viime vuosina vähentynyt, ja tämä johtuu mm. seuraavista seikoista: a) kritiikkien palstatilan vähennyttyä kriitikosta ei tunnu enää mielekkäältä käyttää palstatilaa negatiivisten virtausten purkamiselle, b) kiukun jalostaminen kritiikiksi ei ole enää [kriitikon? — tähän kohtaan tarvitaan täsmennystä!] uran edellytys, päinvastoin kuin aikaisemmin ja c) kun kyse on isosta lehdestä, arvioitavien teosten listan tekee lehden kulttuuritoimitus, ja kriitikot valitsevat näistä kirjoista nimenomaan ne, jotka heitä kiinnostavat.

4.) Ilkeää kritiikkiä syntyy todennäköisemmin silloin, kun kriitiikko odottaa kirjailijilta hyvää teosta, mutta odotukset eivät täyty.

5.) Kriitikon vaikeneminen on todennäköisempää ja kirjailijalle masentavampaa kuin teilatuksi tuleminen. Päivälehdissä huomioidaan noin 20 % julkaistuista nimikkeistä [eipä tullut mieleen kysyä, tarkoittaako tämä 20% kaikkien lehtien julkaisemia kritiikkejä yhteensä].

6.) Kriitikon työ on jatkuvaa erehtymistä ja väärässä olemista, muuta mahdollisuutta ei ole. Kriitikon tärkeimpiä ominaisuuksia on kyky sietää omia virheitään.

Sitten pari ajatusta teilaamisesta. Jukka Petäjä niputti Helsingin Sanomien kritiikissään (19.10.2009) viisi esikoisrunoteosta (Kristian Blomberg: Puhekuplia. Tuukka Terho: Huulilla, nolo tuuli. V.S.Luoma-aho: Ruumiita. Teemu Helle: sorta vala. Timo Harju: Kastelimme heitä runsaasti kahvilla), ja mätki nippua kuin steroidien kyllästämä, nyrkkeilyharrastuksena hylkäämä portsari. Hesarin omilla sivuilla sekä yhdessä jos toisessakin blogissa ja facebookissa poke sai, ja saa edelleen, maistaa asiakkaiden monoa.

Antaas vaan katsoa, mitä ravintolapäällikkö tähän sanoo, ja vaikuttaako portsarin ja asiakaskunnan nujakointi kokin sydämen kulkuun.

Petäjän kritiikin kaltaista teilausta en muista viime vuosina lukeneeni lehtien sivuilta kovinkaan monta kertaa. Pahimmat, ja nyt minun on ehdottomasti tähdennettävä muistini subjektiivisuutta ja haurautta, siis muistaakseni pahimmat teilaukset olen saanut viime vuosina lukea Helsingin Sanomista, jossa kai pariinkiin kertaan ilkeästi kutiteltiin Arno Kotron runotuotantoa, ja kerran Tuli&Savusta, jossa mätkien kidutettiin taiteilija Teemu Mäen runokirjaa Kuolevainen varmaan ainakin kahdenkymmentuhannen lyönnin voimin, välilyönnit vielä erikseen. Viriileinä miehinä Kotro ja Mäki olivat astuneet väärään diskoon, silloin kun muitten mielestä olisi pitänyt jo mennä nukkumaan tai minne tahansa muualle, vaikka naisiin. Ja siitäs saivat.

Nyt olen kirjoittanut tarpeeksi muista kuin itsestäni, joten mennääs asiaan. Minun tekeleitäni ja taidettakin on teilattu aika montaa kertaa, enkä voi välttää kiusausta paljastaa näitä tapauksia.

Debytointini amatöörirunoilijana tapahtui Savonlinnassa 1980-luvun lopussa, kun pidin Galleria Puikkarissa runonäyttelyä. Kirjoittamani, kehystämäni ja ripustamani runot keräsivät vieraskirjaan seuraavanlaisia huomioita: ”Jee, runot on ihan jees”. ”Ei huonompia”. ”Kivat runot, joo”. Paljon muita kommentteja ei sitten avajaispäivän jälkeen tullutkaan, paitsi näyttelyn sulkemispäivänä, jolloin joku paikallinen tyttö, johon olin ehkä vähän ihastunut, kirjoitti vieraskirjaan kommentin:

”Tylsää. Kertakaikkiaan tylsää. Sanoisinpa, että teennäistä, mutta kun en kehtaa, hehheh.”

Kymmenisen vuotta myöhemmin lähetin mielestäni täydellisen runokokoelman WSOY:lle. Eräänä päivänä kustantamolta tuli Eila Kostamon kirjoittama kirje, joka alkoi näin:

”Teknisesti taitavaa, mutta tekniikalla ei voi peittää substanssin puutetta.”

