Skip to content

Pieni pohdinta kritiikin moraalista

heinäkuu 12, 2008

Sanomalehtien ja ylipäätänsä painetun median kritiikkiosastoilla on perusteltuna käytäntönä kohdella kaunokirjallisuuden esikoisteoksia varsin hellin käsin. Särö sai viime keväänä käsiinsä esikoisrunoteoksen, joka päätyi Ilkeä Guru Kopeloin hampaisiin. Kopeloi kirjoitti kritiikin, jota ainakaan minä en haluaisi saada teoksestani. Kritiikki on negatiivinen, mutta niin yliampuvasti, että siitä kalskahtaa kriitikon itseironia.

Silti olen päätoimittajana moraalisessa ristiriidassa: kirja on esimerkki teoksesta, joka on kiireellä puskettu maailmalle, eikä sillä ehkä edes ole ollut ammattimaista kustannustoimittajaa. Julkaiseminen tuskin tuottaa suurta iloa muille kuin kustantajalle, joka on ostattanut kirjaa kirjoittajalleen parin tuhannen euron arvosta. Summa ei ole aivan hatusta vedetty, koska Guru tiedusteli kustantajalta vastaavan tuotteen keskimääräisiä hintoja.

Keskeneräisten teosten julkaiseminen kääntyy kirjoittajaa vastaan, se on varmaa. Kopeloin kirjoitus on juuri taitossa, joten kyllä se Särön kautta sinne maailmalle ampaisee. Paha palaute kirpaisee hetken, mutta pidemmän päälle siitä on enemmän hyötyä kuin haittaa. Myönnän, että asiallinen kritiikki voisi olla hyödyllisempi, mutta koska Säröllä ei ole oikeaa kritiikkiosastoa, teos olisi ainakin Särössä jäänyt kokonaan huomiotta. Joten ehkä Kopeloi on sittenkin hyvällä asialla.

Mark

Mainokset
3 kommenttia leave one →
  1. heinäkuu 18, 2008 08:50

    ”Kriitikko on väärällä asialla, jos esittelee omaa maailmaansa, kun kyse on juuri julkaistusta uudesta kirjasta”, kirjoittaa vaasalainen Ripsa. Hänen blogistaan löytyy muitakin kiinnostavia ajatuksia kritiikistä, kannattaa lukea —> http://ripsaluoma.blogspot.com/2008/07/kritiikin-kuolema.html

  2. sarolehti permalink*
    heinäkuu 18, 2008 21:08

    Iltaa,

    en ole vielä lukenut ”Eijan” linkkaamaa sivua, enkä edes tunne kyseistä Ripsaa, mutta allekirjoitan hänen edellä esitetyn ajatuksensa – tosin sillä varauksella, että kriitikolle oman maailman esiintuominen ei koskaan ole kokonaan vältettävissä. Juuri siksi hänen ltulee kiinnittää erityistä huomiota siihen, että teos pysyy keskipisteessä. Näppäryyden todistelun ja tiedoilla brassailun vaara vaanii jatkuvasti oven takana. Sanon tämän erityisesti kokemuksesta itsestäni kriitikkona, mutta kyllä pari muutakin kritiikin kirjoittajaa on tähän itsekeskeisyyteen langennut, siitä olen melko varma.

    Järkevinä hetkinäni olen ajatellut, että kriitikon tärkeimpiä tehtäviä on työskennellä tuote-esittelijänä, siis tuoda teos kansalaisten tietoisuuteen. Tässä kuluttajaystävällisessä ajatusmallissa kriitikko tuo teoksesta esiin sellaiset piirteet, joista kuluttaja voi päätellä, onko teos hänen vai jonkun toisen heinää.

    Vähemmän järkevinä hetkinä olen tuuminut, että kriitikon tärkeimpiä tehtäviä on toimia sateliittianteninna ja singota kansan syvät, taideteoksesta kumpuavat tuntemukset taiteilijan vastaanotettaviksi. Tässä tuotekehittelijämallissa kriitikko ajattelee taiteilijan ja tämän uran parasta.

    Taisi mennä pahasti metsään. Kriitikko haluaa vain leikkiä aivojumalaa fiksuna pitämänsä yleisönsä silmissä. Aivojumala on sellainen tyyppi, jolla ei ole sydäntä ja sielukin on pikkuinen. Vaikka hän ei oikein tunne omien aivojensa toimintamekanismia, hän jumaloi niitä. Kriitikon suuvärkin viekkaudesta riippuu, saako hän kansan hurmoksiin.

    Paitsi että kriitikko on pääsääntöisesti itsekeskeinen idiootti, siis tyhmä, hän on tarkemmin katsottuna myös varsin säälittävä olento. Tiedän parikin tapausta, jossa kirjailija on halveksinut ja pilkannut kriitikkoa, joka on ylistänyt hänen teostaan. Miksi kriitikko on ylistänyt teosta? Ei siksi, että hän haluisi jakaa lukuiloa kansalaisille, eikä myöskään vilpittömäst tarpeesta rohkaista kirjailijaa, ei, vaan miellyttääkseen kirjailijaa, jolla luonnollisestikin on kriitikkoa korkeampi sosiaalinen status. Joten hänen sietääkin tulla nöyryytetyksi. Koska kriitikko on aina vain ja iankaikkisesti epäonnistunut taiteilija, hänelle pitää osoittaa paikkansa, joka mieluiten sijaitsee jossain lukitun kaapin perällä.
    Kun ruumis alkaa mädäntyä, avataan ovi ja jatketaan runojen ja proosan kirjoittamista mitä inspiroivimmassa odöörissä.

    Agentti M.

  3. heinäkuu 19, 2008 19:30

    Mutta kun te kerran väkisin vaaditte tätä mielipidettä, niin toki minä sen lausun: pidän kriitikoita tärkeänä ammattiryhmänä, jonka selustassa vieläpä lymyilee hienoinen marttyyrihenki. Kuinka muutenkaan he tekisivät alipalkattua työtä, jota suuri yleisö ignoroi (tai kuvittelee ignoroivansa) ja taiteilijat potkivat päähän? Väitän, että maailma olisi piirun verran ahdistavampi paikka ilman kriitikoita. Ja asia erikseen on, että heillä on oikeasti vaikutusta siihen, mitä luemme ja mitä katsomme, ja vieläpä he vaikuttavat siihen, miten me teoksiin suhtaudumme, halusimme tai emme. Mitä enemmän vastustamme kritiikin vaikutusta, sitä vahvemmin se meihin vaikuttaa. Jos olette eri mieltä, kommentoikaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: