Julkaiseminen on yksi aforismin lajin suurimmista ongelmista. Aforismeja julkaistaan vähän, ja kokoelman saaminen kustannettavaksi on haastavaa. On kuitenkin tärkeää, että uusia, laadukkaita aforismikokoelmia julkaistaan, jotta lajin kehittyminen on mahdollista.

Tänä vuonna Paimion Aforismipäivien työpaja laajenee kahden viikonlopun mittaiseksi kokonaisuudeksi ja keskittyy aforismikokoelman kirjoittamiseen ja julkaisuun liittyviin kysymyksiin.

12.–14.3.2010 käynnistyy käsikirjoitustyöpaja, johon valitaan kymmenen aforistikkoa työstämään kokoelmaansa julkaisukuntoon. Työpajan ohjaajina toimivat Suomen Aforismiyhdistyksen puheenjohtaja Sami Feiring sekä vuonna 2008 Sitruunalumilyhtyjä-aforismikokoelman julkaissut Tiina Lehikoinen. Työpajassa käydään läpi aforismikokoelman rakentamista ja syvennytään pienryhmissä osallistujien omien käsikirjoitusten kommentointiin. Työpaja järjestetään Turussa Kirjan talolla.

Maaliskuun työpajaviikonlopun jälkeen oman aforismikokoelman työstäminen jatkuu. Huhti- ja toukokuun aikana työpajaan osallistuneet ovat yhteydessä ohjaajaansa ja keskustelevat työnsä etenemisestä joko internetin ja puhelimen välityksellä tai henkilökohtaisissa tapaamisissa. Käsikirjoitustyöpaja vaatii siis osallistujalta pitkäjänteistä työskentelyä, mutta tarjoaa hienon mahdollisuuden oman käsikirjoituksen ohjattuun työstämiseen.

Käsikirjoitustyöpaja päättyy 17.6.2010 Paimion jokavuotisten Aforismipäivien yhteydessä. Tällöin osallistujat saavat ohjaajiltaan loppupalautteen käsikirjoituksestaan. Päätöstapaaminen järjestetään Varsinais-Suomen Kansanopistolla Paimiossa, missä työpajalaiset voivat myös osallistua yhteiseen illanviettoon.

Julkaisutyöpaja alkaa torstaina 17.6.2010 ja päättyy lauantaina 19.6.2010. Työpajassa kirjallisuuden ammattilaiset kertovat aforismien kustantamiseen liittyvistä käytännön asioista. On suositeltavaa, että käsikirjoituspajan osallistujat jatkavat myös kesäkuun työpajaan. Myös muut kuin käsikirjoitustyöpajan osanottajat voivat tulla mukaan julkaisutyöpajaan.

Paimion Aforismipäivät järjestetään kesällä 2010 seitsemättä kertaa. Tapahtumaan on perinteisesti kuulunut vuotuisen työpajan lisäksi myös oheisohjelmaa ja yleisötapahtumia. Tänäkin vuonna aforismityöpajan yhteydessä luvassa on yhteisiä illanviettoja ja puhujavieraita. Aforismipäivät huipentuvat lauantaina 19.6. aforistikoiden ja runoilijoiden yhteisesiintymiseen Paimion keskustassa järjestettävillä Viva Vista -kaupunkifestivaaleilla.

Hae mukaan käsikirjoitustyöpajaan lähettämällä 22.1.2010 mennessä aforismikäsikirjoituksesi tai aforismisikermiä tai -sarjoja paperimuodossa osoitteeseen Varsinais-Suomen Kansanopisto, Vistantie 37, 21530 Paimio. Kuoreen tunnus “Aforismityöpaja”. Käsikirjoitusten pituus 20–50 sivua, yhdellä sivulla 1–5 aforismia. Työpajaan valituille ilmoitetaan helmikuun puoliväliin mennessä.

Tiedustelut käsikirjoitustyöpajasta: Tommi Parkko (parkko@kaapeli.fi)

Ilmoittaudu jo mukaan julkaisutyöpajaan ottamalla yhteyttä Varsinais-Suomen Kansanopistolle, 02-477 900 tai kansanopisto@paimio.fi.

Anne Leinonen:

National Novel Writing Month eli NaNoWriMo on kuukausi, jonka aikana on haasteena kirjoittaa 50 000 sanaa pitkä romaani. Tavoite on suomalaiselle melko kunnianhimoinen ja haasteellinen, sillä tempaus on lähtöisin Yhdysvalloista, ja englannin kielessä moinen sanamäärä ei ole artikkelien ja prepositioiden vuoksi niin iso urakka kuin mitä se on suomalaisille. Tekstin laadulla ei ole väliä, vaan tavoitteena on voittaa valkean paperin kammo ja saada aikaiseksi kokonainen tarina (tai silppua, jota kehtaa kutsua romaaniksi). Jokainen kilpailee itseään vastaan, muut kanssakärsijät ovat toki mukana kollektiivisessa yrityksessä. Joillekin osallistujilleen nano on ensimmäinen yritys saada oma romaani aikaiseksi, toiset ovat jääneet koukkuun ja tehneet tätä jo vuosia.

Mitä sitten useita romaaneja tehnyt konkari voi saada tällaisesta tempauksesta? Kuulostaahan se nyt vähintään harrastajamaiselta nakuttaa sanoja sanojen vuoksi paperille, ja laadusta välittämättä. Eikö kirjaa saisi muutenkin tehdyksi kuin kollektiivisen kirjoituskuukauden avulla?

Ei ole menetelmää karvoihin katsomista. Ylipäänsä en usko siihen, että mikään menetelmä on toista parempi tai ylhäisempi: jokainen keksii itselleen sopivimmat tavat kirjoittaa ja vaikka se tarkoittaisi päällään seisomista ja jodlaamista samaan aikaan kun tekstiä naputellaan varpailla, se on sallittua. Pääasia, että tekstiä syntyy, ja vielä parempaa, jos se on myös kirjoittajaa itseään tyydyttävää. Ehkä pienen hassuttelun merkeissä myös kirjoittamiseen saa lisää iloa ja potkua.

Nanoilu on hyvä tapa kehittää omia luutuneita tapoja tehdä tekstiä. Normaalisti minulla menee puolesta vuodesta kahteen vuoteen, joskus pidempäänkin kässärin ekan version syntymiseen. Nyt tavoitteena on tehdä sama kuukaudessa, lauseiden nivelet natisten ja sanakihti selkää painaen. Nyt kisan puoleen väliin mennessä on tavoite aikataulussa ja kasassa 83 liuskaa romaanin raakatekstiä.

Nopea massan tuottaminen myös kertoo omasta kirjoittajaminästä paljon. Huomaan esimerkiksi omat maneerini ja ongelmani selkeästi (henkilökuvaukset ontuvat), vahvuudet taas auttavat nopeatahtisessa kirjoittajantyössä eteenpäin (dialogia syntyy, samoin tilannekuvauksia). Kaltaiselleni epäsäännölliselle kirjoittajalle säännöllinen jokaöinen pyhittäytyminen tekstin ääreen on itse asiassa luksusta. Voisin ehkä kuvitella tekeväni tätä toisenkin kuukauden. Ehkä…

Osallistuin tai pikemminkin yritin osallistua tähän tempaukseen jo vuonna 2003, mutta silloin en ollut tehnyt minkäänlaista etukäteissuunnitelmaa. Nyt valmistelin juonirungon, henkilöhahmojen luonnehdinnat sekä maailman kuvauksen ennakkoon. Sen avulla pääsin hyvään vauhtiin, ja vaikka matkan varrella on tullut mutkia matkaan, on 1667:n sanan (noin seitsemän liuskaa tekstiä) päivässä tuottaminen sujunut toistaiseksi hyvin. Vaikka sanamäärä ei tulisi täyteen, olen tyytyväinen mihin tahansa tekstimassaan, josta voin jatkossa työstää eheän romaanin.

NaNoWriMo on tyypillinen nettisukupolven tapa tehdä asioita. Siinä on interaktiivisuutta (mahdollisuus tilittää tekemisiään keskustelupalstalla), tässä hetkessä elämistä (sanamääriä käydään päivittämässä sivuille aina kun siltä tuntuu) ja yhteisöllisyyttä (monet muut rämpivät samaan aikaan samassa suossa, kisataan jopa muiden alueiden yhteissanamäärää vastaan, tavataan kahviloissa ja kirjoitetaan yhdessä). NaNoWriMo on yksi hyvä esimerkki siitä, että kirjoittaminen saa yhä uudenlaisia muotoja, ja että se voi olla ryppyotsaisen taiteellisen päkistämisen lisäksi tai sijaan hauska tapa viettää aikaansa. Miksi ei ammattilainenkin voisi kuoria tarjolla olevista menetelmistä hyviä puolia ja vaikka hyödyntää marraskuuta kirjoittamisen kuukautena? Moni kollega näin jo tekeekin, ja ehkä ensi vuonna joukko on taas suurempi.

NaNoWriMo:n viralliset sivut: http://www.nanowrimo.org/

Omat kommenttini prosessin etenemisestä: http://fi.wordpress.com/tag/nanowrimo-kirjoittaminen/

Tuukka Hämäläinen

Peruskoulu on Suomessa velvollisuus. Yhdeksän luokkaa on pakko opiskella kaikkia yleisimpiä kouluaineita. Jotkut todella jättävät opintonsa tähän ja valittavat sitten, kun eivät saa muuta kuin ”paskahommia”. Toiset jatkavat lukioihin ja ammatilliseen koulutukseen. Kummassakin vaihtoehdossa heille kuuluu yhä tiettyjä pakollisia opintoja. Vaikkei lukiosta jatkaisikaan ydinfyysikoksi tai Svenska Teatterin kassalle, kuuluvat fysiikka ja ruotsinkieli yleissivistykseen.

Opiskeltuaan minimissään 12 vuotta, voi julmetun tiukkojen pääsykokeiden kautta saapua yliopistoon. Nyt se erikoistuminen viimein alkaa! Ei enää yleissivistystä ja kaikkien tumpeloiden kanssa äidinkielentunnilla istumista…

Niinhän sitä helposti luulee. Vielä yliopistossakin on joukko ”tiedekunnan yhteisiä opintoja”, jotka ovat – mitäpä muutakaan kuin – yleissivistäviä. Ja näitähän ovat ruotsi, englanti, äidinkieli… Olemme palanneet peruskouluun. Tuntuu jotenkin vähän hassulta käydä samanaikaisesti sellaisia kursseja kuin ”Descartes ja modernin mielenfilosofian synty” ja jatkaa suoraan ruotsintunnille.

En nyt oikeastaan valita omakohtaisesti, sillä tuon pelkäämäni ruotsin suoritin pois alta jo ensimmäisenä opiskeluvuotena. Mutta miksi tämä helvetillinen yleissivistys? Meneekö se niin, että saavutettuaan tietyn ”tason” täytyy osata kaikenlaista ”tämäntasoisille” kuuluvaa? Vähän niinkuin vielä sata vuotta sitten tietyn yhteiskuntaluokan jäsenille oli tapojen mukaista osata tiettyjä erityistaitoja ja etikettiä. Näinkö? Pitäisikö siis yliopisto-opiskelijan pitää itseään jonkun korkeamman luokan edustajana, kävellä korskeasti rahvaan joukossa pölpöttäen ruotsiksi politiikasta?

Mihin se yleissivistys sitten loppuu? Peruskoulu on yleissivistävä, lukiosta suurin osa on yleissivistävää, yliopistokoulutukseen kuuluu yleissivistäviä opintoja. Tullaanko meille vielä väitöskirjaa kirjoittaessa pitämään ruotsin sanakokeita?

Toinen perustelu yliopiston yhteisille opinnoille on, että näitä taitoja opiskelija tarvitsee edetessään opinnoissa. Okei, hyväksykäämme, että tieteellinen kirjoittaminen on aivan kelpo kurssi kaikille, vaikkei siellä opinnutkaan mitään muuta kuin, että kaikki väitteet pitää perustella. Mutta otetaan esimerkiksi järkyttävän alkeellinen tvt-ajokortti, siis tietoteknisten taitojen suoritus, jota perustellaan sillä, että yliopiston täytyy voida luottaa opiskelijoidensa osaavan tietyt perusteet tietokoneen käytöstä. Siis ”luottaa”!

12 vuoden opiskelun jälkeen, ollessamme suhteellisen älykkäitä parikymppisiä yliopistossa, meihin ei yhtäkkiä luoteta. Pitää varmistaa, etteivät nämä idiootit mene väittämään osaavansa lähettää sähköposteja ja lukea ruotsiksi. Onhan nyt ihan mahdotonta ajatella, että olisimme aikuisia ihmisiä ja itsellemme rehellisiä, osaten täten arvioida tarvitsemmeko lisäopiskelua jollakin opintoja tukevalla alalla. (Tähän ei nyt tarvitse mainita, etten opinnoissani ole kaivannut näitä yhteisiä opintoja mihinkään, kun taas esimerkiksi ranskankielestä ja matematiikasta olisi ollut hyötyä. Enhän toki ole ehtinyt sellaisia opiskelemaan, saati että osaisin itse arvioida opintojen tarvettani.)

*

Eero Ojanen on kirjoittanut hiljattain kirjan Sivistyksen filosofia (Kirjapaja, 2008), jonka pitäisi olla hyvä. Ojanen on muuten Suomen ainoita ei-yliopistollisia filosofeja ja kuulemma aika mainio tyyppi noin muutenkin. Ehkä pitäisi lukea tuo kirja ymmärtääkseen miksi minun on käytettävä aikaani tvt-ennakkotehtäviin – jotka ovat vain ärsyttäviä ja turhauttavan helppoja.

Ei sillä etteikö minulla olisi aikaa opiskella pakollisia kursseja. Pääaineeni on teoreettinen filosofia, ja sehän nyt on sellaista huuhaata. Eihän se vaadi ajattelua. Eikä ajattelu vaadi aikaa.

Teksti on kirjoitettu yliopiston kahvilassa, 20 minuuttia ennen luennon alkua. Kirjoittaja opiskelee diipadaapaa Helsingin ylimopistossa.

Risto Niemi-Pynttäri:

Eräs mielipuuhani, kun en osaa mennä pois näytön äärestä, on RSS-kärpästen napsiminen. Olen innostunut feedlystä (http://www.feedly.com). Se kokoaa blogien ja verkkolehtien suosikeista näytölleni aikakauslehden näköisen paketin. Feedly perustuu RSS-syötteille, joka ilmoittaa heti kun jokin suosikkiblogeistani on päivitetty. Kuvittelen, että RSS on eräänlainen sanansaattaja, siivekäs olento joka välähtää paikalle, ja kertoo ensimmäiset sanat.

Näyttöön ilmestyvien viestien pois napsauttelemiseen saattaa tulla himo.

En tiedä miksi puhutaan syötteestä RSS:n yhteydessä. Syöttääkö se juttuja suuhuni? Parempi olisi puhua uutisesta tai miksei jopa etiäisestä. Tai voidaan puhua sanansaattajasta, joka tapetaan ovenpieleen kun hän on saanut sanottua ensimmäiset sanansa.

