<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?><rss version="2.0"
	xmlns:content="http://purl.org/rss/1.0/modules/content/"
	xmlns:dc="http://purl.org/dc/elements/1.1/"
	xmlns:atom="http://www.w3.org/2005/Atom"
	xmlns:sy="http://purl.org/rss/1.0/modules/syndication/"
	xmlns:georss="http://www.georss.org/georss" xmlns:geo="http://www.w3.org/2003/01/geo/wgs84_pos#" xmlns:media="http://search.yahoo.com/mrss/"
		>
<channel>
	<title>Artikkelin Blogitajunta käyttöön kommentit</title>
	<atom:link href="http://sarolehti.wordpress.com/2008/05/07/blogitajunta-kayttoon/feed/" rel="self" type="application/rss+xml" />
	<link>http://sarolehti.wordpress.com/2008/05/07/blogitajunta-kayttoon/</link>
	<description>Synkkä mutta pinnallinen</description>
	<lastBuildDate>Sat, 07 Nov 2009 20:34:33 +0000</lastBuildDate>
	<generator>http://wordpress.com/</generator>
	<sy:updatePeriod>hourly</sy:updatePeriod>
	<sy:updateFrequency>1</sy:updateFrequency>
		<item>
		<title>Tekijä: Mark</title>
		<link>http://sarolehti.wordpress.com/2008/05/07/blogitajunta-kayttoon/#comment-23</link>
		<dc:creator>Mark</dc:creator>
		<pubDate>Thu, 08 May 2008 10:12:09 +0000</pubDate>
		<guid isPermaLink="false">http://sarolehti.wordpress.com/?p=26#comment-23</guid>
		<description>Todellakin, Porvoossa ei tarvitse kävellä montaakaan sataa askelta keskustasta pois, niin johan löytyy joutomaata. Suosikkiseutujani on hylätyn aseman ympäristö. Hiljaisina, jäähtyvinä sunnuntai-iltoina siellä saattaa tavata Lynchin tai Tarkovskin tuijottelemassa tyhjyyteen, funtsimassa historiaa uusiksi. 
Uskomatonta, kuinka paljon ympäristö vaikuttaa mieleen, ja ikään kuin se vaikuttaisi omiin muistoihinkin. Herää kysymys, voiko jokin seutu rakennuksineen vaikuttaa siihen, miten muistan oman oman menneisyyteni. Vaikuttaako se, vaikka itse ei olisi käynytkään paikassa ennen?</description>
		<content:encoded><![CDATA[<p>Todellakin, Porvoossa ei tarvitse kävellä montaakaan sataa askelta keskustasta pois, niin johan löytyy joutomaata. Suosikkiseutujani on hylätyn aseman ympäristö. Hiljaisina, jäähtyvinä sunnuntai-iltoina siellä saattaa tavata Lynchin tai Tarkovskin tuijottelemassa tyhjyyteen, funtsimassa historiaa uusiksi.<br />
Uskomatonta, kuinka paljon ympäristö vaikuttaa mieleen, ja ikään kuin se vaikuttaisi omiin muistoihinkin. Herää kysymys, voiko jokin seutu rakennuksineen vaikuttaa siihen, miten muistan oman oman menneisyyteni. Vaikuttaako se, vaikka itse ei olisi käynytkään paikassa ennen?</p>
]]></content:encoded>
	</item>
	<item>
		<title>Tekijä: erakko</title>
		<link>http://sarolehti.wordpress.com/2008/05/07/blogitajunta-kayttoon/#comment-22</link>
		<dc:creator>erakko</dc:creator>
		<pubDate>Wed, 07 May 2008 17:14:06 +0000</pubDate>
		<guid isPermaLink="false">http://sarolehti.wordpress.com/?p=26#comment-22</guid>
		<description>Markin juttuun oli pakko ajaa heti kiinni: Hki-Pvoo -akseli, Stadin joutomaat ja yksinäisyys tai anonyymisyys keskellä ihmispaljoutta ovat kaikki juttuja joiden kanssa omat ajatuksenikin ovat askarrelleet - ehkä liiaksikin asti. Mutta jotenkin peilikuvana, ja peilissä on särö.

Olen elänyt (en sano asunut) lähes koko ikäni Helsingissä, keskustan laidoilla lähinnä; alueilla joita ennen kutsuttiin &quot;työläiskaupunginosiksi&quot; ja jotka olivat sellaisia vielä minunkin aikoinani. Sitten Stadi alkoi muuttua nopeammin; Kallio, Kumpula ja Käpylä vakavaraistuivat, tummanpunainen Toukola Arabian kupeessa muuttui ensin kuin värisokeutuneen silmissä vihertäväksi ja haaltui lopulta kokonaan.  

Muutokset olivat dramaattisia: ei tuoksu enää vastaleivottu ruisleipä Intiankadulla, eivät aja vanhat Volvot viinarallia Limingantiellä - eikä ole sitä upeaa, täysin tuottamatonta, ruokkoamatonta, siivotonta, antiluterilaista ja epäkaupallista joutomaata Arabianrannassa!

Vielä vuosi sitten asuin Toukolassa, erään vanhan työläistalon ullakolla, viidennessä kerroksesa, hissittömässä rakennuksessa; olohuoneen ikkunasta avautui näkymä Toukolan vanhaan puutaloidylliin ja Arabian tehtaille, keittiön ikkunasta näki Vanhankaupungin lahdelle ja Lammassaaren lintuparatiisiin. Kesäyönä, kun liikenteen humina hiljeni ja oli tyyntä, saattoi kuulla etäältä kosken loppumattoman kohinan. Ja joka päivä, joka hetki, maailma näyttäytyi runollisena, kuin Kaurismäen elokuvissa, rujona mutta runollisena. Siellä oli hyvä elää, ajatella ja kirjoittaa. 

Mutta uutta rakennettiin kaiken aikaa: joutomaa hupeni modernien kerrostalojen alle. En kiellä: ammattitaidolla ja hyvällä maulla  joutomaata rakennettiin. Ja rahalla. Mutta hengittää siellä ei enää voinut, ei ajatella eikä kirjoittaa. Lopulta, muutamassa hetkessä, nousi kerrostalotorni minunkin merinäköalani eteen. Katsoin, että se oli merkki. Se viimeinen vihje, että ala nyt jo mennä, erakoidu jonnekin muualle. 

Pakkasin tavarani, tein muutaman pyhiinvaellusmatkan ja joitakin riittejä, nousin siivilleni ja lensin Porvooseen. Täällä saan elää tuntemattomana, puutaloidylleistä, rakentamattomasta rannasta ja linturuovikoista nauttien. Saan elää, ajatella ja kirjoittaa. Hengittää. Muuta en pyydäkään.</description>
		<content:encoded><![CDATA[<p>Markin juttuun oli pakko ajaa heti kiinni: Hki-Pvoo -akseli, Stadin joutomaat ja yksinäisyys tai anonyymisyys keskellä ihmispaljoutta ovat kaikki juttuja joiden kanssa omat ajatuksenikin ovat askarrelleet &#8211; ehkä liiaksikin asti. Mutta jotenkin peilikuvana, ja peilissä on särö.</p>
<p>Olen elänyt (en sano asunut) lähes koko ikäni Helsingissä, keskustan laidoilla lähinnä; alueilla joita ennen kutsuttiin &#8220;työläiskaupunginosiksi&#8221; ja jotka olivat sellaisia vielä minunkin aikoinani. Sitten Stadi alkoi muuttua nopeammin; Kallio, Kumpula ja Käpylä vakavaraistuivat, tummanpunainen Toukola Arabian kupeessa muuttui ensin kuin värisokeutuneen silmissä vihertäväksi ja haaltui lopulta kokonaan.  </p>
<p>Muutokset olivat dramaattisia: ei tuoksu enää vastaleivottu ruisleipä Intiankadulla, eivät aja vanhat Volvot viinarallia Limingantiellä &#8211; eikä ole sitä upeaa, täysin tuottamatonta, ruokkoamatonta, siivotonta, antiluterilaista ja epäkaupallista joutomaata Arabianrannassa!</p>
<p>Vielä vuosi sitten asuin Toukolassa, erään vanhan työläistalon ullakolla, viidennessä kerroksesa, hissittömässä rakennuksessa; olohuoneen ikkunasta avautui näkymä Toukolan vanhaan puutaloidylliin ja Arabian tehtaille, keittiön ikkunasta näki Vanhankaupungin lahdelle ja Lammassaaren lintuparatiisiin. Kesäyönä, kun liikenteen humina hiljeni ja oli tyyntä, saattoi kuulla etäältä kosken loppumattoman kohinan. Ja joka päivä, joka hetki, maailma näyttäytyi runollisena, kuin Kaurismäen elokuvissa, rujona mutta runollisena. Siellä oli hyvä elää, ajatella ja kirjoittaa. </p>
<p>Mutta uutta rakennettiin kaiken aikaa: joutomaa hupeni modernien kerrostalojen alle. En kiellä: ammattitaidolla ja hyvällä maulla  joutomaata rakennettiin. Ja rahalla. Mutta hengittää siellä ei enää voinut, ei ajatella eikä kirjoittaa. Lopulta, muutamassa hetkessä, nousi kerrostalotorni minunkin merinäköalani eteen. Katsoin, että se oli merkki. Se viimeinen vihje, että ala nyt jo mennä, erakoidu jonnekin muualle. </p>
<p>Pakkasin tavarani, tein muutaman pyhiinvaellusmatkan ja joitakin riittejä, nousin siivilleni ja lensin Porvooseen. Täällä saan elää tuntemattomana, puutaloidylleistä, rakentamattomasta rannasta ja linturuovikoista nauttien. Saan elää, ajatella ja kirjoittaa. Hengittää. Muuta en pyydäkään.</p>
]]></content:encoded>
	</item>
</channel>
</rss>
