Seija Kerttula:

Törmäsin joskus kesällä 2007 ilmoitukseen muuta kuin fiktiota kirjoittavien (jotenkin sana ”tietokirjallisuus” tuntuu rajoittavammalta käsitteeltä kuin ”non-fiction”) ryhmästä Corkin pääkirjastossa ja päätin rohkaistua osallistumaan. Tämä toi elämääni mielenkiintoisia tuttavuuksia ja ulottuvuuksia.

Kirjoitusryhmän oli juuri perustanut taiteellinen, avaramielinen ja idealistinen amerikkalaisprofessori Alana, joka oli kolmisen vuotta sitten muuttanut Yhdysvalloista läheiseen taiteilijoiden suosimaan Kinsalen pikkukaupunkiin tyttöystävineen ja koirineen. Hän oli vain kävellyt pääkirjastoon ja esittänyt idean, jolloin hänelle oli heti varattu ilmaiseksi hieno kokoushuone ja luvattu jopa keksi- ja kahvitarjoilu.

Ryhmä muotoutui varsin vapaaksi, kuten Alana oli ajatellutkin. Tarkoituksena oli, ettei sillä olisi vetäjää, vaan voisimme lukea kirjoituksiamme, saada niihin kommentteja muilta sekä keskustella kirjoittamisesta. Näin on käynytkin – tekstejä voi lukea ja muutenkin osallistua keskusteluun silloin kun haluaa, minkä takia sosiaaliset paineet ovat minimaaliset. (Siitä osoituksena on se, että ryhmään eksyi kerran Mary, joka oli tulossa kirjakerhoon. Hänestä ryhmä oli niin mielenkiintoinen, että hän jäi sinne ja kirjoitti muutaman kerran jälkeen elämänsä ensimmäisen tekstin.)

Pidin heti ryhmän ensimmäisistä  jäsenistä. Alana itse kirjoittaa kurssikirjoja ja on myös perustanut kansainvälisen projektin, jonka tarkoitus on kehittää uudenlaisia koulutus- ja oppimistapoja, joita hänestä tarvitaan maailman jatkuvasti ja nopeasti muuttuessa. Alanan ehdottomana vahvuutena on se, miten hän havaitsee heti kirjalliset rakenteet ja esittää niistä loistavia kommentteja, ja hän itse sanookin, että näkee ne taiteilijataustansa takia visuaalisesti, ikään kuin maalauksina.

Alusta asti mukana oli myös Victor, joka on kirjoittanut kirjan lapsuudenkotinsa lähelle sotavuosina pudonneesta Ison-Britannian ilmavoimien pienlentokoneesta. Kirja kuvaa miehistön vaiheita, ja Victor on tutkinut aihetta harrastuksenaan jo 25 vuotta keräten materiaalia RAF:n arkistoista Englannista ja aikoinaan haastattelemalla tapahtumaan liittyviä henkilöitä näiden vielä ollessa elossa. Victorin vahvuuksia ovat tekninen tarkkuus (hän on insinööri), vetävä toiminnan kuvaus ja sujuva dialogi. Kirja valmistui pääosiltaan viime kesänä, mitä samoin kuin lentokoneen putoamisen vuosipäivää Victor juhlisti tuomalla sen kolhiintuneen nokkalevyn ryhmäämme. Kustantajan löytämisessä ei kuulemma ole ongelmia – tällaisille kirjoille on aina kysyntää.

Ei-englanninkielisenä ilahduin, kun mukana oli ranskalainen, räiskyvä ja juuri varhaiseläköitynyt Marie, joka on asunut jo 15 vuotta Irlannissa. Mariella on yhä rankka korostus, mutta hän ei ole antanut sen haitata menoa. Hänenkin taustansa on tekninen, mutta hän kirjoittaa humoristisia tarinoita kokemuksistaan Irlannissa ja muissa maissa. Hän puuhaa dynaamisesti myös ryhmän tekstikokoelman julkaisemista, mistä voi vielä tulla tottakin.

Jäsenissä on yllättävän paljon runoutta tuottavia, minkä takia ne ovat tarttuneet myös moneen runoja aiemmin suorastaan välttäneeseen. Jostain syystä runous tuntuukin asettuvan hyvin tähän ympäristöön. Yksi alkuperäisistä runojen kirjoittajista on Kevin, valkotukkainen, viisas ja lempeä mies, jolla ei ole jalkoja. Kukaan ei ole koskaan kysynyt, minne jalat hävisivät, eikä se olekaan ryhmässä olennaista. Kevin keskittyi aiemmin vain runoihin, mutta on nyt yllätyksenä itselleenkin alkanut kirjoittaa novelleja.

Aiheet ja genret siis vaihtelevat, eikä kaunokirjallisiakaan tekstejä kavahdeta, jos sellainen sattuu kohdalle. Myös kirjoitustarkoitukset ovat moninaisia. Amerikkalainen Evin kirjoittaa blogeihinsa, englantilainen Michael tekee tositapahtumiin perustuvan elokuvan käsikirjoitusta, irlantilainen Kathleen elvyttelee omaa kirjoittamista copywriter-uran ohella – ryhmän otsikon alle mahtuu mitä erilaisimpia tekstityyppejä. Etenkin luetut omaelämäkerralliset katkelmat ovat avanneet irlantilaista sielunmaisemaa ja kokemuksia. Ei tarvitse mennä kovin kauas menneisyyteen, kun jo löytyy köyhyyttä ja kurjuutta, katolisen kirkon piirissä tapahtunutta vallan väärinkäyttöä ja lasten pahoinpitelyä. Tuntuu, että täällä on tuskin ketään, jota viimeksi mainitut ilmiöt eivät olisi jotenkin koskettaneet, sillä maan koululaitos on edelleenkin ainoana Euroopassa täysin katolisen kirkon hallinnassa.

Ryhmään, joka kokoontuu kaksi kertaa kuukaudessa, tulee yleensä yli kymmenen jäsentä. Jotkut, vaikkakin harvat, ovat jääneet pois ja uusia on tullut tilalle. Silti tunnelma on säilynyt samana: rakentavana, rohkaisevana ja erilaisuutta suvaitsevana. Välillä olen rynnännyt paikalle viime hetkellä töiden keskeltä, mutta olen aina poistunut sieltä innoittuneena ja virkistyneenä. Olen myös lumoutuneena seurannut sitä, miten jokaisella on oma lahjakkuutensa ja lähestymistapansa.

Ryhmä on kiehtovasti vaikuttanut kunkin elämään ja kirjoittamiseen. Alkaakin tuntua, että vuorovaikutus on paljon tärkeämpi osa kirjoittamista kuin koskaan on tajunnut. Kuten Alana kerran sanoi:

Puheet erakkokirjailijoista ovat hölynpölyä. Kaikki kirjailijat antavat tekstejään toisten luettaviksi ja käyvät niistä heidän kanssaan keskustelua. Niin teki jopa Thoreau Waldenin mökissään.

Särötiedote:

Radioateljee esittää: Reigin pappi

Rakkaat kansalaiset! Suomen kirjallisuuden suolaisimpia helmiä saa tänä iltana nauttia silmät suljettuina peiton alla. Radioatelejee esittää klo 23 Aino Kallaksen Reigin Papin  (1926). Ihmellinen ja kaunis kieli imevät kuulijansa menneiden vuosisatojen Hiidenmaalle, kuoleman ja rakkauden rannoille.

Petri Pietiläinen:

Kun päivät menee kello 8-18 kulttuurityössä, pitäisi sitten illalla jaksaa kirjoittaa omia juttuja. Kotiovi takana kiinni. Heps vaan ja kirjoittamaan, tekstiä tulee niin kovin paljon, niin hyvää ja niin helposti, tai ainakin niin toivoisi.

Aina ei jutut mene kuin televisiossa. Välillä sitä istuu ja istuu, ja tietokone on kasassa edessä, eikä viittis avata kantta, eikä viittis pistää töpseliä seinään, eikä viittis ajatellakaan, koska aina on helpompi avata televisio ja pistää leffa pyörimään, nukahtaa sohvalle ja herätä yöllä vääntäytymään oikeaan sänkyyn.

Kun näin kului puoli vuotta, huolestuin. Kilautin kaverille, että mitä tehdä, kun kirjoitustyö ei maita vaikka kuin on nälkä. Pahuslainen ehdotti baari-iltaa, mutta en lähtenyt. Vaadin vain selitystä. Kaveri selitti, että välillä itsekin katseli samaa kohtaa pitkään ja hartaasti, eikä mikään auttanut, kun ei tule sanoja, niin ei tule sanoja. Se selitti, että lopulta se jätti homman kesken ja siirtyi seuraavaan ja palaa vaikeaan kohtaan ja tekstiin, jos palaa, eihän kaikkea pysty tekemään loppuun, eikä jokaisesta voi tulla hyvää. Tunnistin tilan, mutten lähtenyt baariin vaan menin nukkumaan. Surullisten unien näkeminen on hyvää lepoa kirjoitushädässä.

Ja sitten jos sattuu menemään baariin, niin tietysti sieltä tulee puolihumalassa joku omakustannekirjailija, joka on kehunut jo viisitoista kertaa aimmin vastaavassa tilanteessa, miten kirjoitti kirjan kahdessa viikossa. Tajuutsä Petri, musta tuli kirjailija kahdessa viikossa. Joo, joo, selitän ja mietin pakokeinoja. Jouduin sen kahdenviikonkirjan lukemaankin, jonka jälkeen ymmärsin, että hän todella teki kirjan kahdessa viikossa töiden jälkeen. Sen kirjan luki kahdessa tunnissa, mutta haukotellen tuskasta. Näitä kahdenviikonkirjakavereita en ihmettele lainkaan, mutta miten joku Matti Rönkä tms. voi tehdä kirjat töiden päälle, vähän kuin viikonloppuhupina, mikähän dynamo niillä on sydämen tilalla, kun meikäläinen ei tunnu jaksavan. Kaamosmasennus? Ei vaan ihan vain joku muu. Jouluväsymyksen ymmärrän, mutta en kirjoitusväsymystä, koska aiemmin en ole sellaista kokenut.

Palaan asiaan, kunhan pääsen tästä kirjoitusväsymyksestä.

Tiina Raevaara:

”Inspiraatio” on termi, joka monen mielestä kuuluisi kiellettyjen ilmausten listalle. Joskus ennen vanhaan, kauan kauan sitten, olipa kerran kirjailijoita, jotka saivat salaperäisiä, keuhkokuumeen kaltaisia inspiraatioita ja kirjoittivat niiden voimin mestariteoksia luostarissa tai muuten vain kolkossa ja hämärässä paikassa, vankilassa ehkä.

Nykyäänhän monet kirjailijat eivät suostu puhumaan inspiraatiosta: ammattikirjailija kirjoittaa täyden työpäivän kellontarkasti, oli inspiraatioita tai ei. Yleensä ei. Moisten yliluonnollisten mielentilojen odottelu on kirjailijan ammattikuvan halventamista. Suomalainen kirjailija rinnastuu maatalousyrittäjään ja tekee työtään enemmän käsillä kuin tajunnalla.

Teen tunnustuksen: kärsin inspiraatioista. Ne ovat jonkinlaisia välähdyksenomaisia tuntemuksia, haltioitumisia, joiden aikana maailmaan repeytyy railo. Railosta kurkkivat vieraat maailmat. Aika yleensä pysähtyy, maa ei juurikaan järise.

Inspiraatiot saattavat liittyä tekeillä olevaan tekstiin, ja niiden aikana tekstiä pystyy joko viemään määrällisesti hyppäyksellä eteenpäin, tai sitten niiden aikana irtonaiset palikat loksahtavat kohdalleen, langanpäät yhdistyvät ja piilotetut johtolangat nousevat näkyviin. Tekstiin syntyy yhteyksiä.

Toiset inspiraatiot liittyvät vielä syntymättömiin teksteihin. Inspiraation aikana vieras todellisuus vihjaa olemassaolostaan, väläyttää vihjailevasti olemustaan. Kirjoita minut! se huutaa. Näistä huudoista on syntynyt novelleja, toistaiseksi yksi romaani, ja paljon on toki jäänyt syntymättä.

Niin, paljon on jäänyt syntymättä. Siinä on oikeastaan yksi tähänastisen kirjailijanelämäni suurimmista kamaluuksista. Inspiraatio iskee halkeamia todellisuuteen usein juuri silloin, kun en pysty kirjoittamaan niitä ylös. Muistiinpanot siitä, mitä halkeamasta näkyi, eivät riitä. Muistiinpanot eivät tavoita tunnetta, näkymää tai ääniä – niitä varten tarvitaan tekstiä ainakin pari liuskaa, ja jos se pari liuskaa kerran syntyisi, voisi tehdä mieli kirjoittaa enemmän. Sellaiseen ei ole varaa, kun päivät täyttyvät sovituista töistä: artikkeleista, opetuksesta, kirja-arvosteluista. Ja jos aikaa on käyttää oman kaunokirjallisuuden tekemiseen, työn alle tulee jo aiemmin aloitettua, jatkettavaa ja viimeisteltävää. Sekin on hauskaa ja tavoiteltavaa, mutta ehtivätkö ne muut todellisuudet hävitä sillä aikaa, kun kirjoitan toisia valmiiksi?

Voi milloin, milloin tulisi se hetki, jolloin inspiraatio ja aika olisivat käytettävissä yhtaikaa? (“Ei milloinkaan”, huutaa eräs korppi.)

Ehkä niin ei tosiaankaan käy koskaan, ja siksi kirjailijat ovat katsoneet parhaaksi kieltää koko inspiraation olemassaolon.

Mark Mallon:

Viime päivät tai oikeastaan viikot ovat olleet Säröllä niin byrokratian täyteisiä, että yleville ajatuksille kulttuuri- ja ihmiselämästä ylipäätään ole juuri jäänyt sijaa.

Lokakuu on ollut apurahahakujen, selvitysten, raporttien ja budjettilaadintojen kultakautta, ja jonkin verran olemme myös panostaneet uuden ilmoitusmyyjän etsintään. Aiempi ilmoitusmyyjämme kun muutti kesällä Naantaliin, eikä sieltä käsin ole niin helppoa repiä suuren maailman mainostajia hihasta.

Onhan se ristiriitaista, että kun tuntee vetoa taiteen tekemiseen ja taiteen esitysfoorumin luomiseen, vähitellen huomaa lilluvansa suonsilmäkkeessä, ja kaukaisuudessa vaeltavat pelastajat eivät ymmärrä muuta kuin eurojen kutsua.

Mutta eihän tämä silmäkkeessä heiluminen kuitenkaan mitään yksinäistä tuskaa ole, koska vähintään kerran päivässä joku runoilijapoika, -tyttö, -rouva tai -herra tulee tänne minulle sikermiään kainosti esittämään, ja esityksen jälkeen pyytää, voisitko ottaa ne silmän pinnalle muitten nähtäviksi killumaan.

“Katsotaan, katsotaan, ystäväiseni”, sanon hänelle, “mutta meilaa ensin Markku Aallolle. Aalto päättää minkä ottaa, koska hän on runovastaavamme.”

Sitten toivotan runoilijalle kaunista päivänjatkoa, ja yritän olla kuin en silmäkkeessä olisikaan. Muutenhan runoilijapoloinen joutuisi kiusaukseen pelastaa minut kädellään, ei sielullaan. Se olisi väärin. Potentiaalisiksi pelastajiksi kun ovat jo ilmoittautuneet kasvottomat valtion elimet, ja raapustelen numeroita yön pimeyksiin.