RSS kuljettaa uutisia, sanan varsinaisessa mielessä se tuo uusimmat viestit. RSS–vallankumous merkitsi sitä, että uutissyötteet eivät olleet enää vain uutistoimistojen etuoikeus. Nyt jokainen blogikin lähettää oman RSS kärpäsensä blogosfääriin.

Siunattu RSS-herhiläinen, sen ansiosta verkkoon syntyy julkisuus, joka ei ole massamedian armoilla.

Kuinka moni kirjoittaja laati aikanaan kotisivun jonne ei kukaan eksynyt, ellet levittänyt meilissä osoitetta. Kuinka moni aloitti blogin, ja lopetti, koska sinne ei eksynyt monikaan. Jos joku kävi katsomassa blogiasi, hän unohti tulla takaisin. Kuinka moni on lopettanut blogi–ilmoitusten tilaamisen meiliinsä, koska ne täyttävät pian koko boksin.

Nyt on RSS, ja viestit voi ohjata lehden näköiseen karsinaan.

Kaikki näyttäisi olevan hyvin. Näytölle avautunut lehti on minulle räätälöity, siinä ei ole urheilu-uutisia eikä niitä uutistoimistojen otsikoita, joihin muutenkin törmää kaikkialla. Minun feedlyssäni on ystävien blogeille osastonsa. Muita osastoja ovat kirjallisuus, taide ja kirjoittaminen. Oma osastonsa on ruokablogeilla sekä Jyväskylän lähiympäristöstä kertovilla blogeilla. Runoblogeja on viisi, proosablogeja on vain kolme, mutta ne ovatkin ehdottomia suosikkejani. Sitten on myös osasto, jota toivoisin lukevani, mutten jaksa – nimitäin saksankielinen verkkoteoria.

Kaikki siis näyttäisi olevan hyvin. Mutta kun tuo RSS saa minut uppoamaan viestien pois napsimiseen, vaikka tarkoitus kai oli tuoda näyttöruutuun kiinnostavaa luettavaa.

Hannimari Heino:

”No semmosii joiden ohi me vaan mennään eikä huomata”, kuvailee Sylvia, 8-vuotias kirjoittajapajalainen, kun mietimme yhtenä keskiviikkoiltapäivänä, mitä ovat pienuudet.

Suuruudet nyt kaikki tuntevat, mutta pienuudet? Mistä voisi aloittaa pienen suurentamisen, näkymättömän näkemisen?

Takki niskaan, ovesta ulos ja sata metriä oikealle kaupunginpuistoon. Ja sitten se pakollinen, näkökentän hetkeksi tukkiva, kivettyjen askelmien päässä pönöttävä suuruus, kirjailija Linnankoski. Sen juurella sietää siis arvuutella, mahtaako suuruus olla sitä, että saa joskus oman pystin ja vuosipäivänä ruusuja kultakirjaimisine nauhoineen. Vaiko että kasvaa yhtä korkealle kuin tuo kuusi tuossa? Vai muuta vielä?

Patsas himmenee himmenemistään, pimenevässä illassa erottuvat enää kiveykselle lasketut ruusut ja seitsemän lapsen kasvot: punainen ja valkea. Hajaantuminen alkaa. Kohta puiden katveessa näkyy kumarassa vaeltava retkikunta tykötarpeineen – muistivihkoineen ja kynineen – katseen viipyillessä milloin ylhäällä, milloin alhaalla, latvoissa ja lakastumisessa. Ja taas nopea kirjaus, syöksy alas paperille, johon jää hetki hetkeltä lisää jälkiä.

Sitten sormia alkaa paleltaa ja palaamme sisälle. Pienuudet suurennetaan kunnolla oikeaan kokoonsa ja kaikki kirjoitetaan muistolaatoiksi opistotalon seinälle, tätä ennen siihen ainoana kelpuutetun suuruuden, Suomen kartan, viereen.

Oman laattansa saavat muun muassa havunneulanen, maassa kierivä tyhjä vohvelipakkaus ja vaahteranlehti – siksi että eli tämän kesän. Samoin 495-vuotias heinänkorsi – siksi että pysyi siinä.

Johan alkaa maailman kirjallisuushölinä – reilut ja epäreilut kritiikit, vastineen vastineet ja oikaisun oikaisut joita olen itsekin menneinä viikkoina seurannut – vaimentua ja jokin muu vahvistua. Ei niin, etteikö olisi tärkeää arvottaa, polemisoida, provosoidakin, vaan pääasiaksi siitä ei ole. Mutta saattaa hyvinkin olla, että jostakin sen kaltaisesta, mitä nämäkin lapset nyt tekevät, on. Pääväyläksi suoraan tekemisen keskiöön.

Tässä kohtaa mieleeni palaa, kun muuan pitkän linjan runoilijatuttu evästi minua, esikoisensa vasta julkaissutta, kirjailijana olemisen karuista totuuksista: ”Ainut hienous koko jutussa on se, kun kirjoittaa. Muu on paskaa. Piinaa.” Ja huokaisi päälle, sivuilleen vilkuillen.

Kirjoittajapajassa kuuluu sielläkin välillä jokunen sisuksista kumpuava äännähdys kynän terän painautuessa sana sanalta syvemmäs paperiin ja lapsen pään keinahtaessa jokaisella painalluksella aavistuksen lähemmäs omaa kirjoitusta.

Isoimmaksi hienoudeksi tässä varmaan nouseekin, en sano lasten itsetiedottomuus, vaan että ei sillä niin väliä. Taiteella siis. Täysi hetki riittää, yksi tarkasti nähnyt katse tai neljän sanan painallus. Taide, kirjallisuus, on lopultakin vain sivutuote, niin hätkähdyttävä kuin se onkin.

Usein lapset – ne jo koulua käyvät – hätkähdyttävät minua sitenkin, että kysyvät yhä vain: Saako? Saako näin tehdä? Aina sanon että saa. Ja itseltäni kysyn: voiko? Voiko esimerkiksi kirjoittamista opettaa? Ei voi, näin tai noin. Mutta retkeillä voi, samoilla suuruuksista pienuuksiin, ristiin rastiin ruusuista havunneulasiin. Olla silminnäkijänä kun henki taas kulkee, kauhoo maisemaa levein vedoin, menee minne lystää.

Eija Mäkinen:

Sanatko käyvät tarpeettomiksi? Mihin sitten sijoitetaan se mikä on rivien välissä?

Stanislaw Jercy Lec

Olen sanatyöläinen, kirjainten riivaama nainen. Jo 30 vuotta olen elättänyt itseni naputtamalla 29 kirjaimesta erilaisia versioita. Helppoa se ei ole ollut, olenhan koko aikuisikäni työskennellyt freelancerina. Vapaana, sanovat jotkut. Hullut, eivät tiedä sanan todellista merkitystä. Mutta jääköön kauhukokemusten kuvailu toiseen kertaan. Nyt haluan esitellä kolme huoneentaulua, jotka ohjaavat kirjoittamistani.

Ensimmäisen niistä, tuon yllä näkyvän, löysin jo teininä. Ihailin silloin ja ihailen yhä kirjoittajia, jotka kykenevät luomaan tekstiin salaisuuden, rivien väliin piilotetun maailman, missä lymyävät näkyviin taottujen tapahtumien todelliset motiivit ja mielen myrskyt. Olen kyllästynyt kerrontaan, joka tyytyy vain toteamaan. Haluan enemmän! Puolalaisen runoilijan aforismi onkin itselleni tavoite: tuollaista tekstiä tahdon tehdä! Edes joskus.

Hyvän tekstin tekeminen vaatii aina aikaa, asioiden pitää kypsyä ja kirkastua. Ja se on ydinsanoma toisessa huoneentaulussani:

Kirjoittajan tärkein tehtävä on olla kirjoittamatta.

Paavo Haavikko

Haavikon mietteen voi tulkita tuhannella tavalla, mutta itselleni se merkitsee kehotusta pysähtyä ja antaa tilaa olennaiselle: ajattelulle. Mitä haluan sanoa? on kirjoittajan tärkein kysymys, oli kyse sitten lyhyestä tekstarista tai kaunokirjallisesta trilogiasta. Varsinkin työelämässä, missä kaiken pitäisi tapahtua hetikohtapiannyt, on yhä vaikeampaa perustella tarvitsevansa aikaa. Siitä kuitenkin haaveilen ja siihen(kin) tähtään: venytettyihin hetkiin, pysähtymisen kokemukseen, mahdollisuuteen fundeerata.

Kolmannen huoneentauluni löysin pari vuotta sitten haastatellessani Outi Nyytäjää. Suomalaisen elokuvakäsikirjoittamisen kätilöksikin sanottu dramaturgi ja kirjailija peräänkuulutti kirjoittajilta julmuutta, kauneutta, keveyttä ja kielen lumoa: on uskallettava ottaa kantaa ja kirjoitettava vaietuista aiheista vahvasti ja innostavasti, omalla äänellä. Yhtä korkealle, ellei korkeammallekin, hän on asettanut riman itselleen. Nyytäjä haluaa ravistella ja lumota lukijat, saada heidät kielen voimalla hetkeksi transsiin. Muistutuksen kirjaimiin isketystä tulesta raamitin seinälleni:

On kuolemansynti olla haalea.

Outi Nyytäjä

Tiede rakastaa ”x–y -kuvaajia”. Tällaisen täsmätuloksen sijoittaminen monimutkaiseen, kaaottiseen ja kompleksiseen systeemiin, kuten esimerkiksi luontoon, on todella vaikeata.

Johanna Muurinen:

Ihminen on syntymästään lähtien pyrkinyt selittämään elinympäristöään sekä itseään ja keksimään keinoja lajinsa elinolojen helpottamiseen. Tämä tarve on synnyttänyt tieteen ja tutkimuksen, joka taas jatkuvasti synnyttää tätä tarvetta uudelleen. Maailmamme on teknistynyt ja mitä enemmän tekniikkaa kehitetään, sitä enemmän tulemme siitä riippuvaisiksi. Tieteessäkin on nähtävissä samankaltainen noidankehä: Mitä vaikeatajuisimpien yksityiskohtien pariin tiede meitä kuljettaa, sitä enemmän tarvitaan erityisasiantuntemusta. Kun täsmäkoulutetaan erityisasiantuntijoita näiden vaikeatajuisien yksityiskohtien selvittämiseen, saadaan selville aina vain tarkempia yksityiskohtia, mikä edelleen lisää tarvetta erityisasiantuntijoille. Tällöin syntyy entistä hämmentävämpiä ja vaikeatajuisia analyysejä esimerkiksi maailman tolasta. Toisin sanoen, usein olemme tilanteessa, jossa pää ei tiedä, mitä käsi ja jalka tekevät, tai pahimmassa tapauksessa itse asiassa ei ole päätä eikä häntää.

Oiva esimerkki tällaisesta tilanteesta on mielestäni taannoin monissa medioissa uutisoitu tutkimustulos erilaisten ostoskassien ”ekologisuudesta”. (Linkki tutkimukseen: http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=311210&lan=fi ) Itse tutkimuksessa ei sentään puhuta ekologisuudesta, vaan otsikkona on ”Ostoskassien ilmastovaikutusten vähentäminen”. Ekologisuus -sanaa kuitenkin käytettiin muun muassa televisiossa ja sanomalehdissä, kun tutkimus julkistettiin tammikuussa 2009. Tämä on mielestäni harhaanjohtavaa, silla ekologisuus on jotakin ihan muuta kuin hiilijalanjälkiä, jotka tosin ovat näinä aikoina erittäin tärkeitä asioita. Ekologia on biologian osa-alue, joka keskittyy muun muassa eliöihin, lajeihin ja populaatioihin sekä niiden välisiin vuorovaikutuksiin. Ei siis pelkästään ihmistoiminnan ilmastovaikutuksiin.

Tutkimus ylitti uutiskynnyksen reippaalla loikalla yllättävän tutkimustuloksen takia: Pienimmän hiilijalanjäljen omaava ostoskassi on tutkimuksen mukaan kierrätysmuovikassi ja jumboksi jäi biojätepussi. Tutkimuksesta käy ilmi, että biojätepussin suuri hiilijalanjälki muodostuu sen valmistukseen käytetystä raaka-aineista (tärkkelys ja ”fossiilinen” hiili), sen kuljetuksista valmistusmaasta (Italia) Suomeen ja sen hajoamisesta aiheutuvista hiilipäästöistä. Huomiotta jäi kuitenkin se seikka, että biojätepussin tarkoituksena on (ainakin toivottavasti!) ollut palauttaa takaisin luontoon meidän hylkäämämme ravinteet (biojätteet), eikä varsinaisesti vähentää kasvihuonekaasupäästöjä.

Miksi sitten julkisuudessa ei juuri ole keskusteltu siitä, että miten biojätepussia voisi käyttää ”ekologisemmin”? Tai siitä, että miksi ihmeessä biojätepussia ei voida valmistaa Suomessa? Saati edes siitä, että kuinka suuren osan kansakuntamme kasvihuonekaasupäästöistä biojätepussien käyttö aiheuttaa? Ostoskassitutkimuksen mediapuinnissa ei keskusteltu myöskään siitä, että miten paljon fossiilisia polttoaineita säästyisi ja hiilidioksidipäästöjä vähenisi, mikäli kaikki biojätteet ravinteineen oikeasti päätyisivät takaisin peltoon? Lannoiteteollisuus on nimittäin todella suuri energiasyöppö ja samalla siis suuri kasvihuonekaasujen tuottaja. Lisäksi fosforikaivoksemme ehtyvät todennäköisesti sadan vuoden kuluessa. Tulevaisuutta ajatellen olisi siis viisasta ottaa yhteiskuntamme erilaisista ylitteissä vielä kasveille käyttökelpoisessa muodossa oleva fosfori mahdollisimman tarkasti talteen. Tässä projektissa voisi hyvinkin olla biojätepussille sopiva lokero.

Ehkä vastaus yllä esitettyihin kysymyksiin löytyy osavaltaistuneesta ja erittelevästä tiede- ja teknologiayhteiskunnastamme. Nämä kysymykset kun ovat suurimmaksi osaksi luonteeltaan kokoavia, eivät eritteleviä, eivätkä välttämättä palvele ollenkaan jatkuvan talouskasvun aatetta. Olen vielä lyhyehkön opiskelu-urani aikana nähnyt, että tiede rakastaa erilaisia ”x–y -kuvaajia”. Siis mitataan tai tutkitaan jotakin muuttujaa jonkin toisen yksinkertaisen asian funktiona. Tällaisen täsmätuloksen sijoittaminen monimutkaiseen, kaaottiseen ja kompleksiseen systeemiin, kuten esimerkiksi luontoon, on todella vaikeata. Mielestäni ympäristönsuojelussa ja siihen liittyvien ongelmien ratkaisemisessa hyödyllisempää olisi ”kokonaisuusajattelu”. Ostoskassien tapauksessa tutkimuskysymys olisi voinut tällöin kuulua esimerkiksi näin: Minkä ostoskassin käyttö luo suljetuimman kierron yhteiskuntamme hyödykkeistä aiheutuville ylitteille, jolloin niistä saadaan taas hyödykkeitä? Tämä tutkimus olisi tosin ollut huomattavasti vaikeampi toteuttaa osavaltaistuneen tiedeyhteisömme mittareilla ja resursseilla.

Seija Kerttula:

Törmäsin joskus kesällä 2007 ilmoitukseen muuta kuin fiktiota kirjoittavien (jotenkin sana ”tietokirjallisuus” tuntuu rajoittavammalta käsitteeltä kuin ”non-fiction”) ryhmästä Corkin pääkirjastossa ja päätin rohkaistua osallistumaan. Tämä toi elämääni mielenkiintoisia tuttavuuksia ja ulottuvuuksia.

Kirjoitusryhmän oli juuri perustanut taiteellinen, avaramielinen ja idealistinen amerikkalaisprofessori Alana, joka oli kolmisen vuotta sitten muuttanut Yhdysvalloista läheiseen taiteilijoiden suosimaan Kinsalen pikkukaupunkiin tyttöystävineen ja koirineen. Hän oli vain kävellyt pääkirjastoon ja esittänyt idean, jolloin hänelle oli heti varattu ilmaiseksi hieno kokoushuone ja luvattu jopa keksi- ja kahvitarjoilu.

Ryhmä muotoutui varsin vapaaksi, kuten Alana oli ajatellutkin. Tarkoituksena oli, ettei sillä olisi vetäjää, vaan voisimme lukea kirjoituksiamme, saada niihin kommentteja muilta sekä keskustella kirjoittamisesta. Näin on käynytkin – tekstejä voi lukea ja muutenkin osallistua keskusteluun silloin kun haluaa, minkä takia sosiaaliset paineet ovat minimaaliset. (Siitä osoituksena on se, että ryhmään eksyi kerran Mary, joka oli tulossa kirjakerhoon. Hänestä ryhmä oli niin mielenkiintoinen, että hän jäi sinne ja kirjoitti muutaman kerran jälkeen elämänsä ensimmäisen tekstin.)

Pidin heti ryhmän ensimmäisistä  jäsenistä. Alana itse kirjoittaa kurssikirjoja ja on myös perustanut kansainvälisen projektin, jonka tarkoitus on kehittää uudenlaisia koulutus- ja oppimistapoja, joita hänestä tarvitaan maailman jatkuvasti ja nopeasti muuttuessa. Alanan ehdottomana vahvuutena on se, miten hän havaitsee heti kirjalliset rakenteet ja esittää niistä loistavia kommentteja, ja hän itse sanookin, että näkee ne taiteilijataustansa takia visuaalisesti, ikään kuin maalauksina.

Alusta asti mukana oli myös Victor, joka on kirjoittanut kirjan lapsuudenkotinsa lähelle sotavuosina pudonneesta Ison-Britannian ilmavoimien pienlentokoneesta. Kirja kuvaa miehistön vaiheita, ja Victor on tutkinut aihetta harrastuksenaan jo 25 vuotta keräten materiaalia RAF:n arkistoista Englannista ja aikoinaan haastattelemalla tapahtumaan liittyviä henkilöitä näiden vielä ollessa elossa. Victorin vahvuuksia ovat tekninen tarkkuus (hän on insinööri), vetävä toiminnan kuvaus ja sujuva dialogi. Kirja valmistui pääosiltaan viime kesänä, mitä samoin kuin lentokoneen putoamisen vuosipäivää Victor juhlisti tuomalla sen kolhiintuneen nokkalevyn ryhmäämme. Kustantajan löytämisessä ei kuulemma ole ongelmia – tällaisille kirjoille on aina kysyntää.

Ei-englanninkielisenä ilahduin, kun mukana oli ranskalainen, räiskyvä ja juuri varhaiseläköitynyt Marie, joka on asunut jo 15 vuotta Irlannissa. Mariella on yhä rankka korostus, mutta hän ei ole antanut sen haitata menoa. Hänenkin taustansa on tekninen, mutta hän kirjoittaa humoristisia tarinoita kokemuksistaan Irlannissa ja muissa maissa. Hän puuhaa dynaamisesti myös ryhmän tekstikokoelman julkaisemista, mistä voi vielä tulla tottakin.

Jäsenissä on yllättävän paljon runoutta tuottavia, minkä takia ne ovat tarttuneet myös moneen runoja aiemmin suorastaan välttäneeseen. Jostain syystä runous tuntuukin asettuvan hyvin tähän ympäristöön. Yksi alkuperäisistä runojen kirjoittajista on Kevin, valkotukkainen, viisas ja lempeä mies, jolla ei ole jalkoja. Kukaan ei ole koskaan kysynyt, minne jalat hävisivät, eikä se olekaan ryhmässä olennaista. Kevin keskittyi aiemmin vain runoihin, mutta on nyt yllätyksenä itselleenkin alkanut kirjoittaa novelleja.

Aiheet ja genret siis vaihtelevat, eikä kaunokirjallisiakaan tekstejä kavahdeta, jos sellainen sattuu kohdalle. Myös kirjoitustarkoitukset ovat moninaisia. Amerikkalainen Evin kirjoittaa blogeihinsa, englantilainen Michael tekee tositapahtumiin perustuvan elokuvan käsikirjoitusta, irlantilainen Kathleen elvyttelee omaa kirjoittamista copywriter-uran ohella – ryhmän otsikon alle mahtuu mitä erilaisimpia tekstityyppejä. Etenkin luetut omaelämäkerralliset katkelmat ovat avanneet irlantilaista sielunmaisemaa ja kokemuksia. Ei tarvitse mennä kovin kauas menneisyyteen, kun jo löytyy köyhyyttä ja kurjuutta, katolisen kirkon piirissä tapahtunutta vallan väärinkäyttöä ja lasten pahoinpitelyä. Tuntuu, että täällä on tuskin ketään, jota viimeksi mainitut ilmiöt eivät olisi jotenkin koskettaneet, sillä maan koululaitos on edelleenkin ainoana Euroopassa täysin katolisen kirkon hallinnassa.

Ryhmään, joka kokoontuu kaksi kertaa kuukaudessa, tulee yleensä yli kymmenen jäsentä. Jotkut, vaikkakin harvat, ovat jääneet pois ja uusia on tullut tilalle. Silti tunnelma on säilynyt samana: rakentavana, rohkaisevana ja erilaisuutta suvaitsevana. Välillä olen rynnännyt paikalle viime hetkellä töiden keskeltä, mutta olen aina poistunut sieltä innoittuneena ja virkistyneenä. Olen myös lumoutuneena seurannut sitä, miten jokaisella on oma lahjakkuutensa ja lähestymistapansa.

Ryhmä on kiehtovasti vaikuttanut kunkin elämään ja kirjoittamiseen. Alkaakin tuntua, että vuorovaikutus on paljon tärkeämpi osa kirjoittamista kuin koskaan on tajunnut. Kuten Alana kerran sanoi:

Puheet erakkokirjailijoista ovat hölynpölyä. Kaikki kirjailijat antavat tekstejään toisten luettaviksi ja käyvät niistä heidän kanssaan keskustelua. Niin teki jopa Thoreau Waldenin mökissään.

Särötiedote:

Radioateljee esittää: Reigin pappi

Rakkaat kansalaiset! Suomen kirjallisuuden suolaisimpia helmiä saa tänä iltana nauttia silmät suljettuina peiton alla. Radioatelejee esittää klo 23 Aino Kallaksen Reigin Papin  (1926). Ihmellinen ja kaunis kieli imevät kuulijansa menneiden vuosisatojen Hiidenmaalle, kuoleman ja rakkauden rannoille.

Petri Pietiläinen:

Kun päivät menee kello 8-18 kulttuurityössä, pitäisi sitten illalla jaksaa kirjoittaa omia juttuja. Kotiovi takana kiinni. Heps vaan ja kirjoittamaan, tekstiä tulee niin kovin paljon, niin hyvää ja niin helposti, tai ainakin niin toivoisi.

Aina ei jutut mene kuin televisiossa. Välillä sitä istuu ja istuu, ja tietokone on kasassa edessä, eikä viittis avata kantta, eikä viittis pistää töpseliä seinään, eikä viittis ajatellakaan, koska aina on helpompi avata televisio ja pistää leffa pyörimään, nukahtaa sohvalle ja herätä yöllä vääntäytymään oikeaan sänkyyn.

Kun näin kului puoli vuotta, huolestuin. Kilautin kaverille, että mitä tehdä, kun kirjoitustyö ei maita vaikka kuin on nälkä. Pahuslainen ehdotti baari-iltaa, mutta en lähtenyt. Vaadin vain selitystä. Kaveri selitti, että välillä itsekin katseli samaa kohtaa pitkään ja hartaasti, eikä mikään auttanut, kun ei tule sanoja, niin ei tule sanoja. Se selitti, että lopulta se jätti homman kesken ja siirtyi seuraavaan ja palaa vaikeaan kohtaan ja tekstiin, jos palaa, eihän kaikkea pysty tekemään loppuun, eikä jokaisesta voi tulla hyvää. Tunnistin tilan, mutten lähtenyt baariin vaan menin nukkumaan. Surullisten unien näkeminen on hyvää lepoa kirjoitushädässä.

Ja sitten jos sattuu menemään baariin, niin tietysti sieltä tulee puolihumalassa joku omakustannekirjailija, joka on kehunut jo viisitoista kertaa aimmin vastaavassa tilanteessa, miten kirjoitti kirjan kahdessa viikossa. Tajuutsä Petri, musta tuli kirjailija kahdessa viikossa. Joo, joo, selitän ja mietin pakokeinoja. Jouduin sen kahdenviikonkirjan lukemaankin, jonka jälkeen ymmärsin, että hän todella teki kirjan kahdessa viikossa töiden jälkeen. Sen kirjan luki kahdessa tunnissa, mutta haukotellen tuskasta. Näitä kahdenviikonkirjakavereita en ihmettele lainkaan, mutta miten joku Matti Rönkä tms. voi tehdä kirjat töiden päälle, vähän kuin viikonloppuhupina, mikähän dynamo niillä on sydämen tilalla, kun meikäläinen ei tunnu jaksavan. Kaamosmasennus? Ei vaan ihan vain joku muu. Jouluväsymyksen ymmärrän, mutta en kirjoitusväsymystä, koska aiemmin en ole sellaista kokenut.

Palaan asiaan, kunhan pääsen tästä kirjoitusväsymyksestä.