Skip to content

Blogitajunta käyttöön

Touko 7, 2008

Niin kutsuttu päätoimittajan blogini on jäänyt hunningolle jo ties kuinka moneksi viikoksi, ja minun osaltani näköjään myös tämä blogi. Mitäpä tässä muuta selittelemään kuin että elämäni on viime aikoina ollut niin tapahtumaintäyteistä, että aikaa pysähtymiselle ei ole ollut: minun mielestäni tällainen päiväkirjatyyppinen kirjoittaminen on nimenomaan pysähtymistä, ja pysähtyminen vaatii enemmän voimaa kuin liikkeellä pysyminen.

Mutta olen kaivannut lukijoita, ja kaipaaminen on totisesti laimea ilmaisu: siitä lähtien, kun tiesin mahdollisuudesta kirjoittaa ajatukseni julki, ajatteluni on muuttunut julkiseksi. Epämääräisetkin ajatukseni ovat välittömästi jonkun epämääräisen satapäisen joukon testattavina, ja tuomio lankeaa parissa sekunnissa. Viikkokausia olen vaeltanut Ruoveden soilla ja Helsingin hämärillä kujilla ajatellen asioita, jotka jonkun kieroutuneen mekanismin kautta ovat välittömästi siirtyneet koko kansan epäilevien silmien syyniin.

Mitä sanallisemmiksi ajatukseni muuttuvat, sitä julkisemmiksi ne muuttuvat, ja sitä pelottavampaa on niiden kirjaaminen koneeseen. Olkoon tämä nyt siis eräänlainen prologi blogimaailmaani.

Sitten asiaan. Asun Porvoossa ja teen siellä ainoastaan töitä. Naapurikaupunki Helsinki on ei-mikään-paikka, jossa kykenen olemaan ajattelematta mitään. Kävelen, kävelen ja kävelen. Juon kahvia ja
luen, sitten kävelen lisää ja juon lisää kahvia. Oleskellessani toivon, että kukaan ei soita minulle. Jollain telepaattisella keinolla toive useimmiten toteutuu. Päivän kruunaa olut savuisessa pubissa. Megakaupunki Helsingistä on muodostumassa meditaatiokeskukseni. Ei sen puoleen, että Helsingissä olisi jotain kummallista muihin samankokoisiin kaupunkeihin nähden. Tai onhan täällä: paljon tuntemattomia vastaantulijoita, joiden kanssa voi tarvittaessa puhua suomea. Tämä on maailmalla harvinaista.

Helsingissä asunut ystäväni totesi takavuosina, että Helsinki on vasen aivopuolisko ja Porvoo oikea – siis se tuntemattomuutta hallitseva puolikas. Minustakin tuntui tältä vielä vuosikausia Porvooseen muuton jälkeen, mutta sitten kaupunki alkoi käydä niin tutuksi, että vastaantulevat talojen kulmat ja ihmiset niiden takana aiheuttivat minussa pelkästään ennakoitavia reaktioita. Kun viihtyisät kapakat alkoivat kadota Porvoosta, läntinen kaupunki painoi vapaa-ajan vaakakupissa kotikaupunkia enemmän.

Saapuessani tänä aamuna Helsinkiin junalla Järvenpään kautta (en nyt jaksa selittää reittivalintaani) mietin, missä haluan tänään kohdata kävelykokemukseni. Hämärillä kujilla, vastasin itselleni. Ympäristössä jossa on jotain outoa, käsittelemätöntä, hyödyntämätöntä. Siis missä? Menenkö kirkkoon? Ei, ei kirkkoon. Maisemassa pitää myös olla jotain hylättyä ja halveksittua. Jotain mille kuuluu ummistaa silmät, jotain
jonka olemassaololla kukaan ei voi ylpeillä. Pimeitä nurkkia, joissa eivät viihdy edes boheemit taikka pultsarit. No mistä sellaista löytyy Helsingissä. No ei mistään. Eikö mistään? No ei, paitsi kaikkialla
siellä, missä ihmisiä tulee vastaan.

Hyödyntämätöntä, käsittelemätöntä, hylättyä. Joutomaata. Sitä minä haluan. Onneksi vastaantulijoilla on silmät – jopa sillä Stockmannin herkkuosaston mummolla, joka oli niin kumarainen, että pää miltei laahasi maata. Osuimme kassalle samanaikaisesti. Hän osti pullonpalautuskuitilla punaisen omenan. Taivutin niskaani nähdäkseni hänen silmänsä. Hänellä tosiaankin oli silmät. Tiesin että hän ajatteli minusta samoin. Kun tajusin että hän ei ole sitä miltä hän näyttää, siis kumara ja köyhä, vaan että hän näyttelee, iltani oli pelastettu. Poistuessani kuulin kun kassaneiti tokaisi mummolle: Tie tuntemattomaan on suorin tie. Tämä on pakko saada blogiin, ajattelin, ja häivyin paikalta.

[…]
ja ihanuus käy yhä lähemmäksi
surkeita, romahtaneita taloja.
Eikä kukaan, ei kukaan tiedä miksi,
vaan tätä toivoimme jo vuosisatoja
.

(Anna Ahmatova, kesäkuu 1921; viimeinen sikermä kolmiosaisesta runosta. Suom. Marja-Leena Mikkola)

Mark Mallon

Mainokset
2 kommenttia leave one →
  1. erakko permalink
    Touko 7, 2008 19:14

    Markin juttuun oli pakko ajaa heti kiinni: Hki-Pvoo -akseli, Stadin joutomaat ja yksinäisyys tai anonyymisyys keskellä ihmispaljoutta ovat kaikki juttuja joiden kanssa omat ajatuksenikin ovat askarrelleet – ehkä liiaksikin asti. Mutta jotenkin peilikuvana, ja peilissä on särö.

    Olen elänyt (en sano asunut) lähes koko ikäni Helsingissä, keskustan laidoilla lähinnä; alueilla joita ennen kutsuttiin ”työläiskaupunginosiksi” ja jotka olivat sellaisia vielä minunkin aikoinani. Sitten Stadi alkoi muuttua nopeammin; Kallio, Kumpula ja Käpylä vakavaraistuivat, tummanpunainen Toukola Arabian kupeessa muuttui ensin kuin värisokeutuneen silmissä vihertäväksi ja haaltui lopulta kokonaan.

    Muutokset olivat dramaattisia: ei tuoksu enää vastaleivottu ruisleipä Intiankadulla, eivät aja vanhat Volvot viinarallia Limingantiellä – eikä ole sitä upeaa, täysin tuottamatonta, ruokkoamatonta, siivotonta, antiluterilaista ja epäkaupallista joutomaata Arabianrannassa!

    Vielä vuosi sitten asuin Toukolassa, erään vanhan työläistalon ullakolla, viidennessä kerroksesa, hissittömässä rakennuksessa; olohuoneen ikkunasta avautui näkymä Toukolan vanhaan puutaloidylliin ja Arabian tehtaille, keittiön ikkunasta näki Vanhankaupungin lahdelle ja Lammassaaren lintuparatiisiin. Kesäyönä, kun liikenteen humina hiljeni ja oli tyyntä, saattoi kuulla etäältä kosken loppumattoman kohinan. Ja joka päivä, joka hetki, maailma näyttäytyi runollisena, kuin Kaurismäen elokuvissa, rujona mutta runollisena. Siellä oli hyvä elää, ajatella ja kirjoittaa.

    Mutta uutta rakennettiin kaiken aikaa: joutomaa hupeni modernien kerrostalojen alle. En kiellä: ammattitaidolla ja hyvällä maulla joutomaata rakennettiin. Ja rahalla. Mutta hengittää siellä ei enää voinut, ei ajatella eikä kirjoittaa. Lopulta, muutamassa hetkessä, nousi kerrostalotorni minunkin merinäköalani eteen. Katsoin, että se oli merkki. Se viimeinen vihje, että ala nyt jo mennä, erakoidu jonnekin muualle.

    Pakkasin tavarani, tein muutaman pyhiinvaellusmatkan ja joitakin riittejä, nousin siivilleni ja lensin Porvooseen. Täällä saan elää tuntemattomana, puutaloidylleistä, rakentamattomasta rannasta ja linturuovikoista nauttien. Saan elää, ajatella ja kirjoittaa. Hengittää. Muuta en pyydäkään.

  2. Mark permalink
    Touko 8, 2008 12:12

    Todellakin, Porvoossa ei tarvitse kävellä montaakaan sataa askelta keskustasta pois, niin johan löytyy joutomaata. Suosikkiseutujani on hylätyn aseman ympäristö. Hiljaisina, jäähtyvinä sunnuntai-iltoina siellä saattaa tavata Lynchin tai Tarkovskin tuijottelemassa tyhjyyteen, funtsimassa historiaa uusiksi.
    Uskomatonta, kuinka paljon ympäristö vaikuttaa mieleen, ja ikään kuin se vaikuttaisi omiin muistoihinkin. Herää kysymys, voiko jokin seutu rakennuksineen vaikuttaa siihen, miten muistan oman oman menneisyyteni. Vaikuttaako se, vaikka itse ei olisi käynytkään paikassa ennen?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: