Kirjoittaa itsensä unohduksiin
Nykyään puhutaan paljon kirjan lyhyestä elinkaaresta. En oikeastaan tiedä, kuka sen kokee kaikkein ongelmallisimmaksi – lukijat, kirjailijat, kustantajat vai kenties kirjakauppiaat? Lukijoiden luulisi olevan onnellisia alati vaihtuvasta tarjonnasta (niin myös kirjakauppiaiden), joten ongelma on varmastikin suurin kirjailijoille ja kustantajille, heille jotka kirjan ovat tehneet. Sitä paitsi lukijan kannalta kirja ei katoa mihinkään: lukukokemus säilyy, ja sen voi uudistaakin joko oman tai kirjaston kirjahyllyn avulla.
Kirjailijoita ja kustantajia hirvittää työn ja merkityksen katoavaisuus. Romaanin (tai runo- tai novellikokoelman) kirjoittamiseen ja työstämiseen kuluu puhdasta aikaakin pari vuotta ja ajan lisäksi sydänverta, painajaisia, ahdistusta, riemua, odotusta, järkeä, laskelmointia, pettymyksiä, rakkautta ja luopumista. Kirjailija odottaa kirjan herättävän maailmassa vieläkin voimakkaampia järistyksiä kuin hänessä itsessään – ajallisesti edes yhtä pitkiä mitä kirjan kirjoittaminen vaati.
Omasta mielestäni kirjan elinkaari on hieman pidentynyt muutamien vuosien takaisesta. Yksi syy tälle ovat lisääntyneet kirjamessut, joita järjestetään nyt ympäri vuoden. Kirja ei elä enää pelkkää syksyä (Helsingin kirjamessuja), nyt se sinnittelee pitkälle kevääseen saakka (Henki&elämä-tapahtumaan, Jyväskylän ja Oulun kirjamessuille).
Sitä paitsi nopean kierron yhtenä syynä ovat kirjailijat itse: mitäs julkaisevat niin usein. Ihailen toki kirjailijaa, joka saa uuden kirjan markkinoille joka syksy, mutta toisaalta hän itse edesauttaa edellisen kirjan nopeaa unohtamista. Uusimmasta puhutaan eniten – joten hyvät kirjailijat, antakaa lukijoidenne odottaa, lukea edellistä aina uudestaan, uppoutua siihen ja löytää ne kaikki piilotetut tasot, joita yhdellä lukukerralla ei voi huomata!
Kirjan elinkaaresta kirjoittaa myös kirjailija Elina Hirvonen, jonka muutaman vuoden takainen Että hän muistaisi saman on hyvä esimerkki pitkän kaaren kirjasta. Romaania ovat pitäneet esillä uudet käännökset sekä kirjailijan uudemman tuotannon puuttuminen.
Tällaisia mietti
Tiina
huhtikuu 10, 2008 at 12:24 pm
Ikäni pienilevikkisten lehtien ja pienkustantamoiden julkaisujen kautta kirjoittaneena ajattelen näin:
Suuren kustantamon kautta kirja tulee vähintään tuhannen, kahden painoksena ulos, ja se on merkittävä määrä. Lukijoita löytyy, vaikka tiputellen, paljolti varmaankin kirjastojen kautta. Jos haluaa rikastua, se ei riitä. Jos haluaa kommunikoida lukijoiden kanssa, tuhatkin lukijaa on jo aika paljon.
Kirjakaupan vääristymistä olen kyllä Elina Hirvosen kanssa samaa mieltä, ihan kirjojen lukijan näkökulmasta. Ketjukirjakaupassa kukaan ei tiedä mitään ja epäseksikkäitä kirjoja etsiessä saa konttien käydä lattiatason hyllyt läpi, yleensä turhaan. Polvisuojat vain kuluvat.
huhtikuu 10, 2008 at 7:43 pm
[...] Anne Tiina Raevaara kirjoittaa Kulttuurilehti Särön blogissa kirjojen elinkaaresta ja siitä, voiko kirjailija kirjoittaa itsensä unohduksiin. Eräs kriitikko sanoi kerran minulle, että hänestä kustantajankin olisi hyvä miettiä [...]
huhtikuu 10, 2008 at 8:32 pm
Tätä blogimerkintää sivuava kommenttini on Grafomaniassa osoitteessa
http://grafomania.wordpress.com/2008/04/10/jos-kirjoittaminen-menee-suorittamiseksi/
Kirja voi löytää lukijansa hyvin monella tapaa. Nyt ainakin Valkeita lankoja jatkaa elämäänsä Otavan oppimateriaaleissa lukiolaisten lukemistossa, koska yksi kokoelman novelli uudelleenjulkaistaan siellä. Ja ehkä se tulee tässä keväällä vielä toisaalle lehteenkin. Lämmittää mieltä. Antaa uskoa sille ettei seuraavalla ole kiirettä.
huhtikuu 11, 2008 at 11:39 am
Juha-Pekka Koskinen tuo omassa blogissaan esiin vielä yhden asiaan liittyvän ongelman: jos kaikki aika menee kirjoittamiseen, kirjailija ei itse ehdi osallistua kirjojensa markkinointiin tai epäkaupalliseenkaan keskusteluun.
http://jiipeekoo.vuodatus.net/blog/1235588#comments
Koskinenhan on itse todella ahkera kirjailija: häneltä on ilmestynyt parhaana vuotena kaksikin teosta.
Anne: hyvä että “Langat” elävät, tuo oli hyvä esimerkki juuri siitä mitä tarkoitinkin!
huhtikuu 18, 2008 at 7:30 pm
Pidentävätköhän antikvariaatit jotenkin kirjojen elinikää? Tapauskohtaisesti, luulen. Itse olen antikvariaattien suurkäyttäjä (tätä perustelen niin kuluneella asialla kuin rahan puute) ja olen onnistunut löytämään uutuuksiakin melko halvalla, kuten vaikkapa Helsingissä Sofiankadulta löytyvästä divarista (tunnettiin ennen Hiltusena) joka myy edellisvuoden uutuuksia muutamalla eurolla. Uskoisin, että ainakin tuntemattomampien kirjailijoiden kohdalla divarit tuovat jotakin jatkuvuutta ja tunnettavuutta paremmin esille; itse olen useasti löyttänyt uusia tuttavuuksia ja sen myötä tykästynyt. Eli kirjailija on saanut uuden lukijan, muttei uutta rahaa.
huhtikuu 21, 2008 at 7:30 pm
Monesti antikvariaatit toimivat ainakin pelastuksena - kirja saattaa olla haluttu ja kaivattu, mutta painokset myyty loppuun eikä kustantaja aio tehdä enempää.