Kokoelmaa ei julkaistu, mutta sen sijaan sama kustantamo julkaisi puoli sukupolvea myöhemmin käsikirjoittamani, taidemaalari Petri Hytösen kuvittaman sarjakuvakirjan Fillarijuttu, jonka teilaukseen voi tutustua esimerkiksi Kvaakissa.  Yritin selitellä itselleni Kvaakin tuomiota yhdellä jos toisellakin tavalla, mutta kun selittely alkoi väsyttää, ryhdyin kehittelemään uutta sarjakuvakässäriä, ja jatkoin runojen kirjoittamista, luultavasti entistäkin keskittyneemmin.

1990-luvulla tapanani oli ottaa runoprinttejä mukaan kapakoihin, joissa pyysin saada palautetta ihmisiltä, joiden luulin tai ainakin toivoin käsittävän hengentuotteitani. Saamistani kritiikeistä haluan luetella nämä:

”Paskaa, paskaa, tuo ei ole edes tekotaiteellista. Sinussa ei ole muuta hyvää kuin vitun hyvännäköinen siskosi.”

(Porvoolainen entinen paikallislehden toimittaja ja kirjailija).

”Teatterisi on kuollut. Siinä on liikaa värejä.”

(Porvoolainen ev.lut. pappi)

Teeskentelemättömimmän palautteen sain 1990-luvun lopussa Nevada-yökerhossa, jossa luetutin surrealistishenkistä ihmissuhderunoa Suomalaisen kirjakaupan paikallispäälliköllä. Päällikkö, nainen, luki runon alusta loppuun, puoliääneen, sitten katse jäi tuijottamaan paperia. Yks kaks hänen silmänsä muljahtivat ylösalaisin, ja samalla hän ryöpsäytti oksennusta tuoppiinsa ja pöydälle, mutta runon ehdin pelastaa. Tämän eritellympää palautetta hän ei ehtinyt minulle antaa, sillä portsari tuli ja nosti naisen pois pöydän äärestä ja raahasi hänet vessaan.

Tuskallisimman kritiikin sain 2000-luvun alussa eräältä Porvoossa vierailleelta kirjallisuustutkijalta, jonka seurueeseen päädyin kantakapakassani. Tutkija luennoi kavereilleen siitä, mikä tai mitä on hyvä runous, tai jotain sinne päin. Kapakan sulkeuduttua kävelin seurueen mukana läheiseen kerrostalohuoneistoon jatkoille. Pariin tuntiin en ollut lausunut sanaakaan. Tutkijan luento ei ottanut tauotakseen, ja sitä kesti aamutunneille. Kukaan muu meisporukasta (naisia ei ollut) ei juurikaan virkannut mitään. Olin juuri edellisellä viikolla kirjoittanut mielestäni vahvan proosarunon, ja koska halusin tutkijan luoman olotilan oheen viimein luoda toistakin olotilaa runoaiheiseen istuntoomme, luin kirjoitukseni ääneen. Tutkija ei malttanut kuunnella kolmeminuuttista runoa loppuun, vaan veti miekkansa esiin. Viillot olivat syviä, enkä muista mitä ne tarkoittivat. Lähdin kotia ja koetin miettiä, mitä muita tajuntoja runouteen voisi löytää kuin äskeisessä tilaisuudessa kuulemani. Mietin ja mietin, mietin pääni puhki.

Löytyihän niitä, varsinkin kirjoittamalla.

Sairasta hommaa, tämä kritiikin ja luomisen olemuksen tonkiminen, enpä voi muuta sanoa, paitsi vielä sen, että kielteiset kritiikit ovat sorvanneet päänuppiani kivuliaammin kuin positiiviset ovat tehneet. Teräs puuta vasten saa säleet sinkoamaan. Hyvältähän tuo tuntuu, jälkikäteen ajatellen.

Yksikään vittuilu, yksikään nyrkinheilahdus saati yrjönilmestys tai teräksen viilto ei ole minua kuollettavasti loukannut, päinvastoin. Kriitikot, te teette hyvää työtä.

Mainokset
4 kommenttia leave one →
  1. Lukija permalink
    lokakuu 21, 2009 16:18