Eräänä päivänä, kun täältä nousen, kävelen Porvoon handeliin ja ostan jotain suovettä raikkaampaa ja kuplivampaa, ja sytytän tupakan, ja jatkan rukouksia: Opm, sinä siellä Helsingissä, armoitettu olkoon tahtosi nähdä suonsilmäkkeiden vienoja säröjä, ja annathan runoilijoiden vielä huomennakin jaloitella aaltojen otsilla…

Tiina Lehikoinen

JA SlTTEN ME LUIMME HESSEÄ

Kuten radion ja tv:n kirjallisuusohjelmissa ja kirjamessujen mainoksissa usein toistellaan, kirjojen maailmat kasvavat kiinni lukijaan. Lukija ei vain seuraa ulkopuolelta tapahtumia ja naureskele sivuilla hypähteleville henkilöhahmoille, vaan pureutuessaan tarinaan hän hengittää tekstin kanssa samaan tahtiin.

Kirjat kirjoittautuvat muistoihimme ja muuttuvat kollektiiviseksi muistiksemme. Jos meiltä kysytään, miltä suomalainen yhteiskunta näytti sodan jälkeen, hakeudumme mitä luultavimmin Linnan, Kilven, Haavikon ja Meren kirjoihin. Tai jos tehtäväksemme annetaan pohtia, miten 60-luvun kulttuurinen murros vaikutti aikalaisiin, kenties ajatuksiamme sävyttyvät Sinkkosen, Kirstinän, Salaman ja Kihlmanin tekstien hahmot ja tapahtumat.

Suurten linjojen tapahtumien ohella kirjat tekevät kollektiivisia myös subjektiivisista kokemuksistamme, kuten nuoruudesta. Ne sosiaalistavat kasvukipuja ja tarjoavat erilaisia roolimalleja, kuinka harhailla kolkkojen teinivuosien läpi. 2000-luvulla on vaikea löytää nuoria, jotka eivät olisi lukeneet  J. K. Rowlingin tai Philip Pullmanin teoksia. Useille sanataideoppilaistani Tylypahka on tutumpi paikka kuin takapiha ja eri ulottuvuuksia leikkaavat tikarit yhtä todellisia kuin luokkakavereilleni 90-luvun alussa olivat Viisikon lasten eväskorit sekä Sören Olssonin & Anders Jacobssonin finninaamainen Bert.

Useiden nuortenkirjojen erityispiirteenä voidaan pitää niiden sarjallista luonnetta ja sarjallisuuden takaamaa tuttavuuden jatkumista lukijan ja henkilöhahmojen välillä. Sarjallisuus mahdollistaa lukijan varttumisen päähenkilön rinnalla. Esimerkiksi sarjallisista kasvutarinoista käyvät Harry Potterien ohella lukuisten tyttökirjasarjojen sukukavalkadit sekä Narnia-sarja. Jokainen C. S. Lewisin luomiin maailmoihin ajautunut tunnistaa fantasiamaailman staattisuudesta huolimatta ajan vääjäämättömän kulumisen, ja sen, kuinka henkilöt muuttuvat kirjasarjan aikana.

Berliinin muurin sortumisen ja Neuvostoliiton romahtamisen ohella minun lapsuuttani värittivät Sue Townsendin Hadrianuksen kurjista teinivuosista kertovat kirjat. Hadrianus oli minulle enemmän kuin henkilöhahmo, kirjasarjan myötä hänestä tuli ystäväni, joka sitten myöhemmin katosi, niin kuin lapsuudenystäville joskus käy. Viime syksynä tapasin Hadrianuksen uudelleen. Ja että meillä oli hauskaa! Me päähänpotkitut tollot, joiden runojen arvoa BBC ei ymmärtänyt, me Maailman murjomat poloiset, joiden sydäntä kalvoivat lemmenhuolet, levottomuus ja tokarin keskiarvo, Mikä julma tsäkä, että meistä tuli tällaisia. Mutta onneksi meillä oli toisemme.

Hadrianus suisti minut nostalgiakierteeseen.Varhaisten murkkuiän muistojen tonkimisen jälkeen siirryin kirjastossa varttuneempien teinien lukunurkkaan. Kahlasin uudelleen läpi lukiovuosieni pakolliset  Södegranit, Orwellit, Pessoat, Nabokovit ja niin edelleen. Viimein päädyin Hesseen.

Kävellessämme taannoin sienimetsässä tiedustelin ystäviltäni kirjavinkkejä. En tiedä, vaikuttiko vastausten laatuun syksyinen ajankohta, ikäkriisi vai piiloromanttinen luonne, mutta myös heistä neljä viidestä oli päätynyt viimeisen vuoden aikana takaisin Hessen kirjojen äärelle. Yritin udella, kuinka ystävieni nykyiset lukukokemukset erosivat vuosien takaisista ensikohtaamisista teosten kanssa, ja lukivatko he nyt kirjoista enemmän juonta, vai tekstikerrostumien taustalla sykähtelevää omaa aiempaa lukukokemustaan.

Väitän nimittäin, että lukiessamme me emme vain hengitä tekstin kanssa samaan tahtiin, vaan talletamme itsemme riviväleihin. Lukeminen on ruumiillinen akti, jossa lukija peilaa, piilottaa, torjuu, nauttii, häpeää, itkee, nauraa ja hikoilee sanojen äärellä. Samoin kuin ruumis tunnistaa liikeratoja liikkuessamme tutussa maastossa, lukeminen aktivoi hermosoluja, joiden väliset synapsit morsettavat kirjoitettujen maisemien tuttuutta läpi kehon. Menneisyyden kokemuksemme heijastuvat meille lukemisen kautta: suoritamme aikamatkoja tavaamalla esiin meille merkityksellisistä kertomuksista eilisten kokemuksiamme.

Ajallisen välimatkan päästä on turvallista tirkistellä jopa omaa kömpelyttään ja kellon ympäri jännittynyttä olemustaan, niin, että aiemmat tuskat näyttäytyvät suorastaan kirpeän suloisina. Kurkistakaamme vaikkapa Hadrianuksen arkeen 18 vuoden taakse:

Vuosi 1991. Perjantai, marraskuun 1.

Koska kauppaan jatkuvalla menestyksellä turvallisuusvimpaimia, rouva Bellingham päätti korottaa tuntipalkkani 3.14 punnasta huimaavaan 3.25 puntaan! Myyntitykki! Ampukaa kunnialaukaus! Päästäkää ilmapallot irti! Avatkaa Bollinger-pullo! Jakakaa lehdistötiedote! Ilmoittakaa Red Arrowsin muodostelmalentäjille!

Tai Herman Hessen varhaisromaanin Muuan nuoruus päähenkilön Hans Giebenrathin elämään:

“Kun nuoret viilarit seisoivat Schulerin talon edessä rauhallisina ja itsetietoisina, nyökkäilivät ohikulkijoille ja juttelivat keskenään, saattoi hyvin nähdä, että he muodostivat kiinteän yhteisön eivätkä tarvinneet ulkopuolisia, eivät edes sunnuntaihuvitteluun.

Myös Hans tunsi sen ja oli iloinen että kuului heihin. Silti hän hiukan pelkäsi suunniteltua huviretkeä, koska jo tiesi että tässä ammattikunnassa nautittiin elämästä tukevasti ja ylenpalttisesti. Ehkäpä ne suorastaan tanssisivatkin. Sitä Hans ei osannut mutta aikoi muuten tehdä parhaansa, äärimmäisessä tapauksessa vaikka pikku kohmelon uhalla. Hän ei ollut tottunut juomaan paljon olutta, ja tupakoinnissa hän oli päässyt vaivoin niin pitkälle, että saattoi varovasti polttaa yhden sikarin ilman pahoinvointia ja häpeää.”

Oi ylitsevuotava, liioitteleva & järjetön nuoruus! Materiaalisten yksityiskohtien ja yhteiskunnallisille epäoikeudenmukaisuuksille kiljuva nuoruus, teemukillinen inkiväärijuomaa sinulle tänä sunnuntaisena alkutalven iltana!

Anne Dougan:

Runouden kääntämisen ylistyslaulu

Häpeäkseni minun on tunnustettava, etten takavuosina uhrannut montakaan ajatusta intohimoisesti ahmimieni proosa- ja runoklassikoiden suomentajille. En edes aina tiedostanut, etteivät esimerkiksi Dostojevskin tai Baudelairen käsissäni kuluneet teokset olleet näiden herrojen alkuperäistekstejä.

Kääntämisopintojani edeltävänä aikana en siis pahemmin vaivautunut pohdiskelemaan lukunautintoni mahdolliseksi tehneen suomentajan arvokasta työtä. Tänä päivänä osaan tuntea suunnatonta kiitollisuutta niitä kääntäjiä kohtaan, jotka ovat tarjonneet kaltaisilleni varsin rajoitetulla kielitaidolla varustetulle lukijalle lukemattomia ikimuistoisia lukuelämyksiä. Erityisen suurta ihailua saavat osaltani osakseen kirjallisuuden kuninkuuslajin, runouden, suomentajat.

Viimeksi mainittujen tehtävä ei todellakaan ole helppo, sillä ei ole olemassa mitään yhtenäistä kantaa siitä miten, ja keiden toimesta, runoutta tulisi kääntää. Kaikkein radikaalimmat ovat sitä mieltä, että runouden kääntäminen on kutakuinkin mahdotonta. Heidän joukkoonsa kuului mm. Voltaire, jonka totesi runouden kääntämisestä seuraavaa: ”Runouden kääntäminen on mahdotonta; vai voiko muka musiikkia kääntää?”.

Useat taas ovat sitä mieltä, että jos runoutta ryhdytään kääntämään, tulee sen kääntäjän itsensäkin olla runoilija. Itse ole taipuvainen yhtymään tähän mielipiteeseen, vaikka on niitäkin, jotka suhtautuvat skeptisesti runoilija-kääntäjän kykyyn pitää oma runoilijan äänensä kurissa toisen tekstiä kääntäessään.  Esimerkiksi runojen suomentajana varsin mittavan elämäntyön tehnyt Aale Tynni-Haavio esitti aikoinaan omana kantanaan, ettei kääntäjä ole varsinaisesti uutta luova runoilija vaan eräänlainen välittäjä, joka oman kielensä keinoin pyrkii tarjoamaan lukijalle alkuperäisen runoilijan kirjoittamaa runotaidetta.

Kiistelyä käydään myös siitä, tulisiko runokäännöksen välittää lukijalle mahdollisimman tarkkaan runon merkityssisältö vai olisiko tärkeämpää pyrkiä säilyttämään runon tekniset seikat, kuten esimerkiksi sen rytmitys alkuperäisen kaltaisena. Ihanteellista olisi tietysti pyrkiä pitämään kiinni molemmista, mutta käytännössä tämä on useimmiten äärimmäisen hankalaa ja joidenkin kieliparien kohdalla lähes mahdotonta.

Runokäännösten arvottaminen ei sekään ole mikään yksinkertainen tehtävä. ”Hyvälle” runokäännökselle löytyy kääntämisen teoreetikkojen teksteistä jos jonkinlaisia, usein jo itsessään melko tulkinnanvaraisia määritelmiä, joista esimerkkinä voisi mainita vaikka Jacques Derridan näkemyksen hyvästä runokäännöksestä:

”Hyvä runokäännös on sellainen, joka kykenee välittämään runon olemuksen, sen musikaalisuuden ja soinnin.”

Kirjallisuuden kääntämistä paljon tutkinut Susan Bassnett-McGuire puolestaan on todennut:

”Ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa tapaa kääntää runo, aivan kuten ei ole ainoaa oikeaa tapaa kirjoittaa sellaista.”

Oma asiantuntemukseni ei riitä edes oman kieliparini, espanjan ja suomen, ammattimaisen runonkääntämisarvioinnin esittämiseen. Lienee kuitenkin sallittua, ihan vain tavallisen lukijan suulla, esittää ylistyslaulu omasta mielestäni ― olen kuullut asiasta eriäviäkin mielipiteitä― erittäin onnistuneelle suomennostyölle.Kehujeni kohteena on Federico García Lorcan runokokoelman Romancero Gitano jo vuosikymmeniä sitten ilmestynyt Kirsi Kunnaan suomennos ”Mustalaisromansseja”.

Perustelen mieltymystäni Kunnaan suomennokseen (kokoelman yksittäisiä runoja on suomennettu muidenkin kääntäjien toimesta) sillä, että Kunnas on mielestäni onnistunut pääsemään aika lähelle ihannetta, jossa sekä runojen merkityssisältö että Lorcan runoudelle ominainen musikaalisuus pääsevät oikeuksiinsa.

Itselläni oli mahdollisuus jokin aika sitten osallistua kuulijana täällä Lorcan kotikaupungissa, Granadassa, erittäin nautinnolliseen ”Mustalaisromanssien” lausunta-, tai pikemminkin laulantatilaisuuteen, jossa kokoelman runoja tulkittiin flamencomusiikin säestyksellä. Tapailin esitystä kuunnellessani Kunnaan suomentamia säkeitä mielessäni ja havaitsin, että Kunnaan ansiosta Lorcaa voisi vallan mainiosti, hänen runoutensa alkuperäisen musikaalisuuden siitä kärsimättä, laulaa myös suomeksi.

Kunnaan onnistuneen suomennostyön puolesta puhuu ainakin kokoelman runojen soinnin osalta myös granadalaisen runoilijan, kirjallisuuden professorin ja Lorca -asiantuntijan Luis García Monteron sanat luettuani hänelle ääneen näytteeksi yhden kokoelman runoista, ”Unissakävijäromanssin”:

”En luonnollisestikaan ymmärtänyt sanaakaan, mutta kyllä tuo Lorcalta kuulostaa.”

Erityisen ansiokkaana Kunnaan suomennostyössä pidän hänen kielellistä herkkyyttään, hänen kykyään valita Lorcan aikaiseen kulttuurikontekstiin sopivat sanat suomennokseensa. En tiedä, onko Kunnas henkilökohtaisesti samoillut näitä Granadan vuosisatoja vanhoja kujia ja katuja, mutta jos hän ei ole sitä tehnyt, on suorastaan hämmästyttävää, kuinka hyvin Kunnas on onnistunut säilyttämään suomennostyössään Lorcan luomisvoiman moottorina toimineen Andalusian hengen.

Sanna Saastamoinen:

Vastikään olen kohdannut ongelman, johon lähes jokainen luovaa työtä tekevä joutuu aina silloin tällöin törmäämään — tukoksen. Alkoiko se älyn jumittumisesta, käden velttoudesta, ikävästä kritiikistä vai ihan vain yleisestä uupumisesta? Tiedä häntä.

Näin jälkeenpäin katsottuna tukkeutuminen kehittyi pikkuhiljaa: tekosyitä, välttelyä, häpeää, vähättelyä… Tämän kaltainen nihkeily vaikuttaa ajattelun ja työkyvyn lisäksi myös ruumiiseen, fysiikkaan. Niinpä vähitellen menivät tukkoon myös hengitystiet, ja kunnon flunssa iski päälle. Oli pakko jäädä kotiin ja siirtää työt tulevaan.

Sairaana kuitenkin huomasin — ruumiini kärvistellessä tautia vastaan — että nyt tuntuisi olevan käyttämätöntä aivokapasiteettia tarjolla. Niinpä luin, katsoin elokuvia, kuuntelin radiota ja ajattelin. Jotain lähti liikkeelle, ei nyt mitään ihmeellistä, mutta pöpöistä päästyäni mielessä heräsi etsintä ja halu saada lisää vaikutteita, purtavaa, käsiteltävää ja ennen kaikkea innoitusta aivoille.

Viime lauantaina päätin siis viettää Picasso-päivän: Ensin katsoin näyttelyn Ateneumissa ja sitten Orionissa ruotsalaisen elokuvan Picasson seikkailut (1978), joka muuten esitetään myös tänään 28.10. klo 21. Sitä voin kyllä lämpimästi suositella; elokuva on hervottoman hauska fiktiivinen kertomus Picasson elämästä.

Ateneumin näyttelyn jälkeen ajattelin tietenkin, että kirjoittaisin tämän blogi-tekstini Picassosta, mutta tulinkin toisiin aatoksiin. Ei siitä ukkelista minun tarvitse mitään kirjoittaa. Menkäähän itse katsomaan ja kokemaan teoksista välittyvä taito, voima ja röyhkeys. Mahtavaa kerrassaan. Ei jätä kylmäksi.

Erityisen hyvin Picasso toimii tukosten poistajana. Siksipä menenkin taas torstaina 29.10. kello 19, Kansallisen audiovisuaalisen arkiston elokuvateatteriin, Orioniin katsomaan dokumentin Picasso-arvoitus (1956). Olen elokuvan toki aiemmin nähnyt, mutta sen innoittavuutta ei voi vähätellä. Dokumentissa näytetään miten Picasson maalaukset syntyvät; ne suorastaan maalautuvat silmien eteen. Katsoja pääsee seuraamaan vierestä supertaiteilijaa työssään. Jos sillä ei lähde kanavat aukeamaan, niin ei sitten millään!

Odottamista ja odotuksia — Encyclopedia Idiotican toimittajan havaintoja kirjan valmistumisen ajoilta:

Astuin messulavalle, missä oli täyttymys? Messuilta Musen keikalle. Rahahuolia. Pohdintoja suosion merkityksestä. “En halua olla toimittaja!” Kun kirjoitan runoja, odotan, että voin lopettaa kirjoittamisen, ja kun en kirjoita, odotan, milloin pääsen taas aloittamaan.

Tuukka Hämäläinen:

Toimitin keväällä kirjan, jonka julkaisua odotin puolisen vuotta. Ei sinänsä mitenkään kummallinen aika, projektissa oli monia osallisia ja kässäri oli paksu. Lokakuun toisena päivänä saimme ensimmäiset kappaleet painosta, päivää ennen Turun Kirjamessuja. Esiinnyimme Turussa, mutta tuntui etten osannut sanoa vielä yhtään mitään. En ollut niinkään hämmentynyt siitä, että nimelläni varustettu kirja nyt oli käsissäni, vaan siitä ettei se tuntunutkaan miltään erityiseltä täyttymykseltä.

Aika kummallista tyypiltä, joka päätti 10-vuotiaana alkavansa kirjailijaksi?

Jäin odottamaan Helsingin Kirjamessuja. Nehän ovat isommat kuin Turun messut, ja kuvittelin, että kirjan mahdollinen suosio ja julkaisusta kulunut aika tekisivät tehtävänsä – odotin siis yhä täyttymystä. Messujen väliin jäävän parin viikon aikana käväisin YleX:n ja Kymenlaakson radion haastatteluissa. Jälkimmäinen herätti sukulaisissa aika merkillisiä reaktiota, minä kun en uskonut että he saisivat edes tietää kirjasta tai kuittaisivat koko jutun olankohautuksella.

Helsingin Kirjamessut tulivat. Yksi esiintyminen monistui äkkiä kolmeksi ja vielä nimmaritilaisuudeksi, josta tosin olisi kannattanut jotenkin tiedottaa, sillä nimmarinhakijoita oli vain kaksi. Tämä ei sinänsä ollut ongelma, sillä niin Turussa kuin Helsingissäkin yleisöä riitti. Senhän takasi jo se, että toimittamani kirja liittyi CMX-yhtyeeseen ja paikalla oli bändin nokkamies A. W. Yrjänä sekä kitaristi Janne Halmkrona.

Kipusin siis lavalle muusikko-runoilija-kirjailijan ja kenties Suomen parhaimman kitaristin ja tuottajan kanssa. Ihmiset taputtivat. Perheenjäsenet ja kaverit onnittelivat. Avovaimoni sanoi, että sehän meni hyvin.

Mutta missä on täyttymys?

Messujen jälkeen raahauduimme kuolemanväsyneinä brittiläisen Muse-yhtyeen keikalle Hartwall Areenalle. Matkalla satoi ja kuljimme väärään suuntaan. Istuin sitten uupuneena mainiolle katsomopaikalle, mutta jo muutaman biisin jälkeen vaivuin melankoliseen pohdiskeluun.

Mitä ihmettä minä odotin? Suosiota ja julkisuutta? — Hyi, saakeli! Sitäpaitsi kirjahan oli suosittu ja tuntemattomat ihmiset tulivat heittämään kummallisia juttuja. Jotain meriittiä, kenties? Mahdollisuutta julkaista joskus omaakin tekstiäni? Olin tyytyväinen kirjaan ja olen vieläkin, mutta en tiedä onko kukaan lukenut sitä. En tiedä edes kannattaako sitä lukea.

Olen ammattinimikkeeltäni opiskelija ja opintotuki on välttämätön paha. Päivää ennen tuota kohtalokasta Kirjamessupäivää sain opintotukilautakunnalta kirjeen, etten ollut suorittanut tarpeeksi opintopisteitä viime keväänä ja nyt olin vaarassa menettää loppuvuoden tuet. Mitä minä teinkään keväällä?

Niin, toimitin sitä kirjaa. Ei millään pahalla, mutta kompensaatio ei ollut riittävä. Ymmärtäähän sen; olen nuori ”toimittaja” jolla ei tuolloin ollut muutamaa lehtijuttua kummempaa näyttöä osaamisestaan. Mutta olinko nyt siis mielenrauhan ja opintojen lisäksi paskonut vielä taloudellisenkin tilanteen?

Ja vielä minä odotan! Mitä helvettiä me täällä odotamme?

Muse soitti keikallaan Guiding Light -kappaleen uudelta albumiltaan. Siinä laulun minähenkilö on menettänyt jonkinlaisen oppaansa, eikä enää tiedä mitä tehdä tai minne mennä. Tuntui samalta.

Keikan jälkeen painuimme kavereiden kanssa Ravintola Kannakseen. Siideri oli hyvää ja tyhmänhauskoja juttuja riitti. Olin melkein tyytyväinen.

*

Henkilökohtaiset jutut kiinnostavat ihmisiä. Ei siksi, että olisi todella mielenkiintoista mitä se-ja-se henkilö nyt on kokenut ja ajatellut, vaan siksi että aidot (tai aidonkuuloiset) inhimilliset tuntemukset heijastuvat helposti omaan kokemusmaailmaan. Siksi kai kukaan lukisi toisen ihmisen päiväkirjaa – niin luulen.

Nyt istuksin yhdeksän maissa aamulla juomassa kahvia Muse-kupista ja kuuntelen YUP:n Normaalien maihinnousu -albumia. Olen tyytyväinen tuolla hyllyssä jököttävään kirjaan, vaikken yhäkään tiedä miksi toimitin sen. En edes halua olla toimittaja! Isäni on päätoimittaja Viikko Eteenpäin -lehdessä ja äitini on opettaja. Murrosikäisenä päätin, ettei minusta tulisi toimittajaa tai opettajaa.

Olen kuitenkin kirjoittanut kolmisenkymmentä lehtijuttua. Arvosteluja, artikkeleita ja kolumneja. Sellaisten tekstien tuottaminen on aina tuntunut aika helpolta ja hetkittäin jopa pidän asiakirjoittamisesta.

Olen kuitenkin eniten kotonani fiktiossa ja runoudessa. Niiden kirjoittaminen ei ole nautinnollista, odotan joka hetki milloin voin lopettaa. Sitten kun marssin jossain tavaratalon ale-kylttien välissä, odotan pääseväni taas kirjoittamaan.

Taas se sana: Odottaminen! Mitä täällä odotetaan?

Musen keikan jälkeen menimme perjantaina lenkille avovaimoni kanssa. Hän puhui surumieliseen sävyyn siitä, että nyt se puoli vuotta odotettu keikka on ohi, eikä ole muuta kuin ikävää odotettavaa. Pari päivää mielessäni pyörinyt odottamisen käsite nousi taas esiin.

Olisipa kovin hedelmällistä, jos joku kansantajuinen filosofi ryhtyisi tutkimaan odottamista. (Vaikka Terry Eagleton, joka kirjoitti mainion The Meaning of Life -kirjan.) Haluan tietää miksi meillä ihmisotuksilla (Röllin ilmausta käyttääkseni) on tapana vain odottaa ja odottaa ja odottaa, niinkuin tulevaisuudessa olisi oikeasti jotakin odotettavaa.

Eksistentialismi on karu filosofia. Siinä kaikki palaa aina siihen, että elämä on rajallista ja sellaisenaan epätyydyttävää. Odottamis-kysymyksessä on sama perusjuonne: Lopulta odotamme kuolemaa. Jossain Kotiteollisuuden kappaleessa todettiin, että:

”On kiire niin omiin hautajaisiin

ei jaksa panna vastaan.”

Ihan totta, vaikka Jouni Hynysen sanoituksissa on useammin huteja kuin osumia.

Vastaus sen sijaan löytyy, kuten aina, progesta. Marillion julistaa 2008 ilmestyneellä megalomaanisella tuplalevyllään:

”Happiness ain’t at the end of the road,

happiness is the road.”

Yksinkertaista, mutta valitettavan totta. Elämän ainoa täyttymys vaikuttaisi olevan sen eläminen, eikä niinkään mikään yksittäinen, odotettavissa oleva tapahtuma. Paljon hankalampaa on sanoa, kuinka nykyhetkestä sitten nautitaan.

Kerron kaikille olevani teoreettisen filosofian opiskelija, jotta joku näsäviisas erehtyisi kysymään elämän tarkoitusta. Voi sitä raukkaa, joka sen joskus vielä kysyy! Siitä keskustelusta ei pääse kuin kuolemalla.

särötiedote:

Aivan uusi säröläinen Kirsti Karhu on edustamassa Säröä Helsingin Kirjamessuilla Rosebudin osastolla (6d73). Käykäähän jututtamassa ja kertomassa terveisenne. Innokkaimmat saattavat saada Iltasatu-Särön tai Myytti-Särön kotimatkalukemisiksi. Uutukainen on sen sijaan kaupan erittäin edullisesti.