    Olisinpa halunnut olla paikalla pommittamassa Mäkelää kysymyksilläni, sillä kirjallisuuskriitikon, kuten taidekriitikon yleensäkin, työ on ollut minulle aina täydellinen mysteeri. Mäkelän luennosta laaditussa tiivistelmässä kerrotaan kritiikin olemuksen koostuvan teoksen esittelystä, tulkinnasta ja arvottamisesta. Okay, ehkä noista ensimmäisen voi itse kukin pyrkiä laatimaan mahdollisimman objektiivisesti, mutta tulkinta ja arvottaminen ovat aina kirjallisuuskriitikon oma subjektiivinen näkemys asiasta. Tästä herääkin jo ensimmäiset mieleeni juolahtaneet kysymykset: Millä perusteella kriitikko kuvittelee omaavansa kyvyn tulkita teosta ”oikein” tai miksi hän olettaa pystyvänsä asettamaan sen sille kuuluvan ―mikä se sitten lieneekin― arvoonsa? Monet kriitikoista ovat kyllä varsin oppineita ja lukeneita miehiä tai naisia ja ovatpa heistä monet itsekin kirjailijoita, mutta riittääkö se aina taitelijan luovuuden ymmärtämiseen? Ja voiko taidetta ylipäänsäkään arvottaa? Kuka omaa auktoriteetin julistaa mikä on ”huonoa” ja mikä on ”hyvää”? Entä saako korkeasti oppinutta kriitikkoa kritisoida? Usein näyttäisi siltä, että itseään intellektuelliksi kutsuva lukijakunta toistaa kriitikon sanoja kuin papukaija, vaikka salaa mielessään joku saattaa pitää kriitikon teilaamaa teosta jopa erinomaisena. Entä auttaako jo tyrmäävistä kritiikeistä vakavaan depressioon ajautunutta kirjoittajaa, vaikka kriitikko myöntäisikin myöhemmin olleensa väärässä? Kirjallisuuden historiastahan löytyy lukuisia herkkiä taiteilijaluonteita (siis sellaisia, joita vittuilu loukkasi), jotka löivät hanskat naulaan ja lakkasivat luomasta, tai pahimmassa tapauksessa jopa olemasta, saatuaan osakseen ajan myötä täysin epäpäteväksi osoittautunutta murskaavaa kritiikkiä.
    En kuitenkaan rohkene lähteä väittämään, että kriitikot olisivat täysin turhaa porukkaa, sillä kaipa heilläkin on oma tehtävänsä kirjallisuuden kentällä. Mutta ennen kuin täysin oivallan mikä tuo tehtävä on, kieltäydyn lukemasta heidän sanomisiaan kuin jumalan sanaa.

  2. sarolehti permalink*
    lokakuu 21, 2009 18:58

    Mitään objektiivista totuuttahan ei ole – ja vaikka olisikin, se pitäisi esittää kovin monisäikeisesti ollakseen vakuuttava, että menisi väkisinkin mystiikan puolelle – mutta tarkoittaako tämä sitä, että tulkintoja ja laatuarvioita ei enää saisi lainkaan esittää? Itse esitän hiukan provosoivan väitteen: kriitikon pitää arviossaan nimenomaan pyrkiä etsimään objektiivinen totuus. Eihän kukaan sumussa edes löydä kirjoja. Totuuden vakuudeksi käyköön hyvät perustelut. Eikä tuntemuksistakaan puhuminen ole kiellettyä. (Mark Mallon)

    • Lukija permalink
      lokakuu 22, 2009 00:00

      Saahan HYVIN PERUSTELTUJA tulkintoja ja arvioita esittää, mutta niiden tulisi olla todella niitä, siis hyvin perusteltuja. Näin ei kuitenkaan aina käytännössä ole, vaan kriitikko olettaa pelkän asemansa jo olevan riittävä tae hänen kritiikkinsä perusteeksi. Kuten totesit, universaalista totuutta ei noin yleensäkään ole olemassa ja vielä vaikeampaa sitä on löytää taiteen saralla. Ja tuntemuksistaan puhuminen on tietysti sallittua, mutta silloin tulisi aina korostaa, että kysymyksessä ovat nimenomaan henkilökohtaiset tuntemukset. Silloin jää näet ovi avoimeksi muunkinlaisille tuntemuksille.
      Mitä taas tulee kirjojen ”löytämiseen sumussa” toteaisin, että ainakin itse luotan myös lukijoiden omaan arvostelukykyyn. Emme siis välttämättä tarvitse jota kuta julistamaan teoksen olevan loistavan tai vastaavasti täyttä puppua. Tästä tulikin taas mieleeni uusi kysymys: ajattelenkohan ilkeästi, kun joskus tulee mieleen, että kustantamot ja kriitikot ovat tehneet diilin myyntilukuja silmällä pitäen… Näin ei varmaankaan ole, se olisi jo liian rumaa ;).
      Olisi kyllä hienoa päästä joskus jututtamaan jotakuta kriitikkoa noin face to face, ehkäpä nuo ammattikunnan koukerot avautuisivat silloin meikäläisellekin.
      Muuten, korostettakoon lopuksi, etten itse ole ankarasta kritiikistä katkeroitunut yksilö (itse asiassa en edes kirjoita muuta kuin näitä kommentteja) eikä tarkoituksenani missään nimessä ollut teilata koko kriitikkokuntaa.

  3. sarolehti permalink*
    lokakuu 22, 2009 01:57

    Puutun tässä nyt vain yhteen yksityiskohtaan: luulenpa, että moni tyyppi on laittanut kriitikolle tekstarin juuri tässä muodossa: ”Kiitos kehuista! Ettei vain tulisi lisää väärinkäsityksiä, olisi kiva tavata ihan face to face:)”
    (M.M.)